Avioliitto voi olla myös kaikkea muuta kuin sitä mitä siltä odotti. Usean vuoden tuskainen liitto ahdistaa mutta erokin on vaikea toteuttaa tai jostain syystä jää toteuttamatta.
Löytyykö kohtalotovereita?
Löytyykö kohtalotovereita?
Tuskainen avioliitto
tuskainenliitto
8264
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tiedän miltä tuskainen avioliitto tuntuu. Olen miettinyt eroa jo monta vuotta ja nyt se on toteutumassa. Paperit on vetämässä ja puoliso muuttaa pois kesään mennessä. Jäljelle kotiin jää väsynyt ja surullinen, mutta helpottunut ihminen sekä reipas koululainen.
Mikä meille sitten tuli? Olimme tosi onnellisia monta vuotta. Pikkuhiljaa aloin huomata, ettei kaikki olekaan kohdallaan. Puoliso vietti aikaa pelaten netissä ja se aika vain kasvoi ja kasvoi. Joka viikonloppu puoliso pelaa aamuyön tunneille saakka ja sitten on väsynyt päivällä. Kotitöitä kyllä tekee (pyydettäessä) ja kokkaa monesti, mutta siinäpä se. Koululaisen kanssa viettää joskus aikaa kotona, mutta ei vie mihinkään: elokuviin, kävelylle, luistelemaan, pyöräilemään - tämän teen minä. Onko tämä sitten normaalia, en tiedä. Koululainen monesti huomauttaa, että toinen vanhempi "aina vain pelaa ja pelaa" - päivisin, iltaisin, öisin. Eipä ole järin terve roolimalli. Ai niin, parisuhdettakaan ei ole ollut vuosiin, kymmenen vuoden aikana olemme harrastaneet seksiä n. 5 kertaa. Kaipaan parisuhdetta - ja seksiä. Haluaisin, että joku pitää hyvänä ja pussaa oikein kunnolla. Pussailustakin on jo aikaa kaksi vuotta. Olemme keskustelleet asiasta, ehdotin terapiaa (kävin lopulta yksin) ja kalenteriseksiäkin. Mutta tietokone voitti, enkä jaksa enää tallaista elämää, Jos puolison arvojärjestys on oma aika, sitten lapsi ja kolmanneksi (=ei koskaan toteudu) parisuhde, niin lopputulos ainakin meidän kannalta oli surullinen. Kolmansia osapuolia ei kummallakaan ole ollut.
Olen miettinyt, onko minusta enää parisuhteeseen. Rikkinäinen ihminen, jolla arpinen sielu. Keskityn koululaiseeni, ystäviini, rakkaisiin ihmisiin. Kesällä aloittelen toista elämää, yhteishuoltajuus ja muut on jo sovittu. Haluaisin olla puolisoni ystävä jatkossakin, vaikkei meidän tarina kestänytkään ikuisesti. Minäkään en ole helppo ihminen, molemmissa vikaa. Mikäli parisuhde tökkii, kehotan kaikkia tekemään asialle jotain: muuttakaa tilanne tai muuttakaa erilleen. Vuosien kärsiminen aiheuttaa vain katkeruutta, jota koitan itsekin nyt välttää.
Helpottipa kirjoittaa tämä tänne, toivotan kaikille aurinkoista kevättä ja positiivisia ajatuksia! :)
Tuttua tarinaa, niin monella. Miksiköhän.
Tänäpäivänä kannattaisi seurustella ja asua yhdessä hiukan pidempää, ennenkuin menee naimisiin ja alkaa tekemään lapsia.
Ehtisi tutustua siihen puoliskoon paremmin ja olisi se alku huuma ohi.
Seurustelimme 5 vuotta, sen jälkeen menimme naimisiin. Lapsi (toivottu ja rakastettu!) syntyi kun yhteistä elämää oli takana 7 vuotta. Alkuhuumassa emme luullakseni olleet. Yhteisiä muistoja 25 vuoden takaa, asuimme lapsuutemme samalla kadulla. Hänen ala-asteella minulle kirjoittamansa "rakkauskirjeet" vieläkin tallessa.
Tunteeko kukaan toista oikeastaan vaikka takana olisi puolet elämää? Elämäntilanteet muuttuvat, ihmiset muuttuvat...niin minäkin muutuin, myös puolisoni. Taisi olla Alkuhuumassa kirjoitettu viesti provo (johon sorrun vastaamaan :)), ei kai kukaan noin naiivisti ajattele, että mitä pidempään "tuntee toisen" sitä varmemmin onnistuu...?
Miten tämä isä sitten aikoo huolehtia lapsestaan vuoroviikkoinaan? Eikö lapsi ole heitteillä kun isä vain pelaa? Ehkä se vastuu saa hänet heräämään, toivottavasti....
ei kukaan toista tunne,harva tuntee edes itseään,millainen oikeasti on
Yksin on kivirekeä aika raskas raahata jos toinen vielä istahtaa kyytiin vapaamatkustajaksi.
Uhrautua ei kannata, minkään tai kenenkään vuoksi (paitsi lapsen, tietyin rajoituksin sekin). Puolison tulisi olla arjen ja elämän jakaja, ei lisäriippa ja ahdistuksen tuoja. Aikuinen ihminen aikuiselle. Lapset ovat erikseen.
Minulta kesti aivan liian kauan tajuta, että parisuhteen pitäisi olla elämää rikastuttava ja voimia ja jaksamista antava ihmissuhde, jossa kaksi aikuista antavat ja ottavat niin, että tilanne on edes jollain tavalla tasapuolinen molemmille. Mutta jos puoliso pitää kotia täyshoitolana, eikä tajua, että toinen nääntyy ja väsyy vastuuseen ja yksinäisyyteen, vaikka asiasta puhuttaisiin ja tehtäisiin lukemattomia sopimuksia (jotka eivät koskaan pidä), niin pois vaan.
Yrittää kannattaa, huonosta voi joskus kuoriutua jotain hyvää, mutta jos huono ei muutu, niin meillä on vain yksi elämä elettävänä. Sitä ei kannata tuhlata yksin itkien.
Rakkautta vai riippuvuutta, siinäpä kysymys. Jos ns. rakkaus tarkoittaa jatkuvaa huonoa oloa, niin kyse on enemmänkin riippuvuudesta.
Itse käsitin parisuhdeterapiassa, miten suuri vaikutus lapsuudenperheen mallilla on ollut omaan suhteeseen. Rakkaudeksi käsitetään sellaistakin, joka on repimistä, satuttamista, nälvimistä, päihteitä, uskottomuutta, pahaa oloa ja muita suuria draamoja ja suuria tunteita, jotka eivät kerro rakkaudesta vaan aivan muusta. Tai yhtä hyvin tukahtunut ja salaileva mykkäkoulun ilmapiiri, jota ei myöskään voi lapsilta salata.
Lapsille antaa mallin onnellisuudesta ja hyvästä parisuhteesta, se pani kyllä miettimään.
Aika hyvä ketju, käypäs lukemassa ->
http://keskustelu.suomi24.fi/node/11194604
Minä olen sitä mieltä, että jos ero tulee vakavasti edes mieleen, niin silloin on toimittava. Jos asiat eivät korjaannu yrittämisellä, niin silloin on aikuisen tehtävä laittaa se raja, jolloin liika on liikaa. Sen rajan tulisi tulla vastaan jo aiemmin, jos lapset kärsivät vanhempien parisuhteesta.