Olen miettinyt syytä tähän kymmenen vuoden sinkkuuteeni. Oikeastaan en ole koskaan ollut vakavassa, pitkäaikaisessa suhteessa. Minussa ei muiden mielestä ole mitään näkyvää, selvää syytä, miksi en ole päätynyt parisuhteeseen. Tämä pikemminkin herättää ihmetystä. Olen nätti ja fiksu kolmekymppinen nainen.
Monesti itsestä tuntuu, että minussa täytyy olla joku valuvika, kun kukaan ei ole napannut mukaansa. Mutta tarkemmin ajatellen niitä miehiä kyllä löytyy, jotka ovat yrittäneet. Kyllä minusta on oltu kiinnostuneita. Joistain näistä miehistä olen itsekin ollut kiinnostunut ja joistain en. Miksi sitten olen edelleen tässä?
Pelkään ihan helvetisti, että minua satutetaan. Pelkään, että jos näytän itsestäni haavoittuvaa ja tarvitsevaa, se toinen ei voikaan rakastaa minua. Haluan niin kipeästi saada psyykkisen läheisyyden tunteen jonkun kanssa, joka ymmärtäisi minua. Mutta kun joku ihana tulee lähelle, menen lukkoon. Rupean miettimään, millainen minun pitäisi olla, että tuo rakastaisi minua. Siksi jään yksin, eikä toinen pääse lähelle. Ja se toinenkin etsii sitä samaa läheisyyttä ja ajattelee, ettei sitä löydy minun kanssani. Sitten vedän siitä päätelmän, ettei minua voi rakastaa.
Jos vaan olisi joku, kenen kainalossa voisi olla sohvan nurkassa. Olisi se yksi ihminen, kuka olisi minun ja kenen minä olisin. Että olisi jollekin erityinen. Häpeän sitä, että en ole koskaan ollut vakavassa suhteessa ja pelkään, että tämän takia kukaan ei tulevaisuudessakaan halua olla kanssani. Useimmat ikäisen miehet tuntuvat olevan jo varattuja. Minulle sanotaan lohdullisesti, että toisella kierroksella sitten hyppäät mukaan. Tuntuu, että muut nousevat eron jälkeen jaloilleen nopeasti ja menevät pian uutee suhteeseen. Minä varovasti kiinnostun ja huomaan, että toinen onkin löytänyt jo parin. Ennen kuin minä edes uskalsin lähestyä.
Miten voisi olla enemmän auki? Miten voisi löytää oikealla hetkellä jonkun?
Monesti itsestä tuntuu, että minussa täytyy olla joku valuvika, kun kukaan ei ole napannut mukaansa. Mutta tarkemmin ajatellen niitä miehiä kyllä löytyy, jotka ovat yrittäneet. Kyllä minusta on oltu kiinnostuneita. Joistain näistä miehistä olen itsekin ollut kiinnostunut ja joistain en. Miksi sitten olen edelleen tässä?
Pelkään ihan helvetisti, että minua satutetaan. Pelkään, että jos näytän itsestäni haavoittuvaa ja tarvitsevaa, se toinen ei voikaan rakastaa minua. Haluan niin kipeästi saada psyykkisen läheisyyden tunteen jonkun kanssa, joka ymmärtäisi minua. Mutta kun joku ihana tulee lähelle, menen lukkoon. Rupean miettimään, millainen minun pitäisi olla, että tuo rakastaisi minua. Siksi jään yksin, eikä toinen pääse lähelle. Ja se toinenkin etsii sitä samaa läheisyyttä ja ajattelee, ettei sitä löydy minun kanssani. Sitten vedän siitä päätelmän, ettei minua voi rakastaa.
Jos vaan olisi joku, kenen kainalossa voisi olla sohvan nurkassa. Olisi se yksi ihminen, kuka olisi minun ja kenen minä olisin. Että olisi jollekin erityinen. Häpeän sitä, että en ole koskaan ollut vakavassa suhteessa ja pelkään, että tämän takia kukaan ei tulevaisuudessakaan halua olla kanssani. Useimmat ikäisen miehet tuntuvat olevan jo varattuja. Minulle sanotaan lohdullisesti, että toisella kierroksella sitten hyppäät mukaan. Tuntuu, että muut nousevat eron jälkeen jaloilleen nopeasti ja menevät pian uutee suhteeseen. Minä varovasti kiinnostun ja huomaan, että toinen onkin löytänyt jo parin. Ennen kuin minä edes uskalsin lähestyä.
Miten voisi olla enemmän auki? Miten voisi löytää oikealla hetkellä jonkun?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oletko harkinnut ATM:ää?
Kuten sanoit, olethan sinä löytänyt ehdokkaita, mutta sitten se valuvikasi on tullut esteeksi. No ehkä se ei ole valuvika siinä mielessä, että varmaan voit kehittyä. Uskaltaa heittäytyä ja antautua.