"Kiitos" - vaikea sana?

Missä arvossa pidätte tätä pientä sanaa, 'kiitos'. Itse pidän kiittämistä lähes itsestäänselvyytenä, jos joku tekee jotakin kilttiä minulle. Parisuhteessa kiitän, kun mies esim. ojentaa minulle pyytämäni asian, kuskaa autolla (vaikka meno olisi yhteishyödyllinen, esim. kaupassa käynti), tai tekee silloin tällöin jotakin pyydettäessä tai joskus jopa ilman pyyntöä, esim. täyttää jääkaapin ostosten jälkeen, vie omat tiskinsä tiskialtaaseen, hieroo hieman hartioitani ym. Ylipäänsä, kiitän aina, kun siihen tulee tilaisuus. Se voi olla nopea 'kiitti', tai hieman romanttisempi 'kiitos, kulta' johon liittyy usein hellä hipaisu tai suukko.

Mieheni taas ei kiitä minua koskaan. Oli tilanne mikä tahansa: teen herkkuaterian hänen tullessaan vierailemaan luonani (emme asu vielä saman katon alla, mutta vietämme PALJON aikaa yhdessä vaikka hän käykin töissä ja minä opiskelen), ostan hänelle jotakin mieluista (lahjat tärkeinä päivinä, suklaata, vaatteita, yllätyslahjat), pyykkään hänen vaatteensa ja laitan valmiiksi esille, ym ym...
Olen jopa yritellyt ohjata häntä kiittämiseen, kyselemällä 'no mitä pidit?' 'oliko hyvää ruokaa?' tm. mutta usein vastaukseksi tulee - vitsikkäästi painotettu ja hymyn saattelema - 'noh, menetteleehän tämä', nyökkäys tai muuta vastaavaa. Vastasin vitsikkyyteen vitsikkyydellä, ja kerran kun hän pyysi minua vain yksinkertaisesti ojentamaan kaukosäätimen kun aloittelimme elokuvan katsomista, tokaisin naurahtaen että 'no mites nyt sanotaan?' - kuin vanhempana, joka opettaa lasta kiittämään. Silloin vastaukseksi tuli kankeasti, oikein ruotsiksi 'tack så mycket'. No wau.

Olen puhunut asiasta hänen kanssaan, ja hän sanoi ettei häntä koskaan opetettu lapsenakaan kiittämään. Vieraillessamme hänen vanhempiensa luona, olen ainut joka sanoo talon emännälle kiitokset noustessaan pöydästä hyvän kahvihetken jälkeen. Siinä talossa ei tosiaan kiitokset kuulu. Eikä kiitokselleni kuulu myöskään minkäänlaista vastausta - sitä itselleni niin helppoa, kohteliasta 'no ei kiittämistä' tai 'oleppa hyvä vaan'. Kiitosta kartetaan kuin ruttoa eikä siihen osata reagoida. Tämä hämmentää, sillä olen itse kasvanut perheessä jossa on tosiaankin opetettu kiittämään kohteliaasti.

Omien vamhempieni luona vieraillessa miesystävääni katsotaan hieman alta kulmain kun hän nousee pöydästä sanomatta kiitosta. Kiitoksen puute kalskahtaa vanhempieni korvaan jopa pahemmin kuin omaani, ja siihen on menty että vanhempieni luona käydessä kiittelen yltiömaalisesti miehenikin puolesta.

Tätä on kestänyt jo kaksi ja puoli seurusteluvuotta. En aio lopettaa kiittämistä kun mies tekee jotakin mukavaa ja kiittämisen arvoista, mutta minusta olisi edes silloin tällöin mukava kuulla vastakiitos. Nyt kun tarkemmin ajattelee, hän ei muutenkaan totea minulle mitään oma-aloitteisesti. Mieheni sanastosta puuttuvat myös 'ole hyvä', 'rakastan sinua' (tämä tulee vain vastauksena, kun kerron rakastavani häntä - omatoimisesti hän ei sitä tee...) ... OIKEASTAAN, hän ei totea minulle MITÄÄN tällaista 'kohteliaisuutta' tai niitä ns. jokapaiväisiä parisuhteeseen liittyviä termistöjä - vai miten sen nyt selittäisi - ellen minä totea sitä ensin. Kategoriaan kuuluvat myös hyvästien 'heippa', 'nähdään taas', 'turvallista matkaa' tai puhelinsoitoissa - olipa soittajana minä tai hän, minä tervehdin ensin. Hän toteaa nämä jälkijunassa vastaukseksi minulle. Kiitosasiaan tosin, ei tule vastausta laisinkaan.

Olipas hyvin avartava kirjoitus. Hän on muuten kylläkin hyvin huomaavainen ja osoittaa kaikenlaiset tunteensa enemmänkin teoilla kuin sanoilla.
Onko tällaiset sanat miehille vaikeita ylipäänsä, voinko omalla huomaavaisuudellani pikkuhiljaa 'opettaa' miesystävääni puhumaan minulle omatoimisemmin ja jopa kiittämään, vai onko kyseessä aivan toivoton tapaus? Olenko itse pinnallinen kun kiinnityn sanoihin enkä tyydy vain tekoihin? (useinhan se on niin päin että naiset toivovat mieheltä niitä tekoja eikä vain 'tyhjiä sanoja', mutta minä taas kaipaisin myös sitä 'sanallista vahvistusta'. Hölmöä(kö)?)
Täytyy sanoa, että nyt kun tämän kirjoitin, luulin saavani itse jotakin selkoa tilanteeseeni, mutta tajusin vain lisää hämmentävyyksiä.

Mitä te asiasta ajattelette?