Heips!
Kuulostaa hullulta varmaan että sijaisperheen omalle lapselle tulisi ongelmia..vaikka sijoitetulla on omat tuskansa asioista, niin nyt haluaisin jakaa tällaisen kokemuksen tältä puolelta.
Kirjoitan tämän siinä mielessä, että olisi kiva kuulla, onko jollain muulla ollut samantapaista tilannetta ja miten vaikuttanut elämään?
Eli olin perheen ainut biologinen lapsi. Olin noin neljän vuoden kun perheeseen tuli sijaislapsi, samalla vuodella syntynyt kuin minä ja samaa sukupuolta, eli tyttö.
ÄIti suosi enemmän minua, ainakin ulkoisesti ja muodollisesti, mutta asetti myös kovia paineita käyttäytymisen, koulunkäynnin ja kaiken suhteen. Ainakin koin näin. Koin, etten saa tuottaa pettymystä vanhemmille, vaan minun on pärjättävä paremmin kuin sijaissisko. Muuten äiti masentuu ja myös motkottaa jatkuvasti.
Äiti ei sietänyt myös sitä, että luonteeni oli erilainen kuin hänellä ja varsinkin jos joku luonteenpiirre muistutti sijaissiskoa tai isääni. Isä puolestaan taas koitii pitää sijaissiskon puolia jossain määrin, mutta ei paljon varhaislapsuuden jälkeen lastenkasvatukseen puuttunut kuin silloin kun hänelle sopi ja jaksoi keskittyä. Koin kyllä myös isän omistuhaluiseksi ja hänkin halusi minun olevan ylpeytensä aihe ja vaatikin sitä...En osaa sanoa kannustiko hän missä määrin sitten sijaissiskoani,
Äiti odotti myös ja piti itsestään selvänä, että olen kiinni samassa uskonlahkossa kuin hän. Sijaissisko ei ollut kiinnostunut näistä asioista ja sai kyllä sen mukaisen kohtelun (henkisesti) ja arvostelun. Ulkoisesti kyllä kummastakin pidettiin "huolta". Kulissit piti olla kunnossa.
Kuten voi arvata, siskoni ja minun välit olivat vaihtelevat. Tykättiin kyllä leikkiä yhdessä niin kauan kuin oltiin leikki-ikäisiä...siitten mielenkiintojen kohteet erosivat huomattavasti, mutta yleensä tulimme jotenkin toimeen. Mutta oli kyllä riitojakin ja kaikkea sellaista...Yhden puolisen vuoden en kestänyt hänen meillä olemista ollenkaan, tosin en ollut yhtään vihainen hänelle vaan kyseiselle tilanteelle ja luulin että se ratkeaa, jos sisko muuttaisi pois. Menin myös hiukan sekaisin silloin...tosin kuin ihme tapahtui pystyin tuon ajan jälkeen taas olemaan suht normaalisti hänen kanssaan.
Myös oli havaittavissa tämmöinen kuvio...sijaissisko valitti mulle kuinka väärin häntä kohdellaan ja oli vihainen minulle siitä jos minua kohdeltiin paremmin. Itse koin että en voi sille mitään, mutta en oikein uskonut, sillä luulin vanhempeni tekevän kaiken oikein kun ovat kerta "pyhiä uskovia" ja koittavansa parhaansa...Paitsi välillä yritin antaa äidille negatiivista palautetta siskon kohtelusta ja epätasaarvoistamisesta, mutta hänelle se ei tullut kuuloonkaan, että hän olisi voinut jotenkin väärin tehdä ja että tytär neuvoo äitiä..ei ei ei...Niin itsekästä kuin se olikin, monesti myös heidän kanssan myötäilin ja kauhistelin siskoni tekemisiä tai tekemättömyyksiä, vaikka pahalta tuntuikin, ihan oman pelon takia. Toisaalta olin huolissani silloin siskosta ja edelleen..En tosin osannut mitään muuta kuin tyrkyttää uskonnollisuutta, sillä ajattelin sen olevan ratkaisu kaikkeen. BTW. Silloin kun asuimme perheessä vielä, emme kutsuneet koskaan muistaakseni toisiamme siskoiksi. Ristiriitaista sanoisin. Toisaalta välitää ja toisaaltaa pelkää omaa nahkaansa.
Tavallaan koin, että vanhemmat laittoi meidät tietämättään jatkuvaan kilpailuun, joka kulutti loppuun kummatkin. Sijaissiskoni suosiolla vetäytyi tästä kilpailusta ja otti vastaan halveksunnan, itse puolestani yritin taistella miellyttämällä ja olemalla avulias ja kiltti... Paitsi joskus kävi niin, että kestokyky petti ja niitä olikin vaikea sitten selvittää...Äitini ei kuitenkaan tainnut koskaan pyytää anteeksi mitään, hänhän oli aina tehnyt parhaansa...
...jatkuu...
Kuulostaa hullulta varmaan että sijaisperheen omalle lapselle tulisi ongelmia..vaikka sijoitetulla on omat tuskansa asioista, niin nyt haluaisin jakaa tällaisen kokemuksen tältä puolelta.
Kirjoitan tämän siinä mielessä, että olisi kiva kuulla, onko jollain muulla ollut samantapaista tilannetta ja miten vaikuttanut elämään?
Eli olin perheen ainut biologinen lapsi. Olin noin neljän vuoden kun perheeseen tuli sijaislapsi, samalla vuodella syntynyt kuin minä ja samaa sukupuolta, eli tyttö.
ÄIti suosi enemmän minua, ainakin ulkoisesti ja muodollisesti, mutta asetti myös kovia paineita käyttäytymisen, koulunkäynnin ja kaiken suhteen. Ainakin koin näin. Koin, etten saa tuottaa pettymystä vanhemmille, vaan minun on pärjättävä paremmin kuin sijaissisko. Muuten äiti masentuu ja myös motkottaa jatkuvasti.
Äiti ei sietänyt myös sitä, että luonteeni oli erilainen kuin hänellä ja varsinkin jos joku luonteenpiirre muistutti sijaissiskoa tai isääni. Isä puolestaan taas koitii pitää sijaissiskon puolia jossain määrin, mutta ei paljon varhaislapsuuden jälkeen lastenkasvatukseen puuttunut kuin silloin kun hänelle sopi ja jaksoi keskittyä. Koin kyllä myös isän omistuhaluiseksi ja hänkin halusi minun olevan ylpeytensä aihe ja vaatikin sitä...En osaa sanoa kannustiko hän missä määrin sitten sijaissiskoani,
Äiti odotti myös ja piti itsestään selvänä, että olen kiinni samassa uskonlahkossa kuin hän. Sijaissisko ei ollut kiinnostunut näistä asioista ja sai kyllä sen mukaisen kohtelun (henkisesti) ja arvostelun. Ulkoisesti kyllä kummastakin pidettiin "huolta". Kulissit piti olla kunnossa.
Kuten voi arvata, siskoni ja minun välit olivat vaihtelevat. Tykättiin kyllä leikkiä yhdessä niin kauan kuin oltiin leikki-ikäisiä...siitten mielenkiintojen kohteet erosivat huomattavasti, mutta yleensä tulimme jotenkin toimeen. Mutta oli kyllä riitojakin ja kaikkea sellaista...Yhden puolisen vuoden en kestänyt hänen meillä olemista ollenkaan, tosin en ollut yhtään vihainen hänelle vaan kyseiselle tilanteelle ja luulin että se ratkeaa, jos sisko muuttaisi pois. Menin myös hiukan sekaisin silloin...tosin kuin ihme tapahtui pystyin tuon ajan jälkeen taas olemaan suht normaalisti hänen kanssaan.
Myös oli havaittavissa tämmöinen kuvio...sijaissisko valitti mulle kuinka väärin häntä kohdellaan ja oli vihainen minulle siitä jos minua kohdeltiin paremmin. Itse koin että en voi sille mitään, mutta en oikein uskonut, sillä luulin vanhempeni tekevän kaiken oikein kun ovat kerta "pyhiä uskovia" ja koittavansa parhaansa...Paitsi välillä yritin antaa äidille negatiivista palautetta siskon kohtelusta ja epätasaarvoistamisesta, mutta hänelle se ei tullut kuuloonkaan, että hän olisi voinut jotenkin väärin tehdä ja että tytär neuvoo äitiä..ei ei ei...Niin itsekästä kuin se olikin, monesti myös heidän kanssan myötäilin ja kauhistelin siskoni tekemisiä tai tekemättömyyksiä, vaikka pahalta tuntuikin, ihan oman pelon takia. Toisaalta olin huolissani silloin siskosta ja edelleen..En tosin osannut mitään muuta kuin tyrkyttää uskonnollisuutta, sillä ajattelin sen olevan ratkaisu kaikkeen. BTW. Silloin kun asuimme perheessä vielä, emme kutsuneet koskaan muistaakseni toisiamme siskoiksi. Ristiriitaista sanoisin. Toisaalta välitää ja toisaaltaa pelkää omaa nahkaansa.
Tavallaan koin, että vanhemmat laittoi meidät tietämättään jatkuvaan kilpailuun, joka kulutti loppuun kummatkin. Sijaissiskoni suosiolla vetäytyi tästä kilpailusta ja otti vastaan halveksunnan, itse puolestani yritin taistella miellyttämällä ja olemalla avulias ja kiltti... Paitsi joskus kävi niin, että kestokyky petti ja niitä olikin vaikea sitten selvittää...Äitini ei kuitenkaan tainnut koskaan pyytää anteeksi mitään, hänhän oli aina tehnyt parhaansa...
...jatkuu...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ja siis...tulos...kummallakin meistä tuli vakavia ahdistusoireita...paniikkihäiriötä (itselleni jo lapsena) ja vastaavia juttuja. Minulle pääsi kehittymään melkoinen vyyhti neurooseja, mitä milloinkin, koin sillä tavalla kestäväni paremmin kun on joku systeemi minkä kanssa elää. Toi turvallisuutta..sillä olin oppinut että välittäminen ja hyväksyntä on vain ansioperäistä. Näistä onkin ollut vaikea päästä myöhemmin eroon, vaikka kiitos Jumalalle, olen päässyt eroon psyykelääkkeistä ja sairaalarumbasta, joista lähdin aikanaan etsimään apua. Mutta vieläkin on kasvuprosessi meneillään...Olin kadottanut oman persoonan, elämän ja itsetunnonkin. Olin elänyt vain toisten mielipiteitä varten. (Vaikka välillä kyllä pyristelin vastaan). Tällainen ei ollenkaan sovi koleriikolle luonteelleni ja ollut tosi kova pala tajuta tosiasioita, vaikka vieläkin meinaa painaa helposti villaisella vanhempien toiminnan. ..ja pikku hiljaa huomaanut patoutumia, vaikkei ehkä vielä kaikkea...
Mutta siis äiti ei lopettanut kontrolloimistani, vaikka sijaissisko kasvoi aikuiseksi. Ei alkuunkaan. Kaikki elämäntilanteeni pitäisi olla hänen hyväksymiä ja minun pitäisi edelleen uskoa samalla tavalla kuin hän ja olla kiinnostunut samoista asioista. Ja avioeroni oli jotain kauheaa..varsinkin kuin ex mies uskoi kuta kuinkin samaan kuin äitini. Tilannetta kuvaa varmasti se että eron jälkeen tämä mies muutti asumaan vanhempien luo. Ja melkein koko lähisuku oli vastaan.
Enpä sattuneista syistä voi käydä nyt vanhempien luona enkä olla yhteyksissä., en kestä enkä halua sitä tällä hetkellä...se on kaikille osapuolille paras ottaa irtiotto ja kasvaa....tosin sitähän ei monikaan hyväksy...johan sitä on vainottu virallisiakin teitä pitkin...koitettu päästä edunvalvojakseni jne. Mutta tuloksetta onneksi.
Mutta siis nyt koen näiden heijastavan vielä nykypäivään välillä. Negatiiviset palautteet tuntuu helposti hylkäämiseltä ja siltä, että toinen ei anna enää mitään mahdollisuuksia muuttua eikä vihaa ja haluaisi vaihtaa mut parempaan ja että toinen on syvästi pettynyt. Myös itseni on vaikea kestää kun huomaan tehneeni väärin, vaikka sen tiedänkin että teen virheitä, mutta sillä tavalla että joku on siitä joutunut kärsimään..Joskus pelkää, että homma oli sitten siinä. ¨
Vaikeaa myös tunnistaa omia tunteita...tunteita kyllä on, mutta mitkä ovat luvallisia ja mitkä ovat sairaita ja mitkä terveitä....Ja mitkä ovat ylipäätään tunteita ja mitkä päähän iskostuneita ajatusmalleja. Sitten onkin käynyt niin, että välillä patoutunut raivo tulee ulos väärässä paikassa väärään aikaan ja pienestä syystä ja niitä onkin sitten kiva selvittää. Joskus taas en tunne mitään, vaikka joku tekisi kuinka pahasti.
Toivottavasti toisaalta tämä voisi rohkaista myös jotakin, kenellä on samantapaisia kokemuksia, uskaltamaan päästämään irti vanhempien otteesta ja käsittelemään tapahtuneita...siinä mielessä, etteivät ne saisi enää vaikuttaa turhia varjoja elämään.
Toivottavasti tämä rohkaisee myös jotakin vastaavaa kokenutta irrouttaumaan menneiden otteesta ja vanhempien kontrollista.
Kevätterveisin!
Olette siskonne kanssa uskonnon uhreja.
Tuskin tilanteesi juurikaan johtui siitä, että sinulla oli kasvattisisko. Vanhempasi, äitisi nimenomaan, halusi selvästikin hallita sinua täydellisesti uskonnon voimalla. En ole mikään ateisti, mutta olen huomannut, että kaikkein pahimpia ihmisiä yhteiskunnassa ovat yltiöuskovaiset. He kuvaannollisesti "lyövät Raamatulla" muita, huonompia ihmisiä. He ovat äärimmäisen ahdasmielisiä eivätkä hyväksy muiden maailmankatsomusta. Kaikki muuthan ovat väärässä ja siksi huonompia ihmisiä.
Lapselle tämä voi olla todella ahdistavaa. Uskovankin vanhemman pitäisi hyväksyä se, että lapsi on oma itsenäinen persoonallisuus ja ehkä hyvinkin erilainen perusrakenteeltaan kuin vanhempansa. Kaikki me kannamme mukanamme melkoista geenien kirjoa. Ja se, että vanhempi haluaa lapsen pärjäävän hyvin ja olevan aina parhaiden joukossa vain pönkittääkseen vanhempiensa kunnianhimoa, on suorastaan sairasta, mutta ei valitettavasti harvinaista. Vanhempien pitäisi hyväksyä lapsensa juuri sellaisena kuin tämä on, vahvuuksineen, heikkouksineen ja virheineenkin. Loppujen lopuksi meidän on itse tehtävä elämässä omat valintamme ja muodostettava omat mielipiteemme. Jos joku tekee nämä asiat puolestamme, niin pieleen menee!
Olisi mielenkiintoista tietää, miten kasvattisiskosi on sopeutunut elämäänsä. Onko hänellä ollut samanlaisia vaikeuksia kuin sinulla?
Hei,
Olipa harvinainen keskustelun avaus, että sijaislapsiasiaa tarkastellaankin biologisen lapsen näkökulmasta.
Jotenkin hiljensi tuo sinun kokemasi. Jäi vaikutelma että sijaislapsi oli otettu ikään kuin "sparraamaan" sinua parempiin tuloksiin kilpailuttamalla. Aika omituista touhua ja varsinkin teille lapsille surullista, lapset kun huomaavat epäreiluuden heti ja ahdistuvat moisesta. Samalla hölmösti käyttäytymällä vanhemmat torpeedoivat teiltä lapsilta tasa-arvoisuuteen perustuvan keskinäisen kiintymyssuhteen, joka olisi rikastuttanut elämäänne sekä lapsuudessa että aikuisuudessa.
Näinkin voi käydä, harvemin kyllä kuulee puhuttavan.
Tässä lähtökohtana se, että heillä oli suunnitelma jossain vaiheessa ottaa sijaislapsi ilmeisesti myöhemmin. Isä oli taksikuski ja siinä mielessä tunnettu ihminen pienessä kunnassa ja kuljettanut taksissaan aiemmin tämän sijaislapsen isää. Sijaissiskoni alunperin oli meillä päivähoidossa ja sitten kun tilanne hänen perheessä tuli sellaiseksi, että hänet otettiin huostaan, niin kunnasta kysyttiin josko vanhempani ottaisivat lapsen asumaan luonaan...Isä kai oli innokkaampi, äiti ei vissiin niin hirveän innostunut siinä vaiheessa ja varsinkaan kyseisestä tytöstä, mutta joka tapauksessa ilmeisesti hyvien "pyhien" kulissit piti pitää ja ottaa lapsi asumaan, ettei paheksuttaisi. En tietenkään voi tietää heidän ajatuksiaan siltä ajalta, mutta jotain tän suuntaista äitini puheista ollut aistittavissa. Äidille yleensäkin oli aina tärkeää mitä ihmiset ajattelevat...ei voinut siksi myöskään kesken laittaa pois. Oli kyse kuitenkin lapsen elämästä eikä siinä saisi kulissit olla millään sijalla. Mutta näinhän asia helposti menee...
Ihmiset tekevät virheitä. Minunkin vanhempani olivat uskovaisia. Olen heistä erittäin kiitollinen. Isä oli suvaitsevainen, eikä hän ahdistellut eikä painostanut mitenkään meitä lapsia. Mitä elämämme olisikaan ollut, jos hän olisi jatkanut samaa elämää jota eli ennen uskoon tuloaan, ilmeisesti tuhon tie.
Meillä kaikilla tulee elämässämme asioita joita meidän on äärimmäisen vaikea hyväksyä ja antaa anteeksi niille jotka ovat tehneet meille vääryyttä. Sinulle se näyttää olevan vanhempasi ja miehesi. Jos tämä painolasti ei olisi tullut heidän taholtaan olisi se todennäköisesti tullut muualta.
Jos suinkin on mahdollista voisitko keskustella asioista avoimesti vanhempiesi ja sijaissiskosi kanssa yhdessä ja pyrkiä antamaan anteeksi, jumala auttakoon sinua.
"Jos tämä painolasti ei olisi tullut heidän taholtaan olisi se todennäköisesti tullut muualta."
Mielestäni aika eksoottista ajatella, että lapsuuden traumatisoivat kokemukset jotenkin ikään kuin kuuluvat normaaliin elämään.
Olen itsekin kristittyjä arvoja kunnioittava ja mielestäni eivät missään nimessä kuulu.
Kärsimyksen glorifiointi sekä pakonomainen anteeksiantamisen pyrkimys ilman pahantekijän katumusta ovat uskovaisiksi itseään nimittävien tuhoisimpia helmasyntejä. Vastuu kaadetaan näin ollen uhrille ja ellei moiseen epäinhimilliseen anteeksiantoon kykene on huono uskovainen.
Terveellä tavalla uskovaisia saisi olla enemmän äänessä, tuomiopasuunat ja itsetietoiset jeesustelijat tekevät tuhoa saaden jo ennestään ahdistuneet ihmiset tukkimaan suunsa kokemuksistaan ja kääntymään kammoten pois rakastavan Jumalan ja voimia antavan, terveen, uskon luota.
Se on ihan totta! Itse kokennut. Sijaislapsi voi ota kun ei ole perheessa oman lapsia tai jo isot ja asuvat erikseen. Samaan kun ja isoäidit otavat sijoituslapsia, oman lapsilapsia jäävät huolimattomia. Usein naiset otavat sijoituslapsia, mutta oman lapsia eivät osavat kasvattaa. ja sitten kukaan ei onnellinen ja ei kukaa saanut rakkauttaa. Sijoituslapsia pitäisi anttaa vain lapsiperhettomille naiselle tai pariskuntalle, ei sen perhelle ,jossa viellä kasvaneet omia lapsia.
Vastaan pitkä ajan jälkeen....Mutta joo tartte olla oikea hetki ottaa sijaislapsi ja varma siitä tuleeko ottaa ja kenet. Sydämessä sisällä sen voi tuntea.
Mutta siis, kun tuossa puhuttiin uskovaisista vanhemmista.. Olen sen huomannut, että uskonnollisuus oli se joka oli ongelma, ei usko. Ne ovat täysin eri asiat keskenään. Ja niillä täysin eri hedelmät.
Mutta hyvää syksyä kaikille, sekä sijoitetuille, että biologisille...
Toki jos löytyy vielä ihan vastaavassa tilanteessa olevia, niin kiva jakaa kokemuksia...