Nyt tavittaisi terapia aikaa keittiöpsykologeilta ympäri maan. :) Mulla on yksi juttu mielenpäällä jota olen yrittänyt työstää pienessä mielessäni, mutta ajattelusta ei ole oikein tulla loppua eikä valmista vastausta sen puoleen.
Kertokaa mulle ihan ensiksi, että miten parisuhteessanne vietetään yhteistä aikaa ja kuinka ajankäyttö jakaantuu? Olen elänyt nyt omassa tilanteessani yli vuoden ja jotenkin ajankäytön ja muut ongelmat on niin lähellä koko ajan, etten näe enää metsää puilta.
Jos lähetään liikkeelle omista tunteistani niin tunnen suurenosan ajastani oloni hyvin yksinäiseksi ja irralliseksi. Omat vanhempani ja siskoni asuvat 600 kilometrin päässä joten he eivät ole elämässäni kuin muutaman kerran vuodessa, vaikka soittelemmekin säännöllisesti. Ystäviä minulla on, ja melko säännöllisesti heitä tapailen, mutta en kutsuisi heitä kuitenkaan perheekseni sillä valitsisin kuitenkin esim. juhlapyhien seuraksi perheeni ja puolison enkä heitä. Heillä on myös omat elämänsä ja menonsa... Sitten minulla on puolisoni. Olemme olleet 3v yhdessä josta asuneet yhdessä noin vuoden. Mieheni vanhemmat asuvat samassa kaupungissa ja mieheni tapaa heitä viikottain.
Mieheni elämässä on myös vakityö, työ jota hän tekee ajoittain minun työpaikalleni, opetustyö, tuotekehittely, oma poika, ex-vaimo, ystävät.
Minulla on tunne, että parisuhteemme ei ole sellainen kuin pitäisi. Ongelma vaan on siinä etten tiedä tarkalleen mitä siitä uupuu ja miten asia korjataan.
Yksi suurimmista ongelmista on mielestäni yhteisen ajan puute. Miehen päivärytmi menee suurinpiirtein näin. Hän menee yhdeksäksi töihin, palaa viideltä, menee tapaamaan/ruokkimaan poikaansa ja ehkä menevät miehen vanhemmille jossa mies korjaa vanhempiensa tietokoneita, käy remppaamassa vanhaa asuntoaan. Hän palaa ehkä kahdeksan maissa kotiin ja menee suoraan työhuoneeseen tekemään opetus tai tuotekehitysjuttuja. Eri variaatioita toki on päivässä. On kuulemma joskus jopa 5 aikaan kotona muutaman tunnin ja sitten menoksi.
Omat päiväni taas menee niin, että työmatkan pituuden takia olen kymmeneltä töissä joten pääsen kuudelta. Kolmena päivänä käyn liikkumassa töiden jälkeen ja palaan kotiin noin 9 aikaan. en ole kuitenkaan koskaan kotona ennen kello seitsemää. Kun tulen kotiin, laitan saunan päälle, katson telkkua, saunon yksin ja kömmin vuoteeseen sen jälkeen ipadin kanssa. Mies istuu omassa huoneessaan tekemässä hommia ja tulee itse nukkumaan kahdentoista pintaan. Kun tulen kotiin, menen käymään hänen huoneessa tai hän käy alakerrassa ja juttelemme maksimissaan 15 minuuttia.
Entäs viikonloput? Tällä haavaa hän remontoi entistä kämppäänsä vuokralaista varten, käy poikansa kanssa uimassa ja tekee tuotekehitysjuttuja. Lähtee ehkä hiihtämään ystävänsä kanssa. itselläni ei ole suksia niin en voi osallistua. Illalla ehkä tapaa kavereitaan oluella.
Minä taas siivoan meidän talon, tiskaan viikon tiskit, imuroin, pyykkään 4 koneellista pyykkiä, tapaan ystäviä brunssilla, käyn joogatunnilla. Katson televisiota ja tylsistyn yksinäni kotona. Joskus oon mennyt mukaan remppaamaan mutta miehen millinysvääminen on niin rasittavaa katsottavaa, etten jaksa joka viikonloppu katsoa ja saada niitä valituksia kuinka pensselissäni on liikaa maalia tai oon jättänyt 2cm listanpätkää suojaamatta.
Elämä on ihan helvetin tylsää ja puuduttavaa!!! Mä en tiedä mitä muut ihmiset tekee omalla ajallaan enkä enää muista mitä itse menneisyydessäni olen tehnyt. Esim sinkkuna. Pakko kertoa vielä, että tilannettamme on vaikeuttanut mun masennus johon sairastuin vajaa vuosi sitten. Nyt on lääkkeet kohdillaan mutta parisuhteen yhdessäolemisesta ei tietoakaan. Kaikista oudointa musta on, että mies tuntuu tykkäävän tästä. Saa keskittyä omiin juttuihin, harrastaa ja on silti joku kainalossa. HÄnen mielestään ei ole mitään varsinaisesti vialla suhteessa. "ei sitä nyt voi kokoaikaa nyhjätä toisen kanssa.".
Masennuksen vuoksi mä en voi arvioida sitä onko suhteemme oikeasti epänormaali ja epätyydyttävä koska lääkkeiden ja masiksen takia mieleni ei pysty kirkkaaseen ajatteluun. Tunnen vaan oloni tyytymättömäksi ja mietin että haluanko tällaista elämää vai en. Jotenkin menneisyydessä on vuorokaudessa tuntunut olevan enemmän tunteja kuin nykyään. Liittyykö tuo aikakato myös lääkitykseeni en tiedä. Vai johtuuko se vanhenemisesta....
Olisi siis kiva saada ulkopuolista aspektia tilanteeseemme, miten suhteemme poikkeaa teidän suhteesta ja mitä ehkä voisimme tehdä parantaaksemme sitä. Ihan nuorukaisia ei olla. Olen 33 vuotias ja hän 40. Kesällä oli tarkoitus mennä kihloihin, mutta oon aika paljon nyt pyöritellyt tätä tyytymättömyyttä mielessäni ja miettinyt eroamista tai jatkamista. Sen tiedän että tällaisenaan en tätä elämää halua. Haluan miehen ja parisuhteen jonka seurassa ja suojissa voi tehdä kaikkea kivaa, matkustella kotimassa ja ulkomailla, viettää viikonloppuja ulkoillen ja tulevaisuudessa tehdä lapsia yhteisvastuullisesti, niin ettei ne mukulat ole vain mun hoidossa.
Kertokaa mulle ihan ensiksi, että miten parisuhteessanne vietetään yhteistä aikaa ja kuinka ajankäyttö jakaantuu? Olen elänyt nyt omassa tilanteessani yli vuoden ja jotenkin ajankäytön ja muut ongelmat on niin lähellä koko ajan, etten näe enää metsää puilta.
Jos lähetään liikkeelle omista tunteistani niin tunnen suurenosan ajastani oloni hyvin yksinäiseksi ja irralliseksi. Omat vanhempani ja siskoni asuvat 600 kilometrin päässä joten he eivät ole elämässäni kuin muutaman kerran vuodessa, vaikka soittelemmekin säännöllisesti. Ystäviä minulla on, ja melko säännöllisesti heitä tapailen, mutta en kutsuisi heitä kuitenkaan perheekseni sillä valitsisin kuitenkin esim. juhlapyhien seuraksi perheeni ja puolison enkä heitä. Heillä on myös omat elämänsä ja menonsa... Sitten minulla on puolisoni. Olemme olleet 3v yhdessä josta asuneet yhdessä noin vuoden. Mieheni vanhemmat asuvat samassa kaupungissa ja mieheni tapaa heitä viikottain.
Mieheni elämässä on myös vakityö, työ jota hän tekee ajoittain minun työpaikalleni, opetustyö, tuotekehittely, oma poika, ex-vaimo, ystävät.
Minulla on tunne, että parisuhteemme ei ole sellainen kuin pitäisi. Ongelma vaan on siinä etten tiedä tarkalleen mitä siitä uupuu ja miten asia korjataan.
Yksi suurimmista ongelmista on mielestäni yhteisen ajan puute. Miehen päivärytmi menee suurinpiirtein näin. Hän menee yhdeksäksi töihin, palaa viideltä, menee tapaamaan/ruokkimaan poikaansa ja ehkä menevät miehen vanhemmille jossa mies korjaa vanhempiensa tietokoneita, käy remppaamassa vanhaa asuntoaan. Hän palaa ehkä kahdeksan maissa kotiin ja menee suoraan työhuoneeseen tekemään opetus tai tuotekehitysjuttuja. Eri variaatioita toki on päivässä. On kuulemma joskus jopa 5 aikaan kotona muutaman tunnin ja sitten menoksi.
Omat päiväni taas menee niin, että työmatkan pituuden takia olen kymmeneltä töissä joten pääsen kuudelta. Kolmena päivänä käyn liikkumassa töiden jälkeen ja palaan kotiin noin 9 aikaan. en ole kuitenkaan koskaan kotona ennen kello seitsemää. Kun tulen kotiin, laitan saunan päälle, katson telkkua, saunon yksin ja kömmin vuoteeseen sen jälkeen ipadin kanssa. Mies istuu omassa huoneessaan tekemässä hommia ja tulee itse nukkumaan kahdentoista pintaan. Kun tulen kotiin, menen käymään hänen huoneessa tai hän käy alakerrassa ja juttelemme maksimissaan 15 minuuttia.
Entäs viikonloput? Tällä haavaa hän remontoi entistä kämppäänsä vuokralaista varten, käy poikansa kanssa uimassa ja tekee tuotekehitysjuttuja. Lähtee ehkä hiihtämään ystävänsä kanssa. itselläni ei ole suksia niin en voi osallistua. Illalla ehkä tapaa kavereitaan oluella.
Minä taas siivoan meidän talon, tiskaan viikon tiskit, imuroin, pyykkään 4 koneellista pyykkiä, tapaan ystäviä brunssilla, käyn joogatunnilla. Katson televisiota ja tylsistyn yksinäni kotona. Joskus oon mennyt mukaan remppaamaan mutta miehen millinysvääminen on niin rasittavaa katsottavaa, etten jaksa joka viikonloppu katsoa ja saada niitä valituksia kuinka pensselissäni on liikaa maalia tai oon jättänyt 2cm listanpätkää suojaamatta.
Elämä on ihan helvetin tylsää ja puuduttavaa!!! Mä en tiedä mitä muut ihmiset tekee omalla ajallaan enkä enää muista mitä itse menneisyydessäni olen tehnyt. Esim sinkkuna. Pakko kertoa vielä, että tilannettamme on vaikeuttanut mun masennus johon sairastuin vajaa vuosi sitten. Nyt on lääkkeet kohdillaan mutta parisuhteen yhdessäolemisesta ei tietoakaan. Kaikista oudointa musta on, että mies tuntuu tykkäävän tästä. Saa keskittyä omiin juttuihin, harrastaa ja on silti joku kainalossa. HÄnen mielestään ei ole mitään varsinaisesti vialla suhteessa. "ei sitä nyt voi kokoaikaa nyhjätä toisen kanssa.".
Masennuksen vuoksi mä en voi arvioida sitä onko suhteemme oikeasti epänormaali ja epätyydyttävä koska lääkkeiden ja masiksen takia mieleni ei pysty kirkkaaseen ajatteluun. Tunnen vaan oloni tyytymättömäksi ja mietin että haluanko tällaista elämää vai en. Jotenkin menneisyydessä on vuorokaudessa tuntunut olevan enemmän tunteja kuin nykyään. Liittyykö tuo aikakato myös lääkitykseeni en tiedä. Vai johtuuko se vanhenemisesta....
Olisi siis kiva saada ulkopuolista aspektia tilanteeseemme, miten suhteemme poikkeaa teidän suhteesta ja mitä ehkä voisimme tehdä parantaaksemme sitä. Ihan nuorukaisia ei olla. Olen 33 vuotias ja hän 40. Kesällä oli tarkoitus mennä kihloihin, mutta oon aika paljon nyt pyöritellyt tätä tyytymättömyyttä mielessäni ja miettinyt eroamista tai jatkamista. Sen tiedän että tällaisenaan en tätä elämää halua. Haluan miehen ja parisuhteen jonka seurassa ja suojissa voi tehdä kaikkea kivaa, matkustella kotimassa ja ulkomailla, viettää viikonloppuja ulkoillen ja tulevaisuudessa tehdä lapsia yhteisvastuullisesti, niin ettei ne mukulat ole vain mun hoidossa.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Tuo kuulostaa aika lähelle siltä mitä mun elämäni nykyään on. Mies tekee koko ajan töitä ja mä olen yksin kotona. No on meillä kaks koiraa ja mulla kotona tehtävä etätyö mutta siitä huolimatta tunnen itseni todella yksinäiseksi.
Oman työni tekeminen on vaikeaa tällä hetkellä koska vaatii tarkkaa keskittymistä ja toinen koirista on vielä pentu jonka vuoksi keskeytyy työni melko usein. Olen huomannut, että viime aikoina menetän malttini melkoisen helposti ja tuntuu että raivonpuuskani ovat melkein hallitsemattomia. Miehen aikana ei voi olla pahalla päällä koska silloin vastaavasti hän suuttuu! Yhteistä aikaa meilläkään ei juuri ole.
Olisi mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia...
Olet valinnut kämppäkaverin, et mahdollista tulevaa aviopuolisoa.
Noin juuri toimitaan ihmisen kanssa joka jakaa asuinkustannukset mutta joka ei sotkeudu toisen yksityiselämään. Ja se toimii loistavasti kämppäkavereiden välillä.
Olet huomaamassa että ethän Sinä kämppistä tarvitse vaan aviomiehen.
Tuo mies ei ole parasta mahdollista materiaalia Sinulle. Jollekin toiselle - kyllä! Mutta hän ei todellakaan edusta sitä mitä Sinä haluat aviomieheltä.
Sinulle sopiva ja täydellinen aviomies ON olemassa. Vain viitsi nähdä vaivaa ja etsi sellainen itsellesi.
Heti ensimmäinen vastaantuleva ei välttämättä ole sitä.
Haluaisin vaan tietää, että oletko puhunut asiasta miehesi kanssa? Tietääkö hän tunteesi, tiedätkö sinä hänen ajatukset asiasta? Ennenkaikkea tee elämäsi sellainen, että olet itse tyytyväinen ja voit hyvin.
Oletko miettinyt sitä, että masennus juontuisi juuri tästä tunneköyhästä suhteesta? Kuuntele omia tunteitasi ja luota niihin. Oletko kenties hylännyt itsesi?
Vastailen ja jatkan tähän alle aiheesta. Kiitos näkökannoista. Yksin nimimerkille: toki voidaan vaihtaa ajatuksia. Olen joskus itsekin tehnyt etätyötä/omaa työtä ja ymmärrän yksinäisyyden kannalta senkin miten tärkeää esim. työyhteisö on mielen hyvinvoinnille. Olen myös aikoinani elänyt suhteessa, jossa mies sai hillittömiä raivokohtauksia ja nykyään oma surullisuuteni eskaloituu suuttumukseen. Ties vaikka molemmin puolin saisimme hyviä vinkkejä.
Oppeliini. Varsinaisesti en valinnut kämppäkaveria, enkä vieläkään sellaista tunnusta. Minä rakastan häntä, mutta arki uhkaa tappaa kaiken mielihyvän alle. Meissä on myös persoonina erittäin suuri ero. Siinä kun minä olen kiihkeä, intohimoinen tunneihminen. Hän on tasainen, ellen sanoisi laimea, hillitty ja matemaattisen järkiperäinen. Hän ei pidä ristiriidoista eikä haluaisi oikein selvitelläkään niitä ilman että ahdistuu mm. tunneskaalani voimakkuudesta. Tämä johtaa siihen, että minulle tulee vaikutelma että millään mitä kiihkeästi haluan/tarvitsen, ei ole väliä, koska hän ei "ymmärrä" halujani koska tunnetilani pelottaa ja ahdistaa. Eli mun pitäisi kyetä sanomaan samalla äänensävyllä kun ilmoista puhelisin että nyt tarttettais yhteistäaikaa että se menis kaaliin. Ja itselle vaan tulee tunne että se sanoma pitäisi juntata sitten vieläkin kiihkeämmin kun siihen ei reagoida kuin hiljaisuudella. Kyllä minulla oli tiedossa tämä brittiläinen "under statement" mentaliteetti jo silloin kun mentiin yhteen, mutta se oli yksi viehätyksestä. Vaikka sen järjellä tiedänkin, se aina unohtuu kun alan sydämellä pohtimaan asioita. En kannata toisen muuttamista, parisuhteessa pitäisi saada olla sellaisia kun halutaan, mutta helpottaisihan se hirveästi jos olis edes yhteinen tapa reagoida. Hänessä on paljon hyviä puolia joita arvostan ja kunnioitan, ja hän minussa, mutta se jonkinlainen kuurous suhteellemme alkaa ottaa voimille :(
15 vuotta aviossa. Kyllä mies tietää, tänäänkin asiasta on riidetty. Mutta hän sanoo ettei hän tiedä miten korjata asia. Ymmärrän sen, että ihminen joka enemmän ja vähemmän ollut koko elämänsä yksin, ei osaa välttämättä olla parisuhteessa me-henkinen. Nykyisellään hän on ajan puutteen vuoksi ruvennut ymppäämään yhteen velvollisuuksia kuvitellen esimerkikse että remontti ja minun kanssa ajanvieton saa yhdistettyä sillä että olen mukana remppaamassa. Hauskaa välillä sekin, mutta minun ajatukseni yhteisestä vietosta on esim. laiskasti kaupungilla lauantaipäivänä maleskelu, pikku puodeissa vierailu, syömässä ja kahvilla käynti. Tai vaikka veneretki piknikkorin kanssa. viime kesänä törmäsin siihenkin niin monta kertaa että mies suostui mökille viikonlopuksi vain jos saa tehdä siellä juttujaan läppärillä. Puhelin ottaa työsähkäreitä vastaan keskiyöllä. Ei näin miehet!!! Kun puolisolle annetaan aikaa niin silloin pitäisi olla läsnä, lopettaa se muu touhottaminen. Ei tätä tartte 8h päivässä tehdä mutta ainakin tunti. Parisuhdekin voi paremmin.
Keittiöpsyka. Masennus johtuu ja ei johdu parisuhteesta. Minulla on diagnosoitu toistuva masennus ja olen sairastanut masiksen ennenkin. Olin 5 vuotta terve ja ehdin sen 2 vuotta seurustella ennenkuin sairastuin uudelleen. Laukaisijana oli varmaan jokapuolelta tuleva stressi, asuntoni on vaihtunut 2v aikana 5 kertaa. Työni 3 kertaa, aloitin uuden haasteellisen työn muutama kuukausi ennen sairastuin uudelleen. Työ on tosi mukavaa mutta henkilökemiat rasittavia. Omistajan joka pomoni mielestä avoin työyhteisö tarkoittaa sitä, että kaikki mokat huudetaan julki avotoimistossa sättien ja syyllistäen. Sitten oli vielä kädenvääntö miehen exän puolelta. Nainen kun haluaisi pitää paikkansa perheessä/suvussa ja on käyttänyt jonkinverran aseena heidän yhteistäpoikaa. Esim, poikamme ei saavu joululounaalle isovanhemmilleen jos myös häntä äitinä ei kutsuta ja hän ei tule jos sinun uusikkosi kutsutaan. He tosin ovat eronneet jo yli 10 vuotta sitten joten kyseessä on enemmänkin valtataistelu kuin mustasukkaisuus naisen puolelta. Hän ei ole oikein tykännyt ilmeisesti siitä, että mies ei olekaan enää käytettävissä 24h vuorokaudesta. Tosin eipä tuo taida vieläkään olla ihan selvillä...soittoja tulee silloin kun nainen jotain tahtoo oli aamu tai ilta.
Anyway, joku eksä nyt on pienin murheista. Mä en sillä jaksa päätäni vaivani. Mutta sillä jaksan että miehen kanssa on TOSI vaikea saada yhteiskuuluvuuden tunnetta aikaiseksi. Sitä että ollaan tiimi, viihdytään yhdessä, tehdään kaikkea yhdessä ja erikseen. Ollaan oma pieni perheemme. Hän on jotenkin aina muualla. Jos ei fyysisesti niin henkisesti ainakin.
Voi kunpa voisi saada alkuajat takaisin niisk!!!
Kaksi asiaa avautumiseesi liittyen: ei kai se miehen entisen asunnon remppa loputtomasti kestä..? Ja ... Ei sekään teidän yhteistä aikaanne ainakaan lisää, että käyt kolmesti viikossa omassa harrastuksessasi ; kun sinua ei inspaa olla miehesi mukana remppaamassa, että saisitte yhteistä aikaa, niin entäs jos sinä yrittäisit saada hänet mukaan liikkumaan?
Ilmeisesti olet ihminen, joka ajattelee muita ensin ja vasta sitten itseään ja senkin vasta sitten jos aikaa jää. Oletko liian nopea miellyttämään muiden toivomuksia ja unohdat näin omat perustarpeesi? Mieheltä on todella tökeröä käytöstä tuollainen käytös, että antaa entisen puolison sanella ehtoja. Kylläpä sanelisin omat ehtoni, ja lähtisin liukkaasti tuollaisesta suhteesta. Onko sinulla muita läheisiä ihmissuhteita ja sydänystäviä?
Luin vielä läpi aikaisemmat viestisi ja huomio kiinnittyi tuohon "miehen kannsa on TOSI vaikea saada yhteenkuuluvuuden tunnetta aikaiseksi". Koitko, että olisi henkinenyhteys joskus ollut olemassa ja mahdollinen? Onhan sekin täysin mahdollista, että mies teeskenteli tunteita ja todellisuudessa voi ollakkin kykenemätön tuntemaan tunteita? Yksi näkökulma vain tämäkin.
Meillä on kyllä yhteisiä harrastuksia kiipeily ja squash mutta ne ovat jääneet pois kun muut asiat vievät hänen aikansa. Omiin harrastuksiin en kyllä saa häntä vedettyä kun ne on hivenen liian teknisiä, esim. klassinen baletti. Tämä yhteisten harrastusten palauttaminen olisi mun mielestä se ensisijainen asia toteuttaa, mutta vaikea miestä niihin on vetää kun aina on muita "velvollisuuksia".
Minun mielestäni mies on hiukan intohimoton, mutta se nyt oletettavasti menee hillityn luonteen piikkiin. Saan kyllä hellyyttä, joka päivä halataan useamman kerran, saan pusuja huulille, otsalle, mutta ne minuutit ovatkin ainoita jolloin hän on oikeasti läsnä. Ja nimenomaan pusuja, hyvin harvoin saan mitään intohimoisempaa kuten kielisuukkoja tjs. Seksiä meillä ei juurikaan ole koska nuo masennuslääkkeet vie minulta totaalisesti halut eikä mieskään ole enää aikoihin juuri yrittänyt.
Mies On mielestäni myös pakkosuorittaja. Ahdistuu puolessa tunnissa sohvalla kun ei "ole saanut koko päivänä mitään aikaiseksi!". Syyttää joskus minua myös siitä että vaikeutan hänen töihin lähtemistään esim. laittamalla tv:n päälle, hän unohtuu katselemaan. Miehellä ei ollu vuosiin telkkua ennen minua. Joskus tuntuu että minulta odotetaan äidin otteita vaikka en ole kenenkään äiti. Minulle saatetaan valittaa siitä että miksi en pakottanut tai hakenut häntä nukkumaan kun nyt hänelle jäi liian vähän aikaa uniaikaa. Ja kuitenkin, samalla mies on tosi määräilynhaluinen ja yrittää johtaa joskus minua ja esim. vastata vanhemmilleen puolestani niin että joudun kivahtamaan olevani aikuinen ihminen joka osaa itsekin puhua eikä tarvitse apua kaikkeen.
Mä vaan luulen, että tuo mies ei osaa olla parisuhteessa. Se oli aikoinaan aviossa reilut 2kk. Menivät tulevan vauvan takia naimisiin ja kun vauva syntyi, niin vaimo ei enää halunnutkaan miestä vaan pisti pihalle, olettaen toki että mies hoitaa suurimmanosan perheen hoidosta ja näin kävikin. Anoppi syyttää vieläkin naista siitä ettei mieheni koskaan valmistunut sillä oli vain päivät pitkät kotona lapsensa kanssa kun lapsen äiti opiskeli itselleen paremman ammatin. Mitä niihin jouluehtoihin tuli niin se aiheutti se, että kaikki joulut on nyt loppu isovanhemmilla. Isovanhemmat ei vietä joulua exän, pojanpoikansa eikä meidänkään kanssa. Kaikilla hyvä mieli, kukaan ei jää ilman mitään...
En kyllä ymmärrä, miksi olette menneet yhteen. Oliko teillä tällaista alussakin?
Tuo on lähinnä kimppakämppätouhua ilman mitään yhteistä.
Ei ollut tällaista alussa vaikka miehelle on aina ollut tärkeää oma tekeminen. Ei löydä tasapainoa asioiden välille. Tilanne muuttui tällaiseksi vasta kun muutimme yhteen vuosi sitten.
Tekstiä lukiessa tuli ensimmäisenä mieleen kuinka SINÄ haluaisit yhdessäolossa tehdä. Oletko kysynyt mitä mies voisi mahdollisesti haluta?
Kaikki miehet eivät ole mitään piknikkorityyppejä tai laahustelijoita kaupungilla. Tai istumassa kahvilla jossain.
Itse lähtisin ensin siitä mitä mies haluaisi yhdessä tehdä. Tämän jälkeen ujuttaa niitä omia haluja sinne mukaan.
Kukaan ei lähde sinua toteuttamaan mentaliteetilla MINÄ TAHDON. Kyse pitää olla siitä mitä toinen tahtoisi. Ja näin ollen saada toinen innostumaan ideasta.
Mä olen elänyt yhden parisuhteen jossa elettiin toisen tahdon ehdoilla. Siinä kävi niin, että hänen tarpeensa olivat aina tärkeämmät kuin omani. Tuo sinun ehdottamasi kaltainen toimintatapa onnistuu vain silloin kun molemmat ovat kypsiä ja tarpeeksi epäitsekkäitä sekä tunnistavat molemmat kaipuun johonkin muutokseen. Vaikka mieheni on kypsä ja keskustelutaitoinen ja miellyttämishaluinenkin, meillä kuitenkin on se ristiriita, että mies tarvitsee kaiken aikansa harrastuksiinsa, minä tarvitsen taas enemmän yhteistä aikaa. Ei tähän sovi esittämäsi tapa ratkaista tätä ongelmaa vai miten sinä sen ratkaisisit? Mies ei ole oikein innokas tekemään kompromissia, pitäisikö minun siis sopeutua siihen koska hän niin haluaa?
Joko aikaa alkaa löytymään tai ero.
Mies on aika vanha, ikäeronne. Itse katsoisin toista jos noin masentaa... Sinkkunakin voi masentaa, mutta ei tuo kahden ihmisen suhteelta kuulosta. Koko kylä tuntuu olevan suhteessa mukana ja poika.
Olet nuori vielä ja voit löytää uuden. Sinkkuus voi osittain piristää.
Mä lähtisin ainakin ja sanoisin MORO ja tekisin kaikkea mukavaa itse.
Minulla painaa paljon vaakakupissa se että rakastan häntä. Hän on mielestäni komea, osaa taitoja joita en itse osaa (osaan aika paljon, esim. hitsata). Hän on hyvä isä, lojaali läheisilleen, todella ystävällinen eikä edes katkera vaikka hänen elämänsä on ollut sellaista että olisi ollut helppo katkeroitua. Ensimmäistä kertaa arvostan omaa avopuolisoa äin korkealle. Ja haluaisin kokea senkin että minua arvostetaan. Alussa äin oliki. Kaikki mitä tein sai kehuja. Välillä tuntui typerältäkin saada kehuja esim siitä kuinka ketterästi loikin kiveltä kivelle kalliosaaressa. Nyt niitä kehuja ei enää tule mistään. Ainoa mistä muistutellaan on masennukseni ja surumielinen olemukseni. Hän ei kuulemma enää edes muista, millainen olin 3 vuotta sitten. Että kehen hän rakastui... :(. :(. :( .
hmm.. Mullapa samantyyppinen tilanne.. Olen seurustellut itseäni vuoden nuoremman kanssa n.4 vuotta ja kihloihin menosta mies puhunut mutta minua mietityttää... Mies lähtee töihin klo 7 aamulla, tulee siinä 4-5aikaa päivästä, itse hoidan yritystäni kotoa käsin terveyteni vuoksi eli herään klo 8 ja lopetan työt samalla sekunnilla kun ovi aukeaa ja mies tulee sisään. Eteisestä kuuluu moi ja mitä syödään, sitten vuodattaa koko päivän tapahtumat eikä kysy multa mitään tai jos alotankin omia kuulumisia niin hänpä lukee aku ankkaa eikä siis kuule mitään. Tämän jälkeen hän istuu sohvalla koko illan välillä vähän puhuen jotakin. Minä siivoan, kokkaan, pesen pyykit, tiskaan, vien roskia, hoidan koirat, maksan laskut ja vuokran yms. Ainoat asiat mitä mies tekee on laittaa koirille vettä aamulla ja päivällä kun tulee ja maksaa puhelinlaskunsa. Nukumme eri sängyissä koska hän haluaa nukkua uudessa jenkkisängyssä kun minä nukun vuodesohvalla selkävian takia(sänky on liian pehmeä). Mieheni ei voi nukkua sohvalla koska sehän on tyhmää ja alentavaa ja antaa köyhän vaikutelman. Emme koske toisiimme kertaakaan päivässä paitsi yhden ilta suukon verran, muuten miestä ahdistaa, puristaa, sattuu tai on kuuma ja istumme aina eri sohvilla. Mies käy 48vuotiaalle äitilleen joka on siis täysin terve, laiska vain, kaupassa ja vie tämän koiran ulos päivittäin ajaen 20km edes takas.. Ylipäätään mies pyytää äitiltään edelleen rahaa kerran kuussa vaikka kyseessä suht. hyvätuloinen eikä muita laskuja kun puhelin. Mies muutti asuntooni reilu vuosi sitten mutta muutti kirjansa äitinsä osoitteeseen koska minulla on reilusti paremman tulot eikä hän halua jäädä kovin pahasti kakkoseksi minun tuloille.. Viikonloput mies juo yleensä kohtuullisesti, joskus menee yli... Ja minä katson vierestä koska en voi lähteä mihinkään pitkälle terveyteni takia enkä saa fyysisesti rasittua eli lenkkeily yms kielletty. Nyt minulle rupee riittämään tämä touhu, hän in sentään 28v ja elää näin.........
piti vielä sanoa että suheen alussa oli aivan eri ihminen ja tosissaan välitän ja rakastan mutta hermohan tässä menee.
Ei kuulosta kyllä hauskalta tuo sinunkaan elämä. Mikähän siinä on että kaukaa asioita katsottuna vastaus on niin ilmeinen. Sanoisin, että jätä tuollainen kylmä ihminen, mutta tiedän ettei se niin helppoa ole. Omia asioita on niin vaikea objektiivisesti tuijotella :(
Just noin siinä käy, kun hävittää parisuhteeseen oman minänsä. Lainaukset textistäsi kertovat olennaisimman:
"Minulla on tunne, että parisuhteemme ei ole sellainen kuin pitäisi. Ongelma vaan on siinä etten tiedä tarkalleen mitä siitä uupuu ja miten asia korjataan."
"Elämä on ihan helvetin tylsää ja puuduttavaa!!! Mä en tiedä mitä muut ihmiset tekee omalla ajallaan enkä enää muista mitä itse menneisyydessäni olen tehnyt."
Rupeapas flikka äkkiä etsimään itseäsi ja omaa elämääsi ja pistä se rulaamaan eteenpäin. Se on ainoa keino selvitä elämästä ehjin nahoin, parisuhteella tai ilman. Parisuhde ei tarkoita sitä, että kahdesta eri ihmisestä, kahdesta erilaisesta yksilöstä / persoonasta, tulee yksi, vaikka papit niin paasaavatkin. Parisuhde on parhaimmillaan, kun siinä on kaksi erilaista yksilöä, joilla on molemmilla oma ja oman näköisensä elämä sen yhteisen lisäksi.
Mä en ole pitkään aikaan ollut se ihminen joka olin ennen. Johtuen ehkä masennuksesta olen hukannut todellisen itseni jo aikoja sitten. Mun elämäntarina on sen verran pitkä ettei sitä tänne jaksa raapustaa mutta masennukseen on vaikuttanut niin monet osatekijät ja kun ei ole tuntenut onnellisuutta lähes 8 vuoteen, ei enää oikein tiedä mille se tuntuu. Olen oikeastaan aika kauheassa pakkoraossa, tiedän, ettei tämä masislääkkeiden turruttama elämä tee hyvä minulle, mutta ilman lääkkeitä on vaara joutua tosi synkkään ajatteluun. Me ollaan miehen kanssa puheltu vähän lapsen hankkimisestakin. Olen 33, ja minulle on tullut totinen perheenperustamisvietti osittain paikkaamaan yksinäisyyttä ja onttoutta jota tunnen, mutta myöskin ikäni ja sen jonkin vietin takia jota vain nainen tuntee. Mutta lapsia en valitettavasti uskalla vielä tehdä vaikka kello tikittää, masennuksen sekä parisuhteen laadun takia. Oon vierestä kattonut tota mieheni ja hänen exän touhuiluja ja kuullut miehen niin moneen otteeseen valittavan sitä että teki lapsen väärän ihmisen kanssa. En halua joutua samaan.Oon kuullu miehen myös sanovan pahimpien kiristysriitojen aikaan minulle, että niin paljon kun hän tietääkin poikansa rakastavan äitiään, hän joskus vain toivoisi naisen kuolevan pois. Aika kauhee lause, mutta melko perusteltu kun ottaa huomioon miten vaikea tuo nainen osaa olla. Tuntuu, että mun elämässä siis on niin paljon asioita joita tahtoisin, asioita jotka on esteenä ja asioita jotka pelottaa. On paskamaista nähdä läheltä se, että mitä jos kaikki meneekin väärin. Mitä jos en masennukselta jaksaisi hoitaa omaa lastani? Mitä jos päätyisimme eroon ja hän olisi jälleen yksi irtoisä. Hän on sanonutkin että hänelle riittää isätaksina olo eikä hän haluaisi edes ajatella ajelevansa kahden lapsen oven väliä, että jos hän lapsia saa, niin sitten sitä asutaan saman katon alla ja vaikka kärsitään.
No niin, mä jotenkin sekosin nyt aiheesta. Luinpas muuten yhdeltä keskustelupalstalta sellaisenkin jutun, että eräs masentunut nainen oli uskaltaunut tekemään lapsen ja lapsen syntymän jälkeen hänen masennuksensa parani. myös omat masennuksen syyni voivat johtua osittain siitä, että tunnen olevani liian itsenäinen. Kukaan ei ihan oikeasti tarvitse minua. Saan lillua päivästä toiseen perhosena, tehdä mitä vain ilman että ketään kiinnostaa rajoittaa menojani. En ole korvaamaton työssäni, mieheni osaa elää kyllä ilman minuakin, hän on niitä ihmisiä jotka järjesteli kaiken alle kolmikymppisenä kun pikkuveljensä kuoli. Vanhemmat oli liian raunioina ottamaan vastuuta joten minun mieheni sen teki. Jotenkin elämän päämäärättömyys haittaa. Muistelen onnellisia aikoja pikkutyttönä kun matkustelimme joka kesä vanhempien kanssa asuntovaunulla pitkin suomea. olimme yhdessä, perhe. Söimme samaan aikaan, tapasimme perhetuttuja säännöllisesti. Minun elämässäni ei ole sen kaltaista yhteisöllisyyttä. Kaipaan sitä ja tällä haavaa lasten saanti edustaa tuota, vaikka illuusiotahan se on. Perheitä on yhtä monta erillaista kuin perheenjäseniä. Nykyään ainoat vanhemmat ihmiset elämässäni ovat mieheni vanhemmat. Käymme ehkä kerran kuukaudessa syömässä heillä. Muuta aikaa minulla ei heidän kanssaan ole kun olen myöhään töissä etten ehdi mukaan. He ovat myöskin molemmat kansainvälisen uran tehneitä ihmisiä ja hyppivät kokoajan ystävillään pitkin eri maita ja mantuja joten eivätpä he kovasti kotonakaan ole. Muuten kyllä pidän heistä. Ovat aina ystävillisiä, kohteliaita ja puheliaita ihmisiä.
Tulipas taas vuodatus. Ehkäpä saan tälla lailla avattua noita omia solmujani että ymmärtäisi mikä kaikki elämässä rassaakaan :)
Pikkuinen ihmistaimi on terveellekin ihmiselle suuri elämänmuutosjuttu, jos tuntuu siltä, että elämä on pielessä, lasta ei kannata tehdä sijaiskärsijäksi.
Huolehdi nyt eka ensimmäiseksi itsesi kondikseen: ensin ajatuksesi, sillä niistä kaikki muu lähtee. Sitten huolehdit, että elämäntapasi ovat sellaiset, että ne tukevat terveyttä, terveessä ruumiissa asuu terve sielu. Syö oikein, nuku riittävästi ja liiku säännöllisesti.
Ja sitten ehdottomasti etsimään elämää, sitä, mitä oma mielesi, sydämesi, tahtosi ja halusi toivoo. Uppoudu unelmaasi, tee työtä sen eteen, opettele, harjoittele, tiedä ja tunne ... Kyllä se siitä.
Kyllä tulee ihan pahamieli, kun luen ajatuksiasi! Olet todellakin harhautunut kauaksi todellisesta itsestäsi ja niistä asioista mitkä sinulle itsellesi toivat mielihyvää. Muisteleppa omaa lapsuuttasi ja aurinkona olemisen aikojasi, niin sieltä voisit poimia niitä juttuja jotka saivat hyvälle tuulelle. Oletko juminut tähän suhteeseen vain siksi, että biologinen kellosi tikittää takaraivossasi ja olet paniikissa ja ajatus siitä, ettet ehkä ehdikkään saada lasta jota kuitenkin kaipaat, ahdistaa? Käänteisesti voit kuitenkin ajatella, että tuhlaat kallista aikaasi suhteeseen, joka on toden näköisesti turha. Suosittelen lämpimästi, etta alat katsella uusin silmin mahdollista uutta kumppania ja ihan ilman panikointia ja ennakko-odotuksia.
Ja ai niin. Lapsen saannista. Minä en koskaan halunnut lapsia ja olin oikeasti sitä mieltä että en niitä koskaan tee. Sitten tapasin mieheni, hullaannuin ja olisin voinut niitä lapsia tehdä heti. Eli siis nykyistä kumppaniani en valinnut ns. lapsentekokoneeksi. Siskoni sai ensimmäisen lapsen 40 vuotiaana joten tiedän myös että olen vielä nuori tekemään lapsia. Ehtisin kyllä erota ja ehkä löytää uudenkin ja saada perheen. Toisaalta, se etten saisi lapsia ei ole maailmanloppu. Mutta se olisi jos en ikinä pääsisi tästä masiksen vetelästä suosta ja löytäisi tyytyväisyyttä elämään.
Myötätunto on toki mukavaa, mutta älä turhaan pahoita mieltäsi elämäni kulusta. Luulen että tälle elämälle riittää vain se yksi murehtija.
Yksi ongelmista on myös siinä, että ne jutut joista nautin silloin nuorempana, ne eivät enää inspiroi. Muutenhan toki voisin hakea itseni takaisin menneisyydestä kun kuitenkin muistan ne asiat hyvin. Olen muuttunut niin kovasti masennuksen ja elämäni varrella joten en pysty palaamaan entiseen ja jatkamaan siitä. Masiksen perusluonteeseen kuuluu, että mikään ei ilahduta. Ja näin on minullakin. Olin ennen kova lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan novelleja. Minusta piti tulla kirjailija!! Nautin taiteesta ja maalasin öljyväreillä ja tein hiilipiirroksia, kävin taidelukion. Mikään noista asioista joka teki minusta silloin minun on poistunut elämästäni. Saatan saada kaksi viivaa kanvaasille ja sitten alkuinnostus vaihtuu innottomuudeksi jatkaa. Tällä haavaa vain baletti on sellainen jonne jaksan mennä kerta toisensa jälkeen. Siksi en siitä tingi ja lähde ko. aikana vaikka esim. remppaamaan jotta saisin olla mieheni kanssa.
Vähän miehistä näkökulmaa:
Sinä olet masentunut, et halua seksiä etkä oikein tiedä mitä elämältä haluat. Ei siis ihme että miehesi pakenee harrastusiin ja menoihinsa. Se ei ole ehkä kypsin ratkaisu mutta ymmärrettävä.
Luuletko että miehesi syvällä sisimmässään on tyytyväinen suhteeseenne? Minä en sitä ihan usko. Ennemminkin hän hienotunteisena ihmisenä ei halua kuormittaa sinua omilla tarpeillaan.
Parisuhde masentuneen ihmisen kanssa ei ole helppoa. Olen sen itsekin kokenut. Ja voin sanoa että ikävä kyllä joskus oli helpompi jäädä vuelä töihin kun mennä kotiin. Enkä ole ylpeä siitä mutta joskus ei vain jaksanut. Seksittömyyskin oli aika kova paikka vaikka sen syyn ymmärsinkin. Oli silti hankala olla hellä ja tukeva puoliso kun ei sitten kuitenkaan koskaa saanut olla puoliso ihan kaikilla tavoilla.
Toivottavasti kuitenkin elämänne vielä paranee. Meillä ainakin päästiin vaikean ajan yli ja nyt kaikki on jo paljon paremmin.
Olen itse selvinnyt loppunpalamisesta ja syvästämasennuksesta, tunnistan monia samankaltaisuuksia, siksi tunnen syvää empatiaa vuoksesi. Tiedän tuon tunteen, kun mikään ei tunnu miltään, ei jaksa, eikä saa aikaiseksi. Ei ole mitään päämäärää, ei unelmaa, kaikki on vain tyhjää ja tarkoituksetonta. Pahinta kai on se tunne umpikujasta, kun ei tiedä miten siitä pääsisi pois. Masentuneena on todella hukannut itsensä, siksi ehdotin lapsuuteen palaamista. Tuntuuko sinusta siltä, että tuputan liikaa omia näkökantojani ja ahdistut niistä? Sekin olisi hyvä tunne, koska voisi olla vinkkinä siitä, että lasket toiset liiaksi "pinnanalle", eli minän rajat vuotavat. Voisikko olla?
En uskokaan, että hän olisi tyytyväinen siihen mitä nykyään olen. Se tietenkin on surullista koska vanha sananlasku ei toteudu: rakasta silloin minua eniten kun ansaitsen sitä vähiten.
En tiedä oikein mitä tarkoitat pinnanalle-sanonnallasi mutta Ei minua näkökantasi häiritse. Oikeastaan ainoa tunne mitä tunnen on surumielisyys siitä että niin kovin moni sanoo suhteemme olevan hylkäyksen arvoinen. Surumielisyys tulee ehkä siitä, että mietin ovatko he oikeasssa. Pidän sitä toki pelkkänä mielipiteenä jotka minut tuntemattomat ihmiset esittävät joten en lähde liput liehuen sanomaan heippa heita puolisolleni. Mitä avoimuuteeni tulee, olen aina ollut tällainen syväanalysoiva. Tämä rehellisyys täällä tosin kumpuaa siitä että olen anonyyminä. Ihan näin avoin en pysty pysty olemaan edes ystävilleni joita siis on kyllä elämässäni. Ihan realiteetilla kun ajattelen niin minun elämässäni on kaikki mallillaan. On työ, rahaa ihan ookoo paljon, on ystäviä, vanhemmat ja sisko, on harrastuksia, kiva uusi koti miehen kanssa, rinnalla mies jolle kihlat, avio ja lapset on ok. Siitä huolimatta mieliala ei ole ok ja se on ihan hanurista kun sitä syytä surumielisyydelle ei ole. Mulla vaihdettiin lääkitystä 2kk sitten ja nyt sentään pääsen sängystä ulos ja jaksan tehdä kotitöitä ja seurustella. Ehkäpä se annostus on nyt taas pielessä ja pitäisi nostaa sillä pikkuhiljaa tämä täällä turisemani tilanne vie päiväpäivältä enemmän ajatteluenergiaa. Sitä ikäänkuin rypee niissä surumielisissä ajatuksissa.
Minulla diagnosoitiin keskivaikeamasennus joten ihan siellä pohjalla en varmaankaan ole käynyt- ollut, mutta on minun oloni sentään parempi kuin mitä silloin kun diagnoosin sain. Silloin itkin päivittäin. Nyt ehkä kerran viikossa jos oikein villiksi heittäydyn.
Tarkoitin sillä pinnanalle menemisellä sitä, että teetkö liikaa myönnytyksiä ja olet hieman "huono" sanomaan "EI" ja oma syvin tahto jää huomioimatta, eli se kiltin tytön syndrooma. Kerroit että alakuloisuus alkoi noin kahdeksan vuotta sitten, tanssit myös balettia, siitä tulikin uusi älynväläys. Olet 33 vuotias ja baletti on tälläkin hetkellä se rakkain asia, jota teet mielelläsi. Oliko unelma balettitanssijana suurin haaveesi, jäikö unelmaksi, josta olet haikein mielin luopumassa? On hyvä, että tunnistat oman tahtosi parisuhteessa, niin pitääkin! Totta tuo, etta kaikki turisemiset, sun muut kontaktit vie uskomattomasti voimia masentuneena, joten en turhia enää väsytä. Kaikkea hyvää sinulle jatkossa ja yritä luottaa enemmän ystäviisi, vain niin voit saada itsellesi niitä todellisia sydänystäviä! Hyvää yötä sinulle!
Kiitos Keittiöpsykologi juttuseurasta. Oli mukava vaihtaa kanssasi ajatuksia. Kukaan kavereistani kun ei ole masennusta ikinä kokenut eivätkä he sitä voi tajuta koskaan täydellisesti vaikka sitä yrittäisin selittääkin.Toivottavasti omakin selkeytesi ja terveytesi jatkuu kun siitä kertaalleen olet irti päässyt!
Ei mitään kiittämistä, ihan mielelläni olen jutellut ja mahdollisesti juttelen edelleen. Asiassa, kuin asiassa omakohtainen kokemus antaa ymmärrystä, tosin silloinkaan ei voi ollla täysin varma toisen kokemuksesta, ainakin on jätettävä tulkinnan varaa. Omasta tervehtymisestäni voin sanoa sen verran, että olen käynyt läpi niin kovan elämänkoulun, että usko siihen, että tulipa eteen sitten mitä tahansa, periksi en ole antamassa. Terapiassa toki sain jonkin verran käydä, mutta terapeuttejakin oli vaikea saada, koska terapeuteillekin oli rankaa kuunnella itkemättä elämänkertomustani. Yksi kieltäytyi sanomalla, että ei voi ottaa asiakkaakseen, koska jäi niistä muutamista tunneista niin hirveä olo, ettei hän kestä niitä tunteita. Ihmisiähän ne ovat terapeutitkin. Rankka työnkuva, ottaa ensi toisen ihmisen tunteet vastaan, työtää ne mielessään ja antaa terveinä takaisin! Ei ilmeisesti aina ole edes mahdollista. Olisi ollut niin paljon vielä sanomista, mutta en tiedä mitä sanoisin, kun en edes tiedä käytkö tällä palstalla! Toivon menettämisestä voinen kuitenkin jotain mainita. Masennuksessahan mieli ala vaihtelee toivon ja toivottomuuden välillä, syvässä masennuksessa toivo loppuu lähes kokonaan tai kokonaan. Siinä vaiheessa on hyvä huomioida tietoisesti ne pienen pienetkin toivon pilkahdukset ja pitää niistä kiinni, kuin hukkuva oljenkorresta. Kauniita asioita kannattaa etsiä, vaikkapa kimaltava lumikide, sekin riittää aluksi. Asioilla on tapana järjestyä, jonkin loputtua tulee aina jotain uutta tilalle. Yritin löytää Raamatun kohdan siitä, että joka asialla on oma aikansa "On aika itkeä, on aika nauraa ..... " , juuri tähän itse luotin, ettei paha olo jatku loputtomiin, en kuitenkaan löytänyt pika etsinnässä. Minulle se antoi sen toivonkipinän ja palautin sen kerta kerran jälkeen mieleeni. Toivottavasti se kantaa sinuakin!