Nyt on aika ruveta kuvittelemaan, millainen on vapaan tahdon jälkeinen kulttuuri. Enää näet vapaa tahto ei ole filosofian kursseilta tuttu akateeminen ikuisuuskysymys, se alkaa tulla niin sanotusti iholle. Tämä on luonteva seuraus siitä, että neurotieteilijät kuvaavat entistä tarkemmin päätöksenteon mustan laatikon eli meidän oman päämme. Eivätkä he löydä sieltä vapaata tahtoa.
On osuvaa, että juuri amerikkalainen filosofi-neurotietelijä-pamfletisti Sam Harris on kirjoittanut kirjan vapaan tahon harhasta. Aiemmin hän on polemikoinut uskontoa vastaan. Vapaa tahto muistuttaa jumalan ideaa: molemmissa yliluonnollinen, fiktiivinen olento pitää ihmisiä otteessaan.
Kenties olemme uuden valistuksen kynnyksellä. Kun ammoin valistusfilosofit kävivät uskonnon kimppuun, niin uusi valistusaate käy romuttamaan vapaan tahdon myyttiä. Tällaista ennakoi myös Harris. Hänen maassaan uskonnon ja jumalankieltäjien kamppailu on jatkunut vielä näinä älykkään suunnittelun aikoinakin. Hän ennakoi, josko evoluutiosta käydyn kulttuurisodan jälkeen uudeksi suuren kiistan aiheeksi nousisi vapaa tahto.
Vaikea kuvitella, että kiista voi johtaa muuhun kuin maallistumiseen tahdonvapauden suhteen, samalla tavalla kuin maailma maallistui uskonnostakin. Filosofiassa riittää älyllisiä manööverejä, joilla yritetään yhdistää tahdon vapaus ja determinismi. Kuten Harris hyvin huomauttaa, milloinkaan nykyfilosofia ei kuulosta niin paljon skolastiikalta kuin käsitellessään vapaata tahtoa. (Hauska skolastinen argumentti on ns. ontologinen jumalatodistus: jumalan täytyy olla olemassa, koska jumalan käsitteeseen kuuluu täydellisyys ja täydellisyyden käsitteeseen kuuluu väistämättä olemassaolo.)
Ensimmäisenä vapaan tahdon jälkeisessä maailmassa jätetään jäähyväiset vastuulle. Sekä Harris että The Antlanticissa kirjoittava neurotieteilijä David Eagleman vangitsevat lukijansa tarinoilla rikollisten kauhuteoista ja näyttävät, miten rikollisetkin ovat vain aivojensa, geeniensä ja kasvuympäristönsä uhreja. He eivät ole teoistaan sen enmpää vastuussa kuin vaikkapa allergiastaan.
Vielä kiinnostavampaa on, mitä vapaan tahdon hylkääminen merkitsee kaitaa tietä kulkevalle enemmistölle: omat ansiot katoavat maailmasta. Meidän on tapana kiittää ja palkita ihmisiä, jos he menestyvät omilla ansioillaan, kuten ahkeruudella, päätäväisyyydellä ja älyllä. Mutta kaikki ominaisuudet, mitä tavataan lukea henkilökohtaisiksi ansioksi, ovat lopulta nekin vain perinnöllisten ja kotitaustasta ammennettujen resurssien sekä onnekkaiden tilaisuuksien tulosta. Pelkkää lahjaa siis.
Millainen olisi se maailma, jossa hyväksyttäisiin yleisesti se, että kaikki hyvä on otollisten olosuhteiden tarjoamaa lahjaa, paha huonojen olosuhteiden kampitusta? Ainakin ihmiset tuomitsisivat toisiaan vähemmän hurmahenkisesti. Vanhan deterministin, filosofi Spinozan motto olisi kunniassa: ”Ei pidä nauraa, itkeä eikä halveksia ihmisten tekoja, vaan ymmärtää.”
On osuvaa, että juuri amerikkalainen filosofi-neurotietelijä-pamfletisti Sam Harris on kirjoittanut kirjan vapaan tahon harhasta. Aiemmin hän on polemikoinut uskontoa vastaan. Vapaa tahto muistuttaa jumalan ideaa: molemmissa yliluonnollinen, fiktiivinen olento pitää ihmisiä otteessaan.
Kenties olemme uuden valistuksen kynnyksellä. Kun ammoin valistusfilosofit kävivät uskonnon kimppuun, niin uusi valistusaate käy romuttamaan vapaan tahdon myyttiä. Tällaista ennakoi myös Harris. Hänen maassaan uskonnon ja jumalankieltäjien kamppailu on jatkunut vielä näinä älykkään suunnittelun aikoinakin. Hän ennakoi, josko evoluutiosta käydyn kulttuurisodan jälkeen uudeksi suuren kiistan aiheeksi nousisi vapaa tahto.
Vaikea kuvitella, että kiista voi johtaa muuhun kuin maallistumiseen tahdonvapauden suhteen, samalla tavalla kuin maailma maallistui uskonnostakin. Filosofiassa riittää älyllisiä manööverejä, joilla yritetään yhdistää tahdon vapaus ja determinismi. Kuten Harris hyvin huomauttaa, milloinkaan nykyfilosofia ei kuulosta niin paljon skolastiikalta kuin käsitellessään vapaata tahtoa. (Hauska skolastinen argumentti on ns. ontologinen jumalatodistus: jumalan täytyy olla olemassa, koska jumalan käsitteeseen kuuluu täydellisyys ja täydellisyyden käsitteeseen kuuluu väistämättä olemassaolo.)
Ensimmäisenä vapaan tahdon jälkeisessä maailmassa jätetään jäähyväiset vastuulle. Sekä Harris että The Antlanticissa kirjoittava neurotieteilijä David Eagleman vangitsevat lukijansa tarinoilla rikollisten kauhuteoista ja näyttävät, miten rikollisetkin ovat vain aivojensa, geeniensä ja kasvuympäristönsä uhreja. He eivät ole teoistaan sen enmpää vastuussa kuin vaikkapa allergiastaan.
Vielä kiinnostavampaa on, mitä vapaan tahdon hylkääminen merkitsee kaitaa tietä kulkevalle enemmistölle: omat ansiot katoavat maailmasta. Meidän on tapana kiittää ja palkita ihmisiä, jos he menestyvät omilla ansioillaan, kuten ahkeruudella, päätäväisyyydellä ja älyllä. Mutta kaikki ominaisuudet, mitä tavataan lukea henkilökohtaisiksi ansioksi, ovat lopulta nekin vain perinnöllisten ja kotitaustasta ammennettujen resurssien sekä onnekkaiden tilaisuuksien tulosta. Pelkkää lahjaa siis.
Millainen olisi se maailma, jossa hyväksyttäisiin yleisesti se, että kaikki hyvä on otollisten olosuhteiden tarjoamaa lahjaa, paha huonojen olosuhteiden kampitusta? Ainakin ihmiset tuomitsisivat toisiaan vähemmän hurmahenkisesti. Vanhan deterministin, filosofi Spinozan motto olisi kunniassa: ”Ei pidä nauraa, itkeä eikä halveksia ihmisten tekoja, vaan ymmärtää.”
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.