tunne minua vielä...
Voin kääntää sinulle selkäni,
kun astut junaan, joka vie sinut
kauas pois täältä...
En kysy. Minne.
Voit astua lentokoneseen.
En jää katsomaan,
kun kone viimein nousee,
rullatakseen ensin kiitoradalle...
ja nousee viedäkseen sinut...
jonnekin...
kauas pois täältä...
En kysy. Minne.
Voit lähteä laiva-satamasta.
Minä en seiso väkijoukossa
lähtölaiturilla jättämässä
sinulle huivillani
vilkuttaen hyvästejä.
kauas pois täältä....
En kysy.Minne.
Tiedätkö?- kysyn ja ääneni on
soinnussa on sinulle ennestään tuntematonta... outoa mataluutta...
Tiedätkö...minä olen ylpeä nainen.
En minä kysy. En itke. En koskaan...
Olet. Kerrankin hiljaa. Vaiti. Et kysy. Minulta. Enkä minä sitäpaitsi suostuisi edes ..vastaamaan...Tunnet minut paremmin kuin kukaan...
Ymmärrät että, sellainen typerä vastakysymys...sinulta
murtaisi minut kuitenkin...
- Jaa. -..sanot kuitenkin takaisin.
Tulitsitko kuitenkin vastaan... kun palaan....? Minua edes vastaan?. Ihan kohtuullista kysyä...ajattelen..
-En.
On todennäköisempää että, kävelisin sinua tuntematta
ohitsesi...
Se vain menisi niin....minun olisi....
Enhän minä sanonut koskaan sinulle että, sinun
pitäisi jäädä vain minun takiani?...varmistan...kuitenkin. Jatkan ennenkuin vastaat....
Etkö muista? Kerroin aina olevani "vapaa" sinusta? koska, meidän tarinassamme ei koskaan ole ollut mitään pysyvämpää ei .. järkeä...siis tällä ei ole järjen kanssa mitään tekemistä...eihän?
Myöhemmin, paljon myöhemmin...
Kun kaikki on ohitse....
Olen hämmentynyt tästä kaikesta käymästämme keskustelusta kanssasi.....tiedätkö? mutta, en jaksa enää kysyä miksi`?...sillä ei .... Olen vain uupunut.
Miksi et voinut varoittaa minua? Sanoa ettei rakkaus
sinuun ja ero sinusta koskaan sattuisi...mitenkään..ei tuntuisi...
Jättäisi mitään...jälkeä...
Olisin....
Tai minusta tuntuu nyt siltä.
Säästynyt joltakin....ja kuitenkin....ei siinä niin olisi käynyt...sellainen on elämässä mahdotonta...minä jätän jälkeni...sinä jätät jälkesi. Minne ikinä kuljet...se kuuluu elämään...tiedämme sen...Olemme jo niin paljon nähneet elämää.....Elämän kuluu jättää jäljet...kädenjälki...jalanjälki....yritän olla looginen...ymmärtämättä...se ei olisi
välttämätöntä enää... minkälanen loogisuus...
Ikävältä....surulta joka mursi sydämeni...tai jokun kummallisen möhkäleen
joka lyö nyt oudon hitaasti rinnassani...ihan kuin se ei löisi...hiljenee...joka lyönnin jälkeen.....mitä väliä sillä olisi sinulle`? Tai edes minulle....enää...ja kuitenkin...
Katsoin sinuun... Esitin sinulle elämää suurempia kysymyksiä...Vastauksia niitä en halunut kuitenkaan jäädä kuuntelemaan...Minulla on oikeus nyt poistua...Sillä se mitä sanoisit...ei koskettaisi ei muuttaisi mitään....
En jää kuitenkaan odottamaan vastausta. Näin minä aina olen toiminut. Järjellisesti. Se on tarpeellista minulle. Toimia järkevästi. Peittää kaikki...mikä koskettaisi...kyyneleet ne ovat heikkouden merkki...Niitä ei näytetä ei tällaisena hetkenä..
Painava puinen-ulko-ovi on helpompi sulkea....kenties viimeisen kerran...tämä typerän raskas ovi...miksi sen paino tuntuu nyt kun se painaisi tuhat kiloa...minähän työnnän tätä kirottua itseästäni kaikin voimin poispäin. itsestäni.....on ....tehtävä näin.
Etkä sinä suostu edes auttamaan...seisot vain siinä typerän näköisenä...kädet roikkuen vasten kehoasi....sanoisit edes: Älä mene nyt vielä...jää...Mutta, sinä olet hiljaa...
Ajattelen...hiljaa. Mielessäni.... Kerran se olisi tehtävä kuitenkin.
Sulkea...viimeisen kerran tämä typerä ovi.... Suljen silmäni. Hetkeksi...
Vedän keuhkoni täyteen ilmaa....Sinä kuulet enää
askeeleni kivisessä rappukäytävässä joka kaikuu...kylmästi...
Askeleet...vievät kylmässä portaikoissa alaspäin..
Kaidepuu on tummanruskeaa puuta lakattua. lakkaus on paikotellen lohjenut..... kuitenkin tukeva kaide myötäilee seinän muotoa...minä en myötäile ketään...eikä minua saisi taipumaan mihinkään muotoon ei järkevään.....kädelle kummallisen sileä..ihan kun sitä oltaisiin hiottu vuosisadat...yritän ajatella kaikkea muuta kun viimeistä kohtaamista...aika...Aikanaan tästä...kaikesta...muodoistuisi...tarina. Miettisin mihin sen sijoittaisin...
Hissi...joka kulkee hissikuilussa...kolisee tyhjyttään...
Enää yksi kerros.
Seison vihdoin kadulla. Nostan katseeni ylös taivaalle. Missä helkutissa niiden tähtienkin pitää olla juuri nyt....On aika jatkaa eteenpäin..
tätä tuttua katua...jossa kuljimme rinnakkain...liian monet kerrat..
mutta, vain yhteen suuntaan... En katso taakseni...
Iltataivas joka kaartuu kattojen ylle.....on tummien..pilvien peitossa...Tiedän unohtavani paljon...vain yksityiskohdat jäisivät...jonnekin...
Tsau:Friidu
Voin kääntää sinulle selkäni,
kun astut junaan, joka vie sinut
kauas pois täältä...
En kysy. Minne.
Voit astua lentokoneseen.
En jää katsomaan,
kun kone viimein nousee,
rullatakseen ensin kiitoradalle...
ja nousee viedäkseen sinut...
jonnekin...
kauas pois täältä...
En kysy. Minne.
Voit lähteä laiva-satamasta.
Minä en seiso väkijoukossa
lähtölaiturilla jättämässä
sinulle huivillani
vilkuttaen hyvästejä.
kauas pois täältä....
En kysy.Minne.
Tiedätkö?- kysyn ja ääneni on
soinnussa on sinulle ennestään tuntematonta... outoa mataluutta...
Tiedätkö...minä olen ylpeä nainen.
En minä kysy. En itke. En koskaan...
Olet. Kerrankin hiljaa. Vaiti. Et kysy. Minulta. Enkä minä sitäpaitsi suostuisi edes ..vastaamaan...Tunnet minut paremmin kuin kukaan...
Ymmärrät että, sellainen typerä vastakysymys...sinulta
murtaisi minut kuitenkin...
- Jaa. -..sanot kuitenkin takaisin.
Tulitsitko kuitenkin vastaan... kun palaan....? Minua edes vastaan?. Ihan kohtuullista kysyä...ajattelen..
-En.
On todennäköisempää että, kävelisin sinua tuntematta
ohitsesi...
Se vain menisi niin....minun olisi....
Enhän minä sanonut koskaan sinulle että, sinun
pitäisi jäädä vain minun takiani?...varmistan...kuitenkin. Jatkan ennenkuin vastaat....
Etkö muista? Kerroin aina olevani "vapaa" sinusta? koska, meidän tarinassamme ei koskaan ole ollut mitään pysyvämpää ei .. järkeä...siis tällä ei ole järjen kanssa mitään tekemistä...eihän?
Myöhemmin, paljon myöhemmin...
Kun kaikki on ohitse....
Olen hämmentynyt tästä kaikesta käymästämme keskustelusta kanssasi.....tiedätkö? mutta, en jaksa enää kysyä miksi`?...sillä ei .... Olen vain uupunut.
Miksi et voinut varoittaa minua? Sanoa ettei rakkaus
sinuun ja ero sinusta koskaan sattuisi...mitenkään..ei tuntuisi...
Jättäisi mitään...jälkeä...
Olisin....
Tai minusta tuntuu nyt siltä.
Säästynyt joltakin....ja kuitenkin....ei siinä niin olisi käynyt...sellainen on elämässä mahdotonta...minä jätän jälkeni...sinä jätät jälkesi. Minne ikinä kuljet...se kuuluu elämään...tiedämme sen...Olemme jo niin paljon nähneet elämää.....Elämän kuluu jättää jäljet...kädenjälki...jalanjälki....yritän olla looginen...ymmärtämättä...se ei olisi
välttämätöntä enää... minkälanen loogisuus...
Ikävältä....surulta joka mursi sydämeni...tai jokun kummallisen möhkäleen
joka lyö nyt oudon hitaasti rinnassani...ihan kuin se ei löisi...hiljenee...joka lyönnin jälkeen.....mitä väliä sillä olisi sinulle`? Tai edes minulle....enää...ja kuitenkin...
Katsoin sinuun... Esitin sinulle elämää suurempia kysymyksiä...Vastauksia niitä en halunut kuitenkaan jäädä kuuntelemaan...Minulla on oikeus nyt poistua...Sillä se mitä sanoisit...ei koskettaisi ei muuttaisi mitään....
En jää kuitenkaan odottamaan vastausta. Näin minä aina olen toiminut. Järjellisesti. Se on tarpeellista minulle. Toimia järkevästi. Peittää kaikki...mikä koskettaisi...kyyneleet ne ovat heikkouden merkki...Niitä ei näytetä ei tällaisena hetkenä..
Painava puinen-ulko-ovi on helpompi sulkea....kenties viimeisen kerran...tämä typerän raskas ovi...miksi sen paino tuntuu nyt kun se painaisi tuhat kiloa...minähän työnnän tätä kirottua itseästäni kaikin voimin poispäin. itsestäni.....on ....tehtävä näin.
Etkä sinä suostu edes auttamaan...seisot vain siinä typerän näköisenä...kädet roikkuen vasten kehoasi....sanoisit edes: Älä mene nyt vielä...jää...Mutta, sinä olet hiljaa...
Ajattelen...hiljaa. Mielessäni.... Kerran se olisi tehtävä kuitenkin.
Sulkea...viimeisen kerran tämä typerä ovi.... Suljen silmäni. Hetkeksi...
Vedän keuhkoni täyteen ilmaa....Sinä kuulet enää
askeeleni kivisessä rappukäytävässä joka kaikuu...kylmästi...
Askeleet...vievät kylmässä portaikoissa alaspäin..
Kaidepuu on tummanruskeaa puuta lakattua. lakkaus on paikotellen lohjenut..... kuitenkin tukeva kaide myötäilee seinän muotoa...minä en myötäile ketään...eikä minua saisi taipumaan mihinkään muotoon ei järkevään.....kädelle kummallisen sileä..ihan kun sitä oltaisiin hiottu vuosisadat...yritän ajatella kaikkea muuta kun viimeistä kohtaamista...aika...Aikanaan tästä...kaikesta...muodoistuisi...tarina. Miettisin mihin sen sijoittaisin...
Hissi...joka kulkee hissikuilussa...kolisee tyhjyttään...
Enää yksi kerros.
Seison vihdoin kadulla. Nostan katseeni ylös taivaalle. Missä helkutissa niiden tähtienkin pitää olla juuri nyt....On aika jatkaa eteenpäin..
tätä tuttua katua...jossa kuljimme rinnakkain...liian monet kerrat..
mutta, vain yhteen suuntaan... En katso taakseni...
Iltataivas joka kaartuu kattojen ylle.....on tummien..pilvien peitossa...Tiedän unohtavani paljon...vain yksityiskohdat jäisivät...jonnekin...
Tsau:Friidu
Vastaukset 5
Vanhimmat
Aivan upea, herkällä ajatuksella rakennettu runokokonaisuus.
Kertakaikkisen lyyrisellä ajatuksenjuoksulla tarinaa kuljetetaan lävitse aistikkaan kerronnallisen sanankäytön.
Tunteen ja tunnelman käsittely ja tulkinta avautuu lukijalle harkän kauniina, huolimatta aiheen hieman surumielisestä rakenteesta.
Runollinen tulkinta elämäntilanteesta. Kauniina, herkkänä ja puhuttelevana. Ehdottoman upea kokonaisuus, joka kiitoksen ansaitsee.
Kiitos lukunautinnosta Friidu.
Hienohienohieno.... niin elävä kirjoitus, että melkein sattuu lukea.
Mahdollisuus johon et tarttunut, johon hän ei tarttunut.
Ovi jota ei voi sulkea, ei pysy kiinni.
Vaikka paiskoisit, tekisit sen niin lujaa, että se pongahtaa auki.
Taipumattomuus.
Päättämättömyys.
Tyhmä hiljaisuus kun pitäisi puhua, yhtä tyhmä puheensorina kun pitäisi olla hiljaa.
Jatkuva kipu, mitä jos...
Friidu, sä kosketat mua aina.
Kiitokseni lämpimästä palautteestanne. Tässä eräänlaisessa tilityksessäni todella käyn lävitse sitä lopullista eroa...joka ei koskaan ole sellainen joka ei sattuisi...aina vaan ei sinä hetkenä jolloin se tapahtuu löydy...juuri silloin sanoja sanat tulevat sitten jostain paljon myöhemmin.....Tässä laulussa jonka Nana Mouskouri upeasti tulkitsee myöskin sanoin...on se tunne kauniisti myöskin saatu mukaan...jota myös itse olen tuntenut. pidän kuitenkin tästä herkästä laulusta myös ehkä siksi...että, siinä kuiten jää se toivo kaikesta huolimatta sitten jäljelle...kohtaamme ehkä kuitenkin vielä? jossakin.... (linkitän nyt tänne): http://www.youtube.com/watch?v=ksWmHVLct_M
Tsau:Friidu
m.miinalle...jälleen laitoin tuon fb:kuukki uudestaan tauon jälkeen..jos, haluat käy tsekkaamassa...ja jätä viestisi halutessasi... tuli vähän ikävä näitä fb-kuukkiystäviäni kuitenkin joten palasin;))
Kun tuli tuosta sun runosta mieleen leffa Braveheart, suomeksi Taipumaton. Minusta ihan väärä käännös. Taipumattomuuteen ei todella tarvita rohkeutta, taipumiseen ehkä lähinnä.
Nimim. "kokemusta on" :))
Toivo on kaunis asia, mutta myös niin uuvuttava. Ei ihme jos välillä pitää hyvästellä. Pienellä reuna-ehdolla :)
Otin tilaisuudesta vaarin tai tässä tapauksessa Friidun, ja tartuin tarjoukseen :)
;))Kiitos, lämmin sinulle ystäväni hyvä...jatkamme sitten keskusteluitamme myös siellä;)) turvallisin mielin...
Tsau:Friidu