Tässä vähän kärjistin asiaa. Mielestäni naiset ovat se empaattisempi sukupuoli, mutta silloin kun tulee näihin seuranhaeskelu asioihin ja yksinäisyyteen, naiset muuttuvat kovin kylmiksi, koska heillä hieman narsistiseen tapaan on korostunut tarve mittailla omaa arvokkuuttaan kaikenlaisten vertausten avulla muihin naisiin. Kun syntyy ristiriita tämän naisen arvokkuuden ja miesten välillä, niin he kylmettyvät ja viisveisaavat ihmisten kärsimyksestä - esimerkiksi eivät halua edes jutella yksinäisten ihmisten kanssa, mutta palkitsevat autuaasti huomionosoitukset sellaisilta ukkeleilta joilla on valinnanvaraa. No ihan sama.
Naiset rakastan teitä...
surunver.....
494
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Seuraa hakiessasi sinä vaikutat niin hankalalta ja luotaantyöntävältä ihmiseltä, että ihmettelisin suuresti, jos olisit koskaan saanut yhtään positiivista vastausta. Et sinä varmaan niin kamala oikeasti ole, mutta kuka sen voisi tekstisi perusteella tietää?
Ihan samalla tavalla miehet mittailevat keskinäistä paremmuuttaan ja arvokkuuttaan. Se vain tapahtuu paljon useammilla elämänalueilla, mutta myös naismenestyksen alueella. Kellä on kovin palkka, parhaimman näköinen tyttöystävä, kovimmat urheilusaavutukset, eniten "valtaa". jne.
Hyvin harva asia tässä maailmassa on idealistisella tasolla ns. aitoa. Nainen voi olla ihastunut luuserimieheen, mutta ei anna miehelle mahdollisuutta, koska se ei sovi hänen ns. imagoonsa. Ihan samalla tavalla mies voi olla kiinnostunut vähemmän edustavan näköisestä ja läskimmästä naisesta, mutta ei ala seurustelemaan tämän kanssa, koska ei kestä sitä (oikeaa tai kuviteltua) kavereiden naurua selän takana.
Loppujen lopuksi vietit vievät sekä naista että miestä. "Järki ja sivistys" toimivat lähinnä erilaisten impulssien hillitsijänä ja tukahduttajana. Järjen ja sivistyksen tehtävä usein muissakin elämän osa-alueissa on tehdä omat tunneratkaisut jotenkin fiksummiksi. Me järkeistämme omat tunneratkaisumme jälkikäteen.
Se, että asettuu toisten ulkopuolelle tarkkailijaksi ja omaksuu roolin, missä siitä tarkkailijan asemastaan kokee näkevänsä asiat jotenkin paremmin ja todempina, on defenssimekanismi. Tätä defenssiä tuntuu moni potevan tällä palstalla. Kun jää osattomaksi, pitää itselle keksiä jokin hyve, mikä sekä selittää oman osattomuuden (olen niin suoraselkäinen, minulla on niin ylevät periaatteet, en jaksa noita epä-älyllisiä kuvioita jne) ja mikä auttaa kokemaan itsensä paremmaksi, mikä kompensoi sitä kurjuutta mikä muuten rassaa psyykettä kohtuuttomasti.
Olen itse nuorempana ollut tuossa "fiksun tarkkailijan" roolissa, mihin itseni asetin. Edelleenkin tuntuu että koetan erityisesti päteä muka korkeammalla taidollani nähdä ihmisten toiminnan (todelliset) lähtökohdat ja (todellisen) merkityksen. Tämä kirjoitus siitä hyvänä esimerkkinä. Totuus lienee kuitenkin se, että olen ajatellut itseni tässä matkalla niin kauas "normaalin ihmisen" ajatusmaailmasta, että en pysty enää kunnolla samaistumaan muihin, silloinkaan kun haluaisin ja kannattaisi. Eivätkä he pysty samaistumaan minuun.
Ota vaikka buranaa tms.. anaaliseen ahdistuuksesi.
Tai hakeudu lääkärin hoitoon.
Tuo "fiksu tarkkailija" -teksti kuulosti pelottavan tutulta...