Hei,
Hieman taustatietoa. Olen 22-vuotias nuori mies. Minulta löytyy ammattitutkinto alalta, jossa on miltein nollatyöttömyys. Olen tehnyt erinäisiä hanttihommia 18-vuotiaasta asti, ja 2012 hain opiskelemaan lähihoitajaksi. Pääasiallisena syynä oli kouluttautua alalle, jossa on "varma työllisyys." Luulen, että hain ehkä ilman riittävää harkintaa.
Pääsin YO-pohjaisten ryhmään, joissa olen opiskellut nyt vuoden. Opinnot kestäisivät 2 vuotta. Olen nyt käytännössä päässyt hitusen yli puolen välin, ja olen tällä hetkellä työharjoittelujaksolla vanhainkodissa.
Olen jo parin kuukauden päivät pohtinut, hainko sittenkään oikealle alalle. Alalla on aivan hirvittävät työilmapiirit. Kuntouttava hoitotyö on täydessä paradoksissa alan realiteettien kanssa. Työntekijöitä on liian vähän suhteessa työn määrään -> kiire. Nykyisessä harjoittelupaikassani on 10 potilasta x 1 hoitajaa kohden.
Koen kyynistyneeni alalla, enkä koe pystyväni kohdata potilaita ihmisinä. Ennen kuin hain alalle, moni varoitteli että työ olisi hyvin rankkaa. En edes aavistanut, millä tavalla rankkaa. Fyysinen kuormitus on OK, mutta henkinen kuormitus on todella massiivista.
Olen tunnollinen kaveri, ja opiskelin täydellä vimmalla tähän pisteeseen asti. Nyt olen pisteessä, jossa koen olevani osittain nopeista opinnoista, ja osittain täydellisyydentavoittelustani todella, todella uupunut. Työskentely vaikeasti vammaisten (muistihäiriöt, sokeus, moniongelmaiset, MT-potilaat, liikuntarajoitteiset) kanssa on todella rankkaa. On hyvin vaikeaa kohdata päivittäin potilaita, jotka itkevät menetettyä elämäänsä ja rakkaitaan, ja pakenevat haavemaailmoihin kun eivät voi enää tehdä muuta, kuin puhua.
Nyt olen pisteessä, jossa en jaksa enää tätä alaa. Haluaisin tehdä jotain aivan muuta, mutta en tiedä ollenkaan, että mitä. Mieluiten alaa, jossa ei tarvitse olla kontaktissa mieluiten juuri kenenkään kanssa. Siivous tai postinjakelu. Nuohaajan työtäkin olen miettinyt. Opintorahalla kitumista en enää jaksa (rahaa riittää n. 5-7€/päivä järkevällä kulutuksella), ja lainaa en haluaisi enempää ottaa. Oppisopimus olisi todellinen pelastus.
Ongelmani vain on, että asun HOAS-asunnossa PK-seudulla. Minut potkittaisiin asunnosta ulos, koska oppisopimuksella ei ole oikeutta asua näissä edullisissa opiskelija-asunnoissa. Tännekin jonotin 3kk, että olisin saanut edes jonkinlaisen asunnon.
Mitä minun kannattaisi oikein tehdä?
Hieman taustatietoa. Olen 22-vuotias nuori mies. Minulta löytyy ammattitutkinto alalta, jossa on miltein nollatyöttömyys. Olen tehnyt erinäisiä hanttihommia 18-vuotiaasta asti, ja 2012 hain opiskelemaan lähihoitajaksi. Pääasiallisena syynä oli kouluttautua alalle, jossa on "varma työllisyys." Luulen, että hain ehkä ilman riittävää harkintaa.
Pääsin YO-pohjaisten ryhmään, joissa olen opiskellut nyt vuoden. Opinnot kestäisivät 2 vuotta. Olen nyt käytännössä päässyt hitusen yli puolen välin, ja olen tällä hetkellä työharjoittelujaksolla vanhainkodissa.
Olen jo parin kuukauden päivät pohtinut, hainko sittenkään oikealle alalle. Alalla on aivan hirvittävät työilmapiirit. Kuntouttava hoitotyö on täydessä paradoksissa alan realiteettien kanssa. Työntekijöitä on liian vähän suhteessa työn määrään -> kiire. Nykyisessä harjoittelupaikassani on 10 potilasta x 1 hoitajaa kohden.
Koen kyynistyneeni alalla, enkä koe pystyväni kohdata potilaita ihmisinä. Ennen kuin hain alalle, moni varoitteli että työ olisi hyvin rankkaa. En edes aavistanut, millä tavalla rankkaa. Fyysinen kuormitus on OK, mutta henkinen kuormitus on todella massiivista.
Olen tunnollinen kaveri, ja opiskelin täydellä vimmalla tähän pisteeseen asti. Nyt olen pisteessä, jossa koen olevani osittain nopeista opinnoista, ja osittain täydellisyydentavoittelustani todella, todella uupunut. Työskentely vaikeasti vammaisten (muistihäiriöt, sokeus, moniongelmaiset, MT-potilaat, liikuntarajoitteiset) kanssa on todella rankkaa. On hyvin vaikeaa kohdata päivittäin potilaita, jotka itkevät menetettyä elämäänsä ja rakkaitaan, ja pakenevat haavemaailmoihin kun eivät voi enää tehdä muuta, kuin puhua.
Nyt olen pisteessä, jossa en jaksa enää tätä alaa. Haluaisin tehdä jotain aivan muuta, mutta en tiedä ollenkaan, että mitä. Mieluiten alaa, jossa ei tarvitse olla kontaktissa mieluiten juuri kenenkään kanssa. Siivous tai postinjakelu. Nuohaajan työtäkin olen miettinyt. Opintorahalla kitumista en enää jaksa (rahaa riittää n. 5-7€/päivä järkevällä kulutuksella), ja lainaa en haluaisi enempää ottaa. Oppisopimus olisi todellinen pelastus.
Ongelmani vain on, että asun HOAS-asunnossa PK-seudulla. Minut potkittaisiin asunnosta ulos, koska oppisopimuksella ei ole oikeutta asua näissä edullisissa opiskelija-asunnoissa. Tännekin jonotin 3kk, että olisin saanut edes jonkinlaisen asunnon.
Mitä minun kannattaisi oikein tehdä?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kasva aikuiseksi. Et voi jatkuvasti muuttaa mieltäsi ja surffailla opiskelemassa muiden kustannuksella. Että oikein nyt vasta huomasit millaista lähärin työ on....
Oisko joku apteekkiala parempi, kotihoito tai hoitoala vastaanotossa yms.? Mä olin opiskeluaikana paljon mielenterveyskuntoutujien ja vaikeasti vammautuneiden parissa ja huomasin ettei todellakaan ollut mun juttu. Stressasin aivan liikaa ja työt tulivat kotiin jatkuvasti riittämättömyyden tunteen takin.
Nyt sitten vakkarihomma kotihoidossa ja hoidettavana paljon dementikkoja & mulle tämä työ sopii tosi hyvin! Lisäksi olen ns.apteekki/lääkevastaava ja saan olla puolet työajasta luvalla antisosiaalinen. Jossakin vaiheessa koin tehneeni virheen alan valinnassa, mutta lopulta on valinta osoittautunutkin oikeaksi. Onneksi on paikkoja mistä valita, joten älä ihan heti luovuta vaan mieti tulevia harjoittelupaikkoja huolella !
Lähihoitajan neuvo: Lopeta opinnot. Harjoittelijana sinulla on kuitenkin huomattavasti pienemmät vaatimukset työssä kuin mihin joudut työelämään tullessasi. Jos nyt jo olet uupunut henkisesti ei sinulla ole hoitotyössä mitään annettavaa. Itsekin toivon että olisin opiskellut jotain muuta. Lähärin työ kun on jatkuvaa työssä olemista, joustamista ja stressiä. Eipä paljon aikaa jää omalle elämälle kolmivuorotyöstä.
Työkkärin kautta pääset ammatinvalinta psykologille joka voi kanssasi miettiä sopivaa alaa. Mutta kannattaa toimia heti niin voit hakeutua syksyllä alkaviin koulutuksiin. Asuntoasia kyllä järjestyy, älä sitä huoli, ei sinusta asunnotonta tehdä. Ja mahdollisesti jos nyt opiskelet kevääseen asti kuitenkin nykyistä alaa ja saat kesäaikaan toisen opiskelupaikan, niin asumisoikeutesi säilyy, vaihdat vain opintolinjaa. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen alanvaihtaja. Tsemppiä.
Pah, itselläni ei ole minkäänlaista empatiaa eikä sympatiaa, teen työni ja siinä se. Ei kukaan kestä sairastumatta, jos miettii traagisia ja vaikeita ihmiskohtaloita koko ajan! Ajattelin jatkaa lisensiaatiksi asti, pikkuhiljaa askel kerrallaan. Ei tässä voi tunteilemaan alkaa.
"Pah, itselläni ei ole minkäänlaista empatiaa eikä sympatiaa, teen työni ja siinä se. Ei kukaan kestä sairastumatta, jos miettii traagisia ja vaikeita ihmiskohtaloita koko ajan! Ajattelin jatkaa lisensiaatiksi asti, pikkuhiljaa askel kerrallaan. Ei tässä voi tunteilemaan alkaa. "
Juuri sun kaltaiset hoitoalan henilöt on pelottavia. Käsitys hyvästä hoidosta voi olla se että saa joskus ruokaa jos pystyy syömään, suihkuun joskus harvoin ja mitä pikemmin kuolee pois, sitä parempi. Potilas ei ole yksilö ja tunteva ihminen vaan makaava paketti. Omaiset on kitisijöitä jotka ei tajua että läheisensä olis parempi kuolla pois jne. Vaihda alaa.
Ap:llekin suositelen alanvaihtoa, ei kannata tehdä työtä jossa on paha olla.
"Nyt olen pisteessä, jossa koen olevani osittain nopeista opinnoista, ja osittain täydellisyydentavoittelustani todella, todella uupunut."
Suoritus on tärkeä, ei täydellisyys. Hyvin menestyneet eivät useinkaan ole ihan priimuksia koulussa, osanneet ottaa sopivan lunkisti ja katsoa kokonaisuutta - vaikkapa omaa elämäänsä ja jaksamistaan.
Suuntaa opintojasi itsellesi paremmin sipivaan suuntaan. Alalla pysyminen merkitsee kokemusta ja osaamista kuitenkin. Miten olisi ohjaus- tai opetustyön kanssa?
Ensin alan taidot ja sitten opettajaopintoja?
Et maininnut ollenkaan päiväkotivaihtoehtoa, eikö lapsiin suuntautuminen kiinnostaisi? Ei ole lainkaan niin haastavaa kuin nuo sairaala ym paikat
Itsekin olen mies ja päiväkodissa töissä.
Sain sellaisen käsityksen että juuri ihmisten kanssa työskentely syö voimia. Silloin ei hoitotyö ole hyvä vaihtoehto.
Päiväkodissa oli naurettavan lyhyet päivät ja todella helppo (mutta sinänsä vastuullinen) työ.
Minulla oli vahvat ennakkokäsitykset naisvaltaisista julkisen sektorin työpaikoista ja ne saivat kyllä nyt sellaisen sinetin päälle, että ei tosikaan. Huh huh, yksikään yksityinen yritys ei pyörisi viikkoakaan tuollaisella mentaliteetilla. Isot linjat täysin hukassa, aika menee viilipurkkien pesuun ja muuhun hevon paskaan ja "tädit" kyräilevät kaikkien kanssa. Ei enää koskaan.
Lyhyet päivät? Harjoittelussa oli mullakin 6h päivät, mutta nykyään 8h ja joskus jopa 9-10½h kun on palaveri. Pitäisikö sun mielestä olla enemmän :o ?
Itse olen nähnyt nyt 4 eri päiväkodit ja kaikki on ollut mukavia paikkoja, ei henkilökunnasta mitään pahaa sanottavaa.
Niin, aiemmissa duuneissa ei juuri alle 70h viikkoja ollut. Siihen vertaan.
Siivous on valitettavasti asiakaspalvelutyötä.
Eli joutuu olemaan tekemisissä ihmisten kanssa.