Ongelmanani on masentunut mies. Monesta on selvitty ja kovan koulun kautta olen oppinut selviämään vaikeissa tilanteissa ja iloitsemaan omasta elämästäni hänen masennuksestaan huolimatta.
Nyt kun lapset ovat vähän kasvaneet, huomaan tulleeni ehkä aavistuksen liiankin "iloiseksi". Kaipaan nimittäin valtavasti miesseuraa ja ajattelen "sitä" melkein aamusta iltaan. Aviomieheni ymmärtää tilanteen ja yrittää parhaansa, mutta ei pysty nousemaan suosta eikä siten ole myöskään kiinnostunut misrään puuhista.
Sen verran olen testannut, että miehet näkevät minut edelleen vetovoimaisena. Olen kuitenkin rehellinen luonteeltani, en tiedä pystyisinkö mihinkään sivusuhteeseen.
Olen 47-vuotias, ja mietin joudunko olemaan loppuikäni ilman miesseuraa omasta viriiliydestäni huolimatta. Mieheni ei kestäisi avioeroa, kestänkö minä yksinäisyyden? Onko tällaisessa tilanteessa moraalisesti oikein hankkia suhde omaksi ilokseen vai mitä pitäisi tehdä?
Nyt kun lapset ovat vähän kasvaneet, huomaan tulleeni ehkä aavistuksen liiankin "iloiseksi". Kaipaan nimittäin valtavasti miesseuraa ja ajattelen "sitä" melkein aamusta iltaan. Aviomieheni ymmärtää tilanteen ja yrittää parhaansa, mutta ei pysty nousemaan suosta eikä siten ole myöskään kiinnostunut misrään puuhista.
Sen verran olen testannut, että miehet näkevät minut edelleen vetovoimaisena. Olen kuitenkin rehellinen luonteeltani, en tiedä pystyisinkö mihinkään sivusuhteeseen.
Olen 47-vuotias, ja mietin joudunko olemaan loppuikäni ilman miesseuraa omasta viriiliydestäni huolimatta. Mieheni ei kestäisi avioeroa, kestänkö minä yksinäisyyden? Onko tällaisessa tilanteessa moraalisesti oikein hankkia suhde omaksi ilokseen vai mitä pitäisi tehdä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
"Onko tällaisessa tilanteessa moraalisesti oikein hankkia suhde omaksi ilokseen vai mitä pitäisi tehdä?"
No jos sinua oikeasti panettaa hirveästi, niin ei siinä mitään moraalitonta ole mennä vieraiden miesten päälle ratsastamaan. Eri asia olisi, jos sinun ei oikeasti tekisi mieli.