Näin kolmea kymppiä lähestyvänä sinkkumiehenä löydän itseni aika ajoin miettimästä parisuhteen merkitystä onnellisen elämän kannalta ja usein päädynkin siihen tulokseen, että elämässä ei ole kovinkaan paljon järkeä, jos sen pieniä hetkiä ei pääse jakamaan jonkun kanssa. Tämä on kohdallani ongelmallista siksi, että en koe erityistä halua seurustella vaan viihdyn mieluusti tehden omia juttujani. Näin ainakin luulen puolet ajasta, kunnes mietin taas, että mitä merkitystä on lähteä katsomaan Helsingissäkin näkyviä revontulia, kun kokemus jää vain omakseni.
Ympärillä ystävät ja tutut pariutuvat ja menevät naimisiin kiireen vilkkaa ja tuntuvat todella nauttivan elämästä. Olen aidosti iloinen heidän puolestaan, mutta hieman harmissani, kun en tunnu löytävän sitä asiaa, joka tekisi minut pitkällä aikavälillä onnelliseksi. Jos parisuhde ei ole kohdallani tie onneen, niin mikä sitten? Onko arjen liikunnalla, harrastuksilla ja elämyksillä mitään merkitystä, jos ne ovat todella vain itseäni varten? Miksi edes raataa oravanpyörässä, jos itseäni varten voisin aivan hyvin pärjätä vähemmälläkin?
Löytyisikö ketään muita, jotka ovat painineet samojen ajatusten kanssa? Tai löytyisikö mahdollisesti syvästi rakastuneilta jotain vinkkejä tai ajatuksia aiheeseen liittyen?
Ympärillä ystävät ja tutut pariutuvat ja menevät naimisiin kiireen vilkkaa ja tuntuvat todella nauttivan elämästä. Olen aidosti iloinen heidän puolestaan, mutta hieman harmissani, kun en tunnu löytävän sitä asiaa, joka tekisi minut pitkällä aikavälillä onnelliseksi. Jos parisuhde ei ole kohdallani tie onneen, niin mikä sitten? Onko arjen liikunnalla, harrastuksilla ja elämyksillä mitään merkitystä, jos ne ovat todella vain itseäni varten? Miksi edes raataa oravanpyörässä, jos itseäni varten voisin aivan hyvin pärjätä vähemmälläkin?
Löytyisikö ketään muita, jotka ovat painineet samojen ajatusten kanssa? Tai löytyisikö mahdollisesti syvästi rakastuneilta jotain vinkkejä tai ajatuksia aiheeseen liittyen?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Paljon samoja asioita on tullut pohdittua. Juuri näitä pieniä asioita tyyliin: miksi ostaa uusia vaatteita, kun ketään ei kiinnosta miten pukeudun, miksi nähdä vaivaa ja tehdä vain itselle "hienompaa" ruokaa jne.
Jep! Aiemmin tuli päivitettyä vaatekaappia suht useinkin, koska se vain jotenkin tuntui kuuluvan asiaan. Jossain vaiheessa aloin miettiä, että miksi ostaa näitä hienompia vaatteita, kun itselleni riittää ihan hyvin jo olemassa olevatkin. Pari kaveria oli sitä mieltä, että ilman hienoja vaatteita ei saa niin hyvin seuraa. Noh, sehän ei itseäni harmita. Ruoan kohdalla sama juttu. Joskus tuli tehtyä "hienompaa" sapuskaa, mutta sekin sitten jäi, kun en oikein keksinyt syytä sille. Ei kuulosta kovin trendikkäältä elämältä. :P
Eli mies pukeutuu naista varten??? Onpa pinnallista tuohua.
Itsekin olen karvan alta kolmekymppinen mies ja välillä tullut mietittyä, että millaistakohan olisi elää parisuhteessa, haluaisinko sitä edes todella jne. Kai tässä pikkuhiljaa pitäis alkaa kattelemaan tosimielellä naista itelleen, koska kyllä mä ainakin omia lapsia haluaisin saada.
En ole ikinä asunut kenenkään kanssa ja seurustelutkin ovat olleet enemmän tai vähemmän pintapuolisia. Mä haluisin vaan nuortua tästä ainakin viidellä vuodella, jotta voisin vielä elellä sellaista huoletonta poikamieselämää, johon liittyy myös irtosuhteet. En niitä todellakaan harrasta jatkuvasti, mutta aina silloin tällöin, edes muutaman kerran vuodessa, on kiva säätää jonkun kivan tytön kanssa.
Kyllähän sitä ajattelee, että monet mun ikäiset tai hieman nuoremmatkin naiset elävät jo parisuhteessa ja että mitenköhän helppoa olisi enää joku löytää tosimielellä. En edes ole ikinä rakastunut kehenkään, joten tuntuu, että löytyyköhän "sitä oikeaa" edes. Suomi24 Treffeillä olen ollut monta kertaa ja tavannut tyttöjä sitä kautta, mutta yhdenkään kanssa ei ole klikannut niin hyvin, että juttu olisi jatkunut pitempään. Juttujen pituudet ovat vaihdelleet yhdestä yöstä yhdeksään kuukauteen.
No, en tiedä onko tässä mun juttussani mitään tarttumapintaa, mutta ainakin aloittajalle vertaistukea jossei muuta :)
Tarttumapintaa todellakin on. En itsekään voi sanoa olleeni koskaan varsinaisesti rakastunut, vaikka pieniä ihastumisia onkin matkan varrella ollut. Osittain juuri siksi hieman kyseenalaistankin parisuhdejutut kohdallani. En oikein osaa edes kuvitella, että asuisin pysyvästi saman katon alla ilman omaa tilaa. Toisaalta johtuukohan vain siitä, että en ehkä ole tavannut vain sopivaa kumppania? Muuttuisiko se maailma todella, jos "se oikea" tulisi kuvioihin?
Menin tossa jo maate, mutta ei tullutkaan sitten uni kun aloin miettimään näitä parisuhdejuttuja. Tuohon omaan tilaan liittyen mietiskelin mm., että jos asuisin jonkun muikkelin kanssa yhdessä, tulisi kämpän olla ainakin kolmio, jotta mulla olis oma huone, joka olisi samalla vierashuone/tuleva lastenhuone. Olis jotenkin jopa ahdistavaa, jos ei olis mahdollisuutta omaan rauhaan ja puuhasteluun. Lähinnä olis kiva olla omaa tilaa mietiskelylle, soittelulle, tietskalla säätämiseen, treenaamiselle yms. Kuitenkin sitten tehtäis keittiössä ruokaa yhdessä ja olohuoneessa telkkaria katsellen ja makkarissa sitten yhdessä nukkuen yms. Ni olis tollaset omat yksinäiset hetkensä varmasti ihan kullanarvoisia.
No, se voi olla, ettet vaan ole tavannut sitä oikeaa vielä. Jos oikein rakastuisi johonkin, niin eiköhän sopu sijaa antaisi silloin. Mutta toisaalta miksei sitten samalla osta/vuokraa yhtä huonetta isomman kämpän samalla jos yhteen muuttaa. Luulen, että mitä kauemmin lykkää sitä jonkun kanssa yhteenmuuttamista, sitä vaikeammaksi se sopeutuminen siihen käy. Eli jos vaikka vasta viiskymppisenä päättäis vakiintua, tuliskohan siitä enää mitään sitten ku tottunut aina yksin asumaan.
En ymmärrä miksi koet sellaista tarvetta, että haluaisit nuortua ainakin viidellä vuodella, vaikka oot vielä yhä nuori mies parhaassa nuoruusiässä. Mä oon itse hieman sua vanhempi mies ja pidän kyllä edelleenkin itseäni vielä nuorena, vaikka ikää onkin kolmenkympin paremmalla puolella. Enkä koe mitään tarvetta tai halua sitä, että haluaisin olla nuorempi, koska sitä nuoruusikää on yhä edessä päin vielä meillä kolmekymppisilläkin.
Vaikka monet ovatkin kolmekymppisinä jo varattuja ja perheellisiä, niin ei se ikä pitäisi estää ketään elämästä sellaista elämää kun mitä itse haluaa. Eli jos haluaisit olla nuorempi vaan sen takia, että saisit elää samanlaista elämää, kun mitä joskus parikymppisenä, niin kyllä sä voit ihan hyvin elää sitä haluamaasi elämää vielä kolmekymppisenä tai vanhempanakin.
Sä et ollut vissiin lapsia hankkimassa ikinä? Mulla on vasta aivan viime aikoina näin kolmenkympin kynnyksellä alkanut tuntumaan, että täytyishän sitä joku nainen varmaan löytää, sillä vaikka terveelliset elämäntavat omaavana spermani olisikin hyvää vielä kuusikymppisenä, ellen ole joku tosi rikas tai kuuluisa, voi olla aika heikkoa saada mitään synnytysikäistä naista. Käytännössä hyvä jättää vähän pelivaraa, ettei ihan nelikymppiseksikään jätä ja oleta, että kyllä mä jonkun kolmikymppisen naisen vielä saa, joka pyöräyttää mulle ne kolme lasta, jotka haluaisin. Sitä kun ei tiedä kuinka houkutteleva on nuorten naisten silmissä sit ku ite on 40, joten ehkäpä tässä lähivuosina pitäis se nainen saada.
Täytyy nyt vaan lopettaa tää ätmeily, alkaa rilluttelemaan ja nostaa kumppanimäärä vähintään kolmannellekymmenelle, jotta voi sit hyvin mielin vakiintua. Joo, osa tulee ärsyyntymään tosta mielipiteestäni :D
Juu ei mulla ole mitään halua hankkia lapsia, sillä muutenkin se väestönkasvu suomessa on ihan liiankin suurta, että siinä mielessä se olisi vaan pelkästään hyvä asia, kun yhä useampi suomalainen jättäisi vaan ne lapset hankkimatta.
Muutenkaan se lasten hankkiminen ei sopisi ollenkaan mun elämäntilanteeseeni, koska en halua sopeutua mihinkään päivittäisiin rutiineihin ja työaikoihin klo 8-16 maanantaista perjantaihin, jolloin viettäisin sitten viikonlopun kokonaan perheen parissa. Lapsettomana sitä on helppo panostaa täysillä työelämään ja olla ylitöissä aina kun siihen on tarvetta. Lisäksi rahaa jää myös huomattavasti enemmän säästöön, kun ei ole perhettä elätettävänä ja voi asua silti tilavasti isossa kaksiossa tai jopa kolmiossa.
Se on hyvä, että on kaltaisiasi ihmisiä, jotka eivät halua lapsia. Toisaalta ihmisten, jotka niitä haluavat, on ihan hyvä tehdä niitä, jos se tekee heidä onnelliseksi. Hommaa ei kuitenkaan tartte vetää ihan överiksi eli että tekee joku 10 lasta tms. Suomessa käsittääkseni väestönkasvu on tosi hiljaista ellei jopa nollissa. Noi oikeat väestönkasvuun liittyvät ongelmat on jossain aivan muualla, kuten Aasiassa ja Afrikassa. Afrikkalaiset eivät pahemmin luonnovarojamme kuluta tai saastuta, mutta olis se heille itelleenkin parempi jos heitä ei olis niin paljon. Kun ovat niin köyhiä sielläpäin. Jenkkejä sais olla myös selvästi vähemmän, koska heidän elämäntyylinsä on niin riistävää.
No itseäni ärsyttää se asia, kun edelleenkin se lapsettomuus ja tarkoituksellinen lapsettomuus ovat yhteiskunnassa ja suomessa niin tabuja asioita, ettei niistä saisi koskaan ääneen puhua. Aina kun kaikki ihmiset olettavat automaattisesti, että totta kai kaikki ihmiset niin miehet kun naisetkin haluavat varmasti jossain vaiheessa elämäänsä hankkia lapsia.
Sitten jos ei halua saada lapsia, niin kyllä siinä aika lailla heti tuomitaan "väärien" mielipiteidensä vuoksi ja puhutaan sitten porukalla, että "kyllä se sunkin mieli tulee vielä muuttumaan iän myötä". Varsinkin miehille uskotellaan yli neljäkymppisiksi asti, että miten sitä on vielä hyvin aikaa siihen perheen perustamiseen, jos on siihen asti lapsettomana ja/tai sinkkuna pysynyt.
Itse asiassa suomessa väestönkasvu ja varsinkin syntyvyys on tällä hetkellä yksi koko Euroopan korkeimmista. Ehkä se ei vaan vaikuta siltä, kun esim. väestönkasvu 0.1 miljoonalla (sadalla tuhannella) ei kuulosta suurelta luvulta, jos vertaa sitä isompien maiden väestönkasvuun. Mutta joka tapauksessa syntyvyys ja perheiden lapsiluvut ovat suomessa paljon korkeampia kun muissa Euroopan maissa, sillä monissa isoissa maissa, kuten mm. Italiassa, Espanjassa, Puolassa ja melkein kaikkialla itä-Euroopassa syntyvyys on pienentynyt koko ajan, kun taas suomessa se on vaan noussut koko 2000-luvun ajan.
Suomalaiset eivät tietenkään itse pidä väestönkasvua haitallisena asiana, mutta valitettavasti monet eivät osaa ajatella tätä asiaa tarpeeksi laajasta näkökulmasta. Harmillista on vaan se, että ikävä fakta kun on se, että työttömyys ja varsinkin nuorisotyöttömyys tulee kasvamaan suomessa suorastaan räjähdysmäisesti 2020- ja 30-luvulla, kun työllistettäviä nuoria onkin paljon enemmän kun niitä vapaita työpaikkoja.
Lisäksi vuosien kuluessa työntekijöiden määrää vähennetään muutenkin koko ajan joka puolella ja monet ennen tarpeelliset työt tulevat vähentämään merkitystään yhteiskunnan muuttuessa
Vielä kun eläkeikää tullaan koko ajan nostamaan, niin on aivan selvä ettei niitä työpaikkoja ole nuorille tarjolla kovinkaan paljoa, kun niitä vanhempia ikäluokkia on työelämässä vielä hyvinkin paljon.
Vaikutat nykyään ihan skarpilta järkijätkältä. Aikanaan ne sun laivapuheet vaan oli vähän ihmeellisiä.
Mä oon ihan ns. skarppi järkijätkä ja kaiken lisäksi vielä töissä käyvä sellainen. Mitä ihmeellistä noissa laivapuheissa on muka ollut?
Kolmenkympin kriisi se vain on. Se tulee kaikille olen huomanut täältäkin lukemalla. Poikuuden päättymisen ja mieheyden alkamisen rajapyykki. Huolimatta siitä onko parisuhdetta ja seksuaalista kokemusta vai ei. Elämä ei kysele eikä odota.
Itselle se tuli aika hiljaisesti hiipien mutta en muista kokeneeni tyhjempää tunnetta kuin silloin. Taisin myös itkeä tirauttaa kyyneleenkin kaikessa hiljaisuudessa.
Valitettavasti sille ei ole lääkettä vaan se on vain kohdattava ja elettävä läpi. Ellet sitten löydä naista ennen sitä, mutta todenäköisesti se tulisi siitä huolimattakin.
Se on varmaankin totta. Sitten kun on täyttänyt 30, voi sanoa olevansa neljännelläkymmenellä. Ja se kuulostaa kyllä aika kamalalta :D Sanaan neljäkymmentä liittyy vahvasti käsite keski-ikä ja justhan tässä nuoria oltiin....Kakskymppisestä alkaen ollut aina silloin tällöin olo, että oonpas jo vanha. Etenkin ollessani nuorempieni seurassa. Täytyy vaan alkaa hokemaan mielessäni mantraa "ikä on vain numeroita" ja koittaa pitää itsensä nuorekkaana. Eihän vanhenemisessa tietenkään mitään väärää ole, mutta harvapa sitä ajattelee, että olisinpa jo vanhus. Onneksi kysyvät sentään Alkossa papereita vielä :D
Ikä ei todellakaan ole vain numeroita vaan myös biologinen ikä. Ja biologinen ikä on määrättyä aikaa. Siksi 30:n kriisi tuleekin kaikille koska biologinen ikä ei ole mikään yksilöllinen juttu vaan kaikille sama kohtalo.
En oikein tiedä kuvottavampaa näkyä päivänvalossa kuin 50-kymppinen joka yhä tuntee/luulee olevansa kuin teinipoika. Se ei yksinkertaisesti ole biologisesti järkevää ja luonnonvastaistakin. Rauhalliseti kypsynyt perheellisen miehen ahavoitunut esikuva töidensä parissa sen sijaan on kuin suoraan biologian vanhoillisesta oppikirjasta. That's life, I mean real life.
http://www.youtube.com/watch?v=KIiUqfxFttM
Voi niitä kokemuksia onneksi jakaa myös perheen kanssa ja ystävien kanssa, jos niitä on.
Minun mielestäni ikä ei ole tässä mitenkään tärkeä asia. Ikää ei oikeastaan huomaa, ellei kilpaile äärimmäistä nopeutta vaativassa yleisurheilulajissa, jolloin useimmat ovat parhaimmillaan alle 30-vuotiaina ja pieni vähemmistö yli 30-vuotiaana.
Ainut juttu on se, että jos joku 16-vuotias ihastuu sinuun, on vähän nihkeää tavata sen tytön perhettä kuin jos olisi vaikka 22-vuotias ja tuon ikäerotabun takia koko suhde voi jäädä syntymättä.
Jännä juttu. Eikö miehistä sitten ole kiva tehdä mitään ihan vain itseään varten? Minusta on esimerkiksi hauska käydä itsekseni uimassa ja silloin tällöin hankkia jotain pientä (joskus jopa jotain isompaa) "hemmottelujuttua" itselleni. Viimeksi ostin uudet, kauniit juomalasit Iittalan alennusmyynnistä. Ei niitä kovin moni pääse mun lisäkseni näkemään, mutta miksi juoda aamun appelsiinimehu rumasta lasista jos voi juoda sen kauniistakin?
Masentava ympäristö masentaa entisestään. 30-luvulla (melkein sata vuotta sitten siis) ensimmäisen "sinkkuoppaan" kirjoittanut Marjorie Hillis sanoi, että yksinasuvalle koti ja muut omat jutut pukeutumisesta harrastamiseen ovat vielä tärkeämpiä kuin perheelliselle, koska yksinasuvalla ei ole ketään toista ihmistä, joka veisi huomion synkeästä ympäristöstä tai rikkinäisestä takista.
Miehet ottaa yksinäisyyden rankemmin kuin naiset keskimäärin. Tämä on fakta, mutta sitä en tiedä miksi näin on. Onko kyse yhteiskunnallisesta ehdollistumisesta vai perimästä, ei tietoa.
Osin varmaan johtuu siitä, että sinkkumiehet ovat keskimäärin "totaaliyksinäisempiä". 25 jälkeen kaverisuhteet omassakin elämässä etääntyneet vuosi vuodelta tasolle, jossa hädintuskin nään edes kerran muutamassa kuukaudessa ihmisiä harrastusten ja töiden ulkopuolella. Tuntuu ettei seurustelevilla miehillä ole tarvetta pitää yhteyksiä sinkkukavereihin.
Oman ikäiset naiset kuitenkin pitävän yhteyksiä tiheämmin jopa toisella paikkakunnilla asuviin tyttökavereihinsa, joten sinkuksi "jäävälle" naiselle seuraa löytyy kyllä aikuisenakin, eikä yksinäisyys usein aiheuta samanlaista tyhiötä elämään.
Muutenkin jopa nuoruuden kaverisuhteet miehillä ovat usein hyvin pinnallisella "känni- tai harrastukaveritasolla". Miehet viettävät huomattavasti harvemmin aikaa ihan muutenvaan ilman isompaa ohjelmaa toistensa seurassa. Naisille taas on tyypillistä istua iltaisin juomaan kupponen teetä kavereiden kanssa ja juoruilla niitä näitä.
Luonnollisesti ikääntyessä työkuviot ja parisuhteet etäännyttävät känikaverisuhteet lähes automaattisesti. Eihän sitä kesken työviikkoa voi lähteä ryyppäämään eikä se emäntä oikein tykkää, jos on joka viikonloppu kaatamassa kavereiden kanssa. Sen sijaan jotain iltateekutsuja voi pitää ihan hyvin keskellä viikkoakin tyttökavereiden kesken.
Subjektiivinen totuus vastaan objektiivinen totuus. Jokainen elänee omaa yksityiselämäänsä niin kuin parhaaksi näkee.