minulla ei ole enää tunne-elämää

Eiks sulle vanhemmat pojat sanonut aikoinaan, että nuoremmat on helpompia? =) Mä ainakin aion ettiä jonkun 18-30 v thaitytön seurakseni.

Olen huomannut itsessäni saman ilmiön. Varsinkin naisiin kohdistuvat seksuaalirikokset eivät herätä minussa myötätuntoa ollenkaan. Ajattelen vain mielessäni että mitäs meni nussituttamaan itseään. Loppupeleissä raiskaus on kuitenkin aina uhrin oma vika. Turha on valittaa jos kulkee keskellä yötä kaupungilla minihameessa, käytetty perse vilkkuen.

Tämä tunnekylmyys on seurausta 9 vuoden koulukiusaamisesta ja neljästä epäonnistuneesta parisuhteesta. Jos minua oltaisiin peruskouluaikoina kohdeltu paremmin ja olisin päässyt poikuudestani eroon ensimmäisen tyttöystäväni kanssa 16-vuotiaana, en todennäköisesti kirjottaisi tätä viestiä.

Tästä tulikin mieleen että kuinkahan moni itseään fiksuna & nättinä pitävä nainen jää lopulta yksin ihan vaan siksi kun silloin aikoinaan ei ikäisensä miehet kelvanneet, vanhemmat oli jännempiä ja sitten kun siinä kolmenkympin jälkeen alkaisi kelpaamaan samanikäinenkin ei mies enää huolikaan siksi kun nuorempana ne samanikäisten naisten hylkimiset jättivät liian suuren arven sieluun -> mies maksaa takaisin ottamalla nuoremman naisen tai olemalla ilman.

Olen itsekin samanikäinen ja tähän ikään mennessä jokainen unelmani on jo kuollut. En omasta mielestäni koskaan ollut mikään kammottavan ruma, vain ujo ja muita hiljaisempi. Eipä sitä ujoudella ja hiljaisuudella työelämääkään valloitettu, suulaimmat kun veivät paikat edestä. Tältä osin tilanteeni on huonompi, kuin että kyseessä olisi vain naisten huomion puute.

Lopputulos on, että minä en enää kuulu. Tunnen itseni totaalisen ulkopuoliseksi tekemättä koskaan ainuttakaan rikosta. Tässä yhteiskunnassa minun roolini on silti alhaisimman Omegan ja ihmispaskan osa. Minulla ei koskaan tulee olemaan mitään omaa. Minulla ei tule koskaan olemaan mitään hyvää. Minä olen ylimääräinen omassa maassani, tarpeeton oman kansani keskellä, eikä tämä yhteiskunta halua minusta muuta kuin nujertaa ja nöyryyttää sielustani sen loputkin mitä siitä on jäljella. He haluavat varastaa minulta viimeisenkin vapauden tunteen ja alistuvan heidän totaalisen valtansa alle. SIKSI MINÄ VIHAAN TÄTÄ YHTEISKUNTAA, ja haluan vain tulla jätetyksi rauhaan.

Miksi kukaan haluaisi olla alhaisin omega ja arvoton ihmispaska omassa yhteisössään, ja silti vielä kuulua sellaiseen yhteisöön? Miksi kukaan haluaisi vapautensa riistetyksi ilman toivoa, ja silti riemurinnoin nuolisi Herrojen persettä. Mutta se ei ne sadisteille riitä. Ei! Tuolla ne netin blogosfäärissä kirjoittelevat, kuinka syrjätyneet ovat loisia ja itse syyllisiä osaansa, huonompia ihmisiä joiden kohtalona on kiitollisena palvella herrojaan, jotka elättävät heidät.

Ja totuus on, että nämä sadistit nauttivat siitä. He nauttivat sittä että on olemassa syrjätyneitä, joita he saavat moittia ja pilkata. Sillä ilman syrjäytyneitä ja voitettuja, he eivät olisi voittajia.

Jumalauta, tulisivat samantien tappamaan, kun eivät osaa rauhaankaan jättää. Mutta teeskennelty ihmisyys ilmeisesti vielä estää. En silti sadistien vuoksi itseäni ala surmaamaan, jokin vapauden kipinä vielä palaa sydämessä, mutta se ei pala enää näille ihmisille, jotka torjuivat minut. Siitä vain alkaa olla pelottavan kauan kun kuuluimme samaan ihmisheimoon. Miksi voittajasadistien pitää saada näyttää valtaansa, ja vaatia omegaa kumartamaan ja nöyrtymään edessään yhä uudestaan, kunnes tämän nöyryys muuttuu vihaksi ja pelko raivoksi. Eivätkö he ymmärrä kohtuutta? Ja jos emme voi kuulua samaan ihmisheimoon, miksi emme voi vain jättää toisiamme rauhaan?

Melko radikaaleja kirjoituksia tässä ketjussa, mutta itse tunnen suunnilleen samoin. Elämä on tuskaa. Kukaan ei välitä. Olen kaikkialla ulkopuolinen. Yhteiskuntaa ei kiinnosta kaltaisteni tilanne.