Puhutaanpa hetki Anssi Kelasta, jonka tuoreimman albumin johtosingleltä ei ole voinut välttyä, mikäli nyt yhtään on radiota parin kuukauden aikana kuunnellut.
Musiikillisesti en ole kyseisen artistin suurin fani koskaan ollut, mutta olen aina arvostanut häntä ihmisenä, sillä mies tekee juuri mitä huvittaa, ja kaiken kukkuraksi vielä on paljon taitavampi muusikko kuin uran alun tunnetuimmista rämpyttelybiiseistään voisi luulla. Artisti löi debyyttialbumillaan läpi kerralla, mutta kuten tuollaisen alun jälkeen usein käy, kukin levy tämän jälkeen myi edellistä vähemmän eikä hittejä muodostunut. Lopulta miehen koko ura näytti hiipuneen. Hän ei kuitenkaan lähtenyt myymään itseään ja mielistelemään (mitä nyt vähän ruikutti tilannettaan, mutta sekin on varsin inhimillistä ja samastuttavaa), vaan päätti jatkaa ”teen mitä tahdon kävi miten kävi” -linjalla; siksi comebackin onnistuminen on erityisen harvinaista. Jos mies on uudistunut, se on lähtenyt hänestä itsestään, ei markkinavoimista.
http://www.youtube.com/watch?v=_xkOIqemtVI
Katselin tässä jokunen aika sitten ”Levoton tyttö” -videon YouTubesta. Videosta syntyy mielikuva, että mies elää unelmaansa… tai ainakin minun unelmaani! Vanha valoisa asunto, oma kotistudio; Gretschiä ja Rickenbackeria ynnä muita laatusoittimia; iso lempeän näköinen koira... Ei ökyilyä mutta laatuelämää, ja kaikki saavutettu omaa muusikon tietä kulkien. En osaa olla kateellinen tai katkera – onnellinen vain siitä, että tällainen on mahdollista edes joillekin harvoille. Silti olisi hauskaa tehdä kontrastina johonkin omaan hupibiisiin vastaava soitteluvideo omassa muutaman neliön pimeässä ja sotkuisessa peräkammarissa halpissoitin- ja johtoviidakon seassa jammaillen.
Puhutaan vielä hetki tuosta mainitusta ja linkitetystä sinkusta. Laulussa kuvatun kaltaiset naishahmot ovat jollakin lailla kiehtovia ja kenties tyypillisiäkin miesunelmien kohteita. Vertailuaineistoksi mieleen tulee välittömästi J. Karjalaisen jo suomipopin klassikoksi laskettava ”Telepatiaa” (1992) ja kappaleen new age -hippityttö. Anssin levoton ei liene hippi, mutta jotakin samaa tuossa hahmossa on. Nämä naishahmot eivät ole äärirationaalisia eivätkä päämäärähakuisia menestysohjus/evoluutiokoneita (onko tällaisista naisista yhtäkään laulua, ainakaan romanttista sellaista? Epäilen ettei), vaan omalla kiehtovalla tavallaan harhailevia.
Tällaiset naiset jättävät miehelle tilaa toteuttaa tarvettaan olla vähän rationaalisempi ja päämäärähakuisempi, ”perheen pää”, mutta toisaalta he tuovat tähän stereotyyppiseen miehen elämään vähän mystiikkaa (”Oi, mä uskoin ihmeisiin!”) ja piristäviä asioita, joilla ei ole rationaalista hyötyfunktiota (”Sä tiedät kaikenlaista joutavaa…”) ja jotka juuri siitä syystä ovat tärkeää vastapainoa miesmaailman suoritus- ja hyötykeskeisyydelle. Mies tarvitsee molempia asioita… tai ainakin minä uskon tarvitsevani. Sellaisella naisella, joka on luonteeltaan kuin stereotyyppinen ideaalimies, 100% rationaalinen olio kuten uusliberalistisen taloustieteen oppikirjojen ihmiskuva, en uskoisi tekeväni mitään. En kaipaa mitään kilpakumppania vaan ihmisen joka hioo minusta vähemmän teräviksi edellä mainittuja särmiä – särmiä, joita ilman en kuitenkaan voi kokea olevani mies. (Tämä ristiriita itsessään on jo varsin ei-rationaalinen!) Kutakuinkin samasta asiastahan James Brown -vainaakin lauloi jo kappaleessa ”It’s A Man’s Man’s Man’s World” (1966), jota pidetään yhtenä sovinistisimmista ikinä, mutta silti siinä piilee jonkinlainen totuus.
Anssi Kela – kuten J. Karjalainenkin – on aina pyrkinyt kertomaan elämänmakuisia ja tunnistettavia tarinoita. Tällä kertaa hän on onnistunut siinä erityisen hyvin.
Musiikillisesti en ole kyseisen artistin suurin fani koskaan ollut, mutta olen aina arvostanut häntä ihmisenä, sillä mies tekee juuri mitä huvittaa, ja kaiken kukkuraksi vielä on paljon taitavampi muusikko kuin uran alun tunnetuimmista rämpyttelybiiseistään voisi luulla. Artisti löi debyyttialbumillaan läpi kerralla, mutta kuten tuollaisen alun jälkeen usein käy, kukin levy tämän jälkeen myi edellistä vähemmän eikä hittejä muodostunut. Lopulta miehen koko ura näytti hiipuneen. Hän ei kuitenkaan lähtenyt myymään itseään ja mielistelemään (mitä nyt vähän ruikutti tilannettaan, mutta sekin on varsin inhimillistä ja samastuttavaa), vaan päätti jatkaa ”teen mitä tahdon kävi miten kävi” -linjalla; siksi comebackin onnistuminen on erityisen harvinaista. Jos mies on uudistunut, se on lähtenyt hänestä itsestään, ei markkinavoimista.
http://www.youtube.com/watch?v=_xkOIqemtVI
Katselin tässä jokunen aika sitten ”Levoton tyttö” -videon YouTubesta. Videosta syntyy mielikuva, että mies elää unelmaansa… tai ainakin minun unelmaani! Vanha valoisa asunto, oma kotistudio; Gretschiä ja Rickenbackeria ynnä muita laatusoittimia; iso lempeän näköinen koira... Ei ökyilyä mutta laatuelämää, ja kaikki saavutettu omaa muusikon tietä kulkien. En osaa olla kateellinen tai katkera – onnellinen vain siitä, että tällainen on mahdollista edes joillekin harvoille. Silti olisi hauskaa tehdä kontrastina johonkin omaan hupibiisiin vastaava soitteluvideo omassa muutaman neliön pimeässä ja sotkuisessa peräkammarissa halpissoitin- ja johtoviidakon seassa jammaillen.
Puhutaan vielä hetki tuosta mainitusta ja linkitetystä sinkusta. Laulussa kuvatun kaltaiset naishahmot ovat jollakin lailla kiehtovia ja kenties tyypillisiäkin miesunelmien kohteita. Vertailuaineistoksi mieleen tulee välittömästi J. Karjalaisen jo suomipopin klassikoksi laskettava ”Telepatiaa” (1992) ja kappaleen new age -hippityttö. Anssin levoton ei liene hippi, mutta jotakin samaa tuossa hahmossa on. Nämä naishahmot eivät ole äärirationaalisia eivätkä päämäärähakuisia menestysohjus/evoluutiokoneita (onko tällaisista naisista yhtäkään laulua, ainakaan romanttista sellaista? Epäilen ettei), vaan omalla kiehtovalla tavallaan harhailevia.
Tällaiset naiset jättävät miehelle tilaa toteuttaa tarvettaan olla vähän rationaalisempi ja päämäärähakuisempi, ”perheen pää”, mutta toisaalta he tuovat tähän stereotyyppiseen miehen elämään vähän mystiikkaa (”Oi, mä uskoin ihmeisiin!”) ja piristäviä asioita, joilla ei ole rationaalista hyötyfunktiota (”Sä tiedät kaikenlaista joutavaa…”) ja jotka juuri siitä syystä ovat tärkeää vastapainoa miesmaailman suoritus- ja hyötykeskeisyydelle. Mies tarvitsee molempia asioita… tai ainakin minä uskon tarvitsevani. Sellaisella naisella, joka on luonteeltaan kuin stereotyyppinen ideaalimies, 100% rationaalinen olio kuten uusliberalistisen taloustieteen oppikirjojen ihmiskuva, en uskoisi tekeväni mitään. En kaipaa mitään kilpakumppania vaan ihmisen joka hioo minusta vähemmän teräviksi edellä mainittuja särmiä – särmiä, joita ilman en kuitenkaan voi kokea olevani mies. (Tämä ristiriita itsessään on jo varsin ei-rationaalinen!) Kutakuinkin samasta asiastahan James Brown -vainaakin lauloi jo kappaleessa ”It’s A Man’s Man’s Man’s World” (1966), jota pidetään yhtenä sovinistisimmista ikinä, mutta silti siinä piilee jonkinlainen totuus.
Anssi Kela – kuten J. Karjalainenkin – on aina pyrkinyt kertomaan elämänmakuisia ja tunnistettavia tarinoita. Tällä kertaa hän on onnistunut siinä erityisen hyvin.
Vastaukset 37
Vanhimmat
Ja toinen ehkä vielä parempi biisi häneltä on tämä Viisautta ja Rauhaa biisi. Itse olen aina ollut kauhea Anssi fani, mies on just sellainen minun unelmamieheni näköinen ja oloinen. Anssissa on tosiaan kaikki se sellainen, joka vetoaa ainakin minuun ja tekee ihan levottomaksi :D Ihana mies, ihana persoona ja hyvää musaa Anssilla on aina ollut, mutta retriitti on tehnyt miehelle hyvää ja nyt hän tosiaan tuntuu löytävän itsestään jotain mitä on aina halunnutkin löytää...ehkä se on tämä Viisaus ja Rauha, jonka hän itsessään on löytänyt....mene ja tiedä, mutta siinä on mies minun makuuni,,nuo silmät ja tuo hymy...voi taivas!
http://www.youtube.com/watch?v=EJMoZ1_XCt0
"Sellaisella naisella, joka on luonteeltaan kuin stereotyyppinen ideaalimies, 100% rationaalinen olio kuten uusliberalistisen taloustieteen oppikirjojen ihmiskuva, en uskoisi tekeväni mitään. En kaipaa mitään kilpakumppania vaan ihmisen joka hioo minusta vähemmän teräviksi edellä mainittuja särmiä – särmiä, joita ilman en kuitenkaan voi kokea olevani mies."
Ehkä joskus olisi voinut yksi tuollainenkin kelvata? Mutta se taitaa olla jo muinaishistoriaa ;)
Tajuan että nyt vihjaillaan jotakin mutta en ole ihan varma mitä.
Sitä miettiessäni jaan teillekin vähän hissimusiikkia, jota paraikaa kuuntelen:
http://www.youtube.com/watch?v=A7tijtelc1c
Jos et oikeesti tajua, oot kyllä tyhmempi jätkä kuin luulin.
No sitten täällä useampi tyhmä jätkä, kun ei noin nerokas vihjailu aukea minullekaan.
Päivän ylläri :D
Älä pidä enää jännityksessä. Palan halusta tietää mikä mullistava totuus kätkeytyy arvoituksellisten sanojesi taakse.
Pöksyt
Totuutta ei ole, on vain sontaa ja limaa.
Mitä sovinistista tuossa James Brownin biisissä nyt on:
This is a man's world, this is a man's world
But it wouldn't be nothing, nothing without a woman or a girl
You see, man made the cars to take us over the road
Man made the trains to carry heavy loads
Man made electric light to take us out of the dark
Man made the boat for the water, like Noah made the ark
This is a man's, a man's, a man's world
But it wouldn't be nothing, nothing without a woman or a girl
Man thinks about a little baby girls and a baby boys
Man makes then happy 'cause man makes them toys
And after man has made everything, everything he can
You know that man makes money to buy from other man
This is a man's world
But it wouldn't be nothing, nothing without a woman or a girl
He's lost in the wilderness
He's lost in bitterness
Siinähän vain todetaan sama totuus kuin palstallakin, että ilman naisen taikapimppiä mies on eksyksissä ja katkera.
Mun mielestä vois leikata tukkansa (ja mennä oikeisiin töihin).
Multa ei nyt irtoa mitään syvempää analyysia kuin että en ole Anssi Kelan biiseistä juurikaan pitänyt, mutta tuohon "Levottomaan tyttöön" olen jäänyt koukkuun. Ja haluaisin olla juuri tuollainen "tyttö" (olen kyllä liian vanha tytöksi), joka on vähän "hassu" sen sijaan, että olen juurikin liian rationaalinen ja tylsä useimmiten. Vaikka on mussa se leikittelevämpikin puoli, mutta kokonaisvaikutelma on varmasti vakava ja vähän tylsä.
Sinun pitää vain tavata samanlainen mies, jonka kanssa voit vapautua.
Anssi tuossa laulussa pyytää tuota levotonta tyttöä juuri vähän rauhoittumaan ja vakavoitumaan ja lakata säätämästä mitään turhia. Parasta laatuaikaa on vaan sohvalla loikoilu toisen sylissä, kun ei tarvitse miettiä mitään. Jatkuva säätäminen on rasittavaa ja jatkuva ei itsenä oleminen. Välillä ollaan tylsiä, välillä leikkimielisiä, mutta pääasia on säilyttää kiinnostus,......uskon, että Anssilla oli tuo kiinnostus välillä hukassa,,,,,kuten meillä jokaisella joskus,...silloin ollaan tylsiä.
Joskus elämä antaa, joskus se ottaa, joskus se on balanssissa....Minä olen sisimmältäni Anssi :)
Minäkin haluan ehdottomasti hassun hippitytön jonkun välkyn ja vaativan asianajajan sijaan. Uskon myös, että monet tytöt haluavat hassun hippipojan statusmiehen sijasta, sillä monia oikeasti viehättää jonkinlainen epävarmuus ja jännitys elämässä. Jos ihminen on jo suunnitellut tulevaisuutensa hautaan asti, niin ketä oikeasti kiinnostaa sellaisen kanssa olla? Naisethan usein hakevat miehessä spontaaniutta.
Aika harvoinhan nuo hippipojat yksin kaupungilla kävelevät. Hippitytöt sen sijaan useammin, sillä hippityttöjä on määrällisesti enemmän kuin hippipoikia. Hippipojilla on oikeastaan hyvät apajat.
Mulle kans leikkimielinen tyttö, mutta ei mitään hippiä haisevine rastoineen ja maailmanpelastusprojekteineen.
Eipäs höpötetä hölmöjä siellä.
Jos hippitytöllä tarkoitetaan mitään edes jollain tavalla normaalia/ hillittyä naisyksilöä, niin ylivoimainen enemmistö sen tyyppisistä hippitytöistä kävelee jatkuvasti jonkun miehen kainalossa.
Ainoat hippitytöt, joita kaupungilla näkee ilman miestä, ovat ne hippitytöt, joilla näkee sitten iltasella joka viikko uuden panomiehen vierellä.
On pieni teoreettinen mahdollisuus, että hippityttö on vapaana max. 2 kuukauden ajan kahden miehen tai panokarjun välillä.
Aloituksessa on juuri sellaista epäloogisuutta ja - rationaalisuutta, jota en voi sietää.Otin kuitenkin riskin ja kuuntelin siinä mainostettua biisiä. Jo ensimmäisen puolen minuutin sisällä lyriikoissa mies toteaa levottomalle tytölle, ettei "tarvitse tehdä mitään". Silti aloittajan mielestä mies etsii sitä naisesta luonnoliisesta löytyvää vastapainoa miehiselle "suoritus- ja hyötykeskeisyydelle".
Radiota on onneksi voinut mainiosti kuunnella viimeisen parin kuukauden sisällä kuulematta näin huonoa musiikkia. Oih, olenkohan ollut liian rationaalinen radiokanavaa valitessani vain silkasta halusta olla kuin mies, enkä ole ollut sitä, mitä naiset
_luonnostaan_ ovat. Ai kauheeta.
"Jo ensimmäisen puolen minuutin sisällä lyriikoissa mies toteaa levottomalle tytölle, ettei "tarvitse tehdä mitään". Silti aloittajan mielestä mies etsii sitä naisesta luonnoliisesta löytyvää vastapainoa miehiselle "suoritus- ja hyötykeskeisyydelle"."
Selvennän vielä, että eikö tuosta saa juuri sen mielikuvan, että lyriikoiden mies ei suorita, vaan nainen? Joten miehiselle ei-suorituskeskeisyydelle haetaan tuossa naisellista ei-suorituskeskeisyyttä. Aika moni hakee itsensä kaltaista kumppania: miehisesti rehellinen haluaa naisellisesti rehellisen vastaparin. Joka aloittajan logiikalla menisi jotenkin niin, että "miehiselle tarkkuudelle halutaan naisessa luonnostaan löytyvää mielikuvitusta" tai muuta hömppää.
Ei sen niin vaikeaa pitäisi olla. Mies ei halua naista, joka on itsensä naispuolinen kopio, vaan sopivasti erilainen, jotta mies ja nainen voisi täydentää toisiaan ja tuoda esiin myös itsestä niitä puolia, jotka on vähemmän esillä.
Niin, mutta eihän sitä tuossa laulun lyriikoissa tuoda esiin sellaista. Eikä ap osoita olevansa rationaalinen, vaikka selittää, että hänkin miehenä so. rationaalisena ihannoi rationaalisuuden vastakohtaa. Tuo epäloogisuus oli se pointti.
Väitän silti myös, ettei tuo täydennys-idea toimi oikeasti suhteissa. Varmaan tietyn aikaa on viehättävää se toisen erilaisuus, mutta pidemmissä suhteissa erilaiset temperamentit, kognitiiviset piirteet etc. alkaa risomaan.
Saahan sitä väittää kaikenlaista. Jos mies haluaisi suhteen toisen miehen kanssa, niin ei sitä ainakaan naisista kannattaisi hakea.
Ettet nyt sekoittaisi homogamiaa ja homoseksuaalisuutta?
http://en.wikipedia.org/wiki/Homogamy_(sociology)
Kyllä tuo homogaaminen valinta on yleisin parinvalintamalli. Markkina-arvoteoreetikoidenkin, eli palstan jumalien, mukaan assortative mating-ilmiö on dominoiva.
http://en.wikipedia.org/wiki/Assortative_mating
Turhaan pilkunnussintaa taas. Totta kai ihmiset tuntee vetoa samanlaisuuteen tietyssä pinnallisessa mielessä, mutta nimenomaan se naispsyykeen syvempi erilaisuus on myös mm. eroottisen vetovoiman lähde, ei pelkät tissit ja pimppi. Itse en esim. kykene samaistumaan homoseksuaalisuuteen juuri siksi, että miespsyyke on minulle niin tuttu enkä voi tuntea vetoa sellaiseen samanlaiseen ajatusmaailmaan, vaikka pintapuolisesti eroja miestenkin välillä on (toiset tykkää lätkästä, toiset oopperasta). Minusta sinä puhut juuri tuosta pintatason samanlaisuudesta (huumorintaju ja vaikka musiikkimaku on samantyyppiset), mutta tuo mies- ja naispsyykeen erilaisuus on syvemmällä ja on samalla sekä erotiikan lähde kuin myös sen turhautumisen syy, joka tälläkin palstalla naisia ja miehiä erottaa, kun yhteistä kieltä ei löydy vaikka molemmat puhuu suomea. Vaikka julkisesti ei saisi puhua naisten ja miesten eroista vaan korostaa kaikkien tasa-arvoisuutta ja muuta poliittisesti korrektia tuubaa, niin totuus on kuitenkin se, että naiset ja miehet on ajatus- ja tunnemaailmaltaan pohjimmiltaan hyvinkin eri tavalla toimivia, vaikka jotain yhteistäkin löytyy. Se on sitten taas ihan eri hiustenhalkomisen aihe, että missä määrin kyse on fysiologiasta ja missä määrin kulttuurisesti opituista jutuista, mutta eipä tässä kai ihmeteltykään miksi naiset ja miehet on erilaisia, vaan todettiin vain, että ovat.
"myös sen turhautumisen syy, joka tälläkin palstalla naisia ja miehiä erottaa, kun yhteistä kieltä ei löydy vaikka molemmat puhuu suomea."
Minusta kyllä näyttää siltä, että yleisesti täällä se miesten turhautuminen syntyy siitä, että heillä on ihan väärä käsitys naisista, tai kuva naisista on esim. tilastollinen. Eräänlainen lasikenkä-syndrooma, jossa etsitään naisia, jotka sopivat siihen omaan muottiin, ja sitten kun sellaisia naisia ei ole olemassa, turhaudutaan ja syytetään naisia siitä, ettei he osaa olla "oikeita naisia".
Jos naiset olettaisivat, että yksilöllinen mies on sama kuin tilastollinen fakta, yksikään nainen ei varmaan edes harkitsisi deittailevansa suomalaista miestä. niin karu on se "tilastollinen mies". Yksilöt eivät kuitenkaan onneksi ole tilastoja vaan tilastot ovat yksilöistä.
Eli, turhautuminen ei mielestäni synny sukupuolten eroista, vaan uskomuksesta, että on valtavia eroja, vaikka yksilölliset erot ovat merkittävämpiä. Pinnallista on tuo väittämäsi, että tunnet kyllä miehen psyyken sen perusteella, että itse olet mies.
Puhut niin sekavia, että huh, mutta yritetään.
Sinä puhut tilastoista ja esität arvailuja. Suurin osa täällä puhuu omasta kokemuksesta. Täällä on katkeroituneita miehiä, jotka ovat kerran toisensa jälkeen todenneet omakohtaisesti minkälaisia naiset ovat. Väität, että miehet täällä on katkeria, koska eivät löydä oikeanlaisia naisia, eli siis että nämä katkerat miehet täällä olisivat nirsoja joille kelpaa vain tietynlaiset naiset. Huh huh. Et ole tainnut paljon lukea tämän palstan kirjoituksia. Nämä miehet eivät kelpaa kenellekään naiselle, koska naiset hakevat juuri niitä "oikeita miehiä", eivätkä suostu kohtaamaan miestä muun kuin kuvittelemiensa miestyyppien mukaan millainen miehen tulee olla.
Tunnen miehen psyyken paremmin miehenä kuin esim. naisen psyyken. Mitä pinnallista tuossa on? (Retorinen kysymys. toim. huom.)
Anssi Kelan nimen mainitseminen tuo varmaan useimmille suomalaisille mieleen 2000-luvun alun, ja sano-assosiaation yhteydessä Nummelan, joka tietenkin levynä valloitti tuhansien suomalaisten sydämet. Hyviä aikoja palautuu mieleen Kelaa kuunnellessa... aikoja jolloin vielä tunsin minkä tahansa olevan mahdollista, enkä ollut vielä jumiutunut nykyiseen oravanpyörääni täynnä teeskentelyä ja epävarmuutta tulevasta.
Sanokaa mitä sanotte, mutta hra Kelalla on kyllä iso mela ja siitä minä hänelle kumarran.
Aloituksen ensin luettuani ajattelin, että ehkä ymmärrän taas miehiä himpun verran paremmin. Mutta loppupeleissä en ole kuitenkaan ollenkaan varma onko näin…
Jännää on tuo, miten saman laulun voi tulkita monella tapaa. En ollut kovasti tämän biisin sanoihin aiemmin huomiota kiinnittänyt, kunnes jokin aika sitten sain biisistä ihan ”omakohtaista kokemusta”: Eräs (minuun ihastunut) mies halusi ”sitouttaa” minut. Kun minä jarruttelin hänen intoaan niin minusta tuli ”levoton tyttö” - eli hän lainasi tuota biisiä:
”Hei levoton tyttö
Mä oon heikkona suhun ja säkin vähän kai muhun
Mut sä et haluu sitä vaan myöntää
Hei levoton tyttö
Sun pitäisi päättää et mitä sä tahdot
Tai saatat mut luotasi työntää
Mitä sä pelkäät?
Tahdot tulla ja mennä
Tahdot olla vapaa…”
Minä kyllä tiesin tasan tarkkaan mitä halusin ja olin koko ajan rationaalinen ja johdonmukainen. Mutta ilmeisesti siinä kohtaa kun minun tahtotilani poikkesi miehen tahtotilasta, minusta tulikin irrationaalinen ”levoton tyttö”. Tahtotilalla tarkoitan nyt tässä sitä kokonaisuutta kun ihminen ihastuu; eli tunteita, mutta myös sitä, miten haluaa olla ja edetä suhteessa.
Ottamatta nyt ollenkaan kantaa siihen minkälaisia naisia miehet haluavat, niin väittäisin että naisten irrationaalisuus on myös yksi miesten puolustusmekanismi: ”Miksi se ei minua halunnut?” --> järjetön nainen. Miehet myös mielestäni pitävät yllä myyttiä naisesta jotenkin mystisenä olentona -tämäkin näkyy musiikissa (esim. Neil Youngin Hurricane, U2:n Mysterious Ways).
Haluaako siis mies nähdä naisen mystisenä (kuten Kelan biisissä se, että nainen tietää kaikkea outoa) vai onko se vaan taiteen keino kuvata miehen ja naisen välisen tahtotilan diskrepanssia (nainen on saavuttamaton)? Ja tietäähän tuossa Kelan biisissä mieskin ”outoja asioita”:
”Mustekaloilla on kolme sydäntä
Mulla vaan yks,
Ja sitä ei saa särkeä”
Naisten järjettömyys/levottomuus näkyy usein siinä kun toisaalta flirttaillaan ja annetaan ymmärtää, mutta sitten ei ymmärretä antaa. Tykätään huomiosta ja flirtistä, mutta sitten vähän huidellaan sinne ja tänne ja halutaan kaikki namit, muttei luopua omasta vapaudesta napsia nameja muualtakin. Niin sinäkin ilmeisesti teit. Mut on se ihan söpöä, että te höpsöttäjät yritätte niin kovasti oikein pinnistämällä pinnistäen antaa itsestänne älykästä ja järkevää vaikutelmaa esim. käyttämällä tuollaisia sanoja kuin "diskrepanssi".
Sinä et tiedä mitään tuosta suhteesta, sen olosuhteista, taikka mitä osapuolet olivat sopineet. Näin ollen ei ehkä kannattaisi höpsöttämällä höpsöttäen tai pinnistämällä pinnistäen tehdä johtopäätöksiä asioista joista ei mitään tiedä.
Siksipä kirjoitinkin "ilmeisesti". Voit toki korjata jos olin väärässä, mutta ilmeisesti en ollut.
Tämä nyt menee sivuun aloituksesta, mutta olit todellakin väärässä. Eli nainen ja mies yhdessä sopivat että
- edetään päivä kerrallaan kaikessa rauhassa
- tapaillaan ja nautitaan toisen seurasta mutta
- kummallakin omat kodit, omat menot, oma vapaus
syystä että nämä ovat järkeviä valintoja kummankin elämäntilanteen nähden. Kuitenkin, lyhyen ajan kuluttua, mies ei halua enää tätä sopimusta noudattaa, heittäytyy irrationaaliseksi ja ”ahdistaa naisen nurkkaan” (nainen sanoo tarvitsevansa aikaa ja tilaa).
Mutta kenen vika se on jos osapuolten tahtotilat ei kohtaa? Minun mielestäni ei kenenkään. Harva kai pystyy omia tunteitaan pakottamaan. Kumpi menettelytapa olisi rationaalisempi a) yrittää kontrolloida naisen tunteita ja painostaa naista (jotta naisen tahtotila olisi lähempänä omaa) vai b) yrittää kontrolloida omia tunteita eli joko antaa naiselle se tila ja aika jonka nainen tarvitsee tai luovuttaa?
Mutta ehkäpä, aloituksen uomiin ainakin jossain määrin palatakseni, tunneasioissa se pointti juuri onkin se, ettei niitä pysty rationaalisesti käsittelemään (ainakaan 100%). Mikä on sitten se itselle sopiva cocktail – ts. kumppani jossa on tarpeeksi samankaltaisuutta (jotta tulee toimeen), mutta jotakin erilaisuutta (josta viehättyy) ja toisaalta suhde jossa on jotain järkeä (jotta elämä ja arki sujuu sopuisasti), mutta jotain hullua (joka arkea tarpeeksi piristää). Sopiva balanssi siis rationaalisuuden ja irrationaalisuuden välillä?
"äärirationaalisia eivätkä päämäärähakuisia menestysohjus/evoluutiokoneita (onko tällaisista naisista yhtäkään laulua, ainakaan romanttista sellaista? Epäilen ettei)"
" vastapainoa miesmaailman suoritus- ja hyötykeskeisyydelle"
Kuinkahan moni noita lauluja hippitytöistä rustailleista miehistä määrittelisi itsensä rationaaliseksi suorittajaksi? Epäilen, ettei yksikään.
Kuinka moni rationaalinen mies kirjoittaisi - jos kirjoittaisi - laulun juuri hippitytölle?
Miksi aikuisen ihmisen pitäisi olla vain yhdessä identiteetin moodissa? Ikäänkuin vetää roolia, joka on todellisuudesta irrallaan. Ihmisissä, kun on hyvinkin vastakohtaisia piirteitä, jotka toimivat eri tilanteissa tarpeen mukaan. Se on selviytymistä ja aikuusuutta. Teininä voi vetää sitä roolia, jonka mukaan voi olla vaikka japanilainen lolita 24/7. Persoonallisuuden kehittyessä mustavalkoinen joko-tai ("olen joko rationaalinen tai epärationaalinen") jää yleensä pois ja identiteetin eri piirteet tulevat esiin erilaisissa tilanteissa ilman, että se uhkaisi omaa identieetin kokemusta ("voin olla sekä rationaalinen ja epärationaalinen").
Myönnän toki vetäneeni mutkia suoriksi ja argumentointini olevan enemmän vastakohtia korostavaa kuin reaalielämä.
Kuitenkin väitän, että sekä Karjalaisen että Kelan lauluissa mieskertoja on "rationaalisempi" kuin naisensa. Jiin kertojahahmo on selkeä sivustaseuraaja hippitytön new age -touhuissa ja lähtee niihin mukaan, koska on ihastunut. Suudellessaan tyttöä hänkin uskoo ihmeisiin (mutta koska tämä pitää erikseen mainita, vaikuttaa siltä ettei hän muulloin usko), ja sitten myöhemmän iän muiston palaaminen mieleen saa hänet pohtimaan telepatian mahdollisuutta (eli uskomaan jälleen hetken ajan ihmeisiin, ks. ed. sulut). Vastaavasti Anssin kertojan sanavalinta kaikenlaisen JOUTAVAN tietämisestä on jo merkki asioiden (päämäärä/hyöty)rationaalisuuden tason hierarkkisuudesta.
Ei aikuisen pidäkään olla vain yhdessä identiteetissä. Se mitä yritin tässä puhua omasta miesnäkökulmastani oli juurikin se, että mieheltä odotetaan julkisesti sitä rationaalista puolta, mutta hänessäkin (pl. tietyt assburgerit, jätetään nimimerkit mainitsematta) on jonkinlainen kaipuu irrationaaliseen, selittämättömien tunteiden maailmaan, jota ei voi kalkyloida. Hyvä parisuhde voi näin tehdä meidät kokonaisiksi, sillä se antaa kaikkien persoonamme puolien kukoistaa; pelkkänä julkisena toimijana tällainen on nykymaailmassa mahdollista vain harvoille (taiteilijat ja muut rentut). Puhun tietysti tässä vain miehestä ja jätän naiselle pelkän objektin roolin, mutta en muuta voi: naiset puhukoot subjekteina itse puolestaan.
Kela plagioi J.Karjalaista surutta ja vapaasti. Kelan tuotokset eivät jää edes alluusioiden asteelle, mutta onhan se kiva seisoa jättiläisen harteilla.
Oletko tavannut levottomia tyttöjä?