Löytyykö muita pariskuntia, jotka pysyvät yhdessä kunnes lapset aikuistuvat?
Kertokaahan ajatuksistanne ja elämästänne, miksi näin?
Itse olen lähemmäs nelikymppinen useamman lapsen äiti. Olemme olleet mieheni kanssa yksissä jo 20 vuotta. Suhteessa ei ole väkivaltaa, rinnakkaisviritelmiä tai muutakaan mielestäni riittävää syytä erota, kun lapset ovat pieniä. Olenkin pitkän harkinnan jälkeen päättänyt lykätä eroa, kunnes lapset on huolehdittu aikuisiksi. Tähän johtopäätökseen olen tullut, koska moni asia on helpompaa näin. Jos eroaisimme joutuisimme mahdollisti molemmat luopumaan nykyisistä mielekkäistä töistä lastenhoidon vuoksi. (tukiverkosto olematon) Joutuisimme tinkimään nykyisestä elintasosta. Nyt voimme matkustella, harrastaa ja käyttää palveluja arkea helpottamassa.
Arki menettelee, jos emme ole liiaksi kotona yhtäaikaa. Riitelemme joskus, mutta luulen, ettei riidattomia toimivia suhteita olekkaa. Lapset tasapainoisia, koulu ja harrastukset sujuvat, kavereita löytyy. Paljon olen miettinyt saavatko lapset tästä traumoja. En usko, että elämä olisi tämän parempaa heille, jos eroaisimme. Me vanhemmat tulemme toimeen ja yhdessä huolehdimme tästä paletista. Suhtaudumme perhe-elämäämme kuin yritykseen :)
Ollaan vanhanaikaisia, joten meille tämä käy näin. Haluaisin kuulla teistä muista, joilla samantyylisiä suunnitelmia oman avioliiton suhteen.
Jos joku miettiin mikä tässä sitten mättää, niin olemme vain hyvin erilaisia arvoiltamme (mies uskossa töihin ja omaa vahvoja narsistisiapiirteitä, lisäksi omaa huonot käytöstavat joita joutuu ajoittain häpeämään) Toisaalta kukapa olisi täydellinen, mutta tunnen etten halua näitä ominaisuuksia sietää rinnalla koko elämääni :)
Kertokaahan ajatuksistanne ja elämästänne, miksi näin?
Itse olen lähemmäs nelikymppinen useamman lapsen äiti. Olemme olleet mieheni kanssa yksissä jo 20 vuotta. Suhteessa ei ole väkivaltaa, rinnakkaisviritelmiä tai muutakaan mielestäni riittävää syytä erota, kun lapset ovat pieniä. Olenkin pitkän harkinnan jälkeen päättänyt lykätä eroa, kunnes lapset on huolehdittu aikuisiksi. Tähän johtopäätökseen olen tullut, koska moni asia on helpompaa näin. Jos eroaisimme joutuisimme mahdollisti molemmat luopumaan nykyisistä mielekkäistä töistä lastenhoidon vuoksi. (tukiverkosto olematon) Joutuisimme tinkimään nykyisestä elintasosta. Nyt voimme matkustella, harrastaa ja käyttää palveluja arkea helpottamassa.
Arki menettelee, jos emme ole liiaksi kotona yhtäaikaa. Riitelemme joskus, mutta luulen, ettei riidattomia toimivia suhteita olekkaa. Lapset tasapainoisia, koulu ja harrastukset sujuvat, kavereita löytyy. Paljon olen miettinyt saavatko lapset tästä traumoja. En usko, että elämä olisi tämän parempaa heille, jos eroaisimme. Me vanhemmat tulemme toimeen ja yhdessä huolehdimme tästä paletista. Suhtaudumme perhe-elämäämme kuin yritykseen :)
Ollaan vanhanaikaisia, joten meille tämä käy näin. Haluaisin kuulla teistä muista, joilla samantyylisiä suunnitelmia oman avioliiton suhteen.
Jos joku miettiin mikä tässä sitten mättää, niin olemme vain hyvin erilaisia arvoiltamme (mies uskossa töihin ja omaa vahvoja narsistisiapiirteitä, lisäksi omaa huonot käytöstavat joita joutuu ajoittain häpeämään) Toisaalta kukapa olisi täydellinen, mutta tunnen etten halua näitä ominaisuuksia sietää rinnalla koko elämääni :)
Vastaukset 46
Vanhimmat
Kaikkea ei voi saada. Ihmisen pitää valita mitä haluaa omaan elämäänsä. Jos se on materia onnen sijaan, tunnusta tämä itselledi. Mutta jotain katkeruutta tai kostonhimoa sussa on. Elät ja hekumoit netissäkin ajatuksella, että tulet vielä jättämään ukon tulevaisuuudessa. Joku mättää. Vastauksen löydät vain itse, ei kukaan osaa sua täällä neuvoa.
Katkeruutta ja kostonhimoa voi löytyä joskus myös peiliin vilkaisemalla? Aloittaja on mielestäni tavattoman fiksu ja kypsä ihminen, arvot oikein. Aloittajalle soisin jopa hienovaraisesti hoidetun sivusuhteen näinä "viime vuosina" liitossa sinnitellessä. Täytyy omata riittävän hyvä itsetunto ja arvot pärjätäkseen narsistisen miehen kanssa, rajansa asetellen. Toisilta se onnistuu, toisilta ei.
Jos mies olisi oikeasti narsisti, lasten edun mukaista olisi erota heti, eikä salasuhteiilla! Sinä hyväksyt muitta mutkitta apn: oman määritelmän ja annat sitten huonoja neuvoja hänelle. En ole lukenut, mutta luulen, että yksikään opaskirja ei neuvo narsistin uhria aloittamaan salasuhdetta ja jättämään samaan aikaan omat lapsensa narsistin armoille, samaan perheeseen.
Mies siis on itseään tärkeänä pitävä työnarkomaani, joka päälle päätteeksi omaa siivottomat käytöstavat. Toki he voisivat mennä pariterapiaan jne. mutta vaikuttaa siltä että vaimo ei halua jatkaa. Varoituksen sana vielä aloittajalle: vaikka hän hyväntuulisesti miettii haluavansa loppuelämänsä viettää paremmassa seurassa, hänen markkina-arvonsa sinkkumarkkinoilla kokee romahduksen 50 ikävuoden lähestyessä. Eli jos tosissaan haluaa paremman puolison, ei syytä odotella viittä vuotta kauempaa lasten iästä ja elämänvaiheesta riippumatta. Ellei satu olemaan huomiotaherättävän kaunis, on kymmenen vuoden kuluttua vaihtoehtoina yksinäinen keski-ikä tai sinnittely vanhan puolison rinnalla loppuikänsä.
Aloittaja sanoi että miehessä on narsistisia piirteitä, hän ei ole narsisti. Mies ei huolehtisi "paletista" yhdessä, jos olisi narsisti. Narsistisia piirteitä on meissä ihan kaikissa... Selvästikin myös aloittajassa.
Minulla oli "suhde" oikeastaan molemminpuolinen ihastus. Rakastuminen, miehen kanssa joka elää juuri tällaisessa liitossa. Heillä on yksi teinityttö. Mies usein kertonut juurikin tilanteesta, missä elää vaimon kanssa vain kulissien vuoksi. Siitä tietääkö vaimo asiasta en tietenkään voi olla varma. Mutta mies on usein sanonut, kun tyttö muuttaa kotoa muutan minäkin. Se olenko minä siinä enää ei ole varmaa. Vaikka olen rakastunut mieheen niin katkaisin suhteen häneen. Toivon tietenkin että tiemme vielä kohtaa kun hän on sinkku.
Hah, teinit ovat jo riittävän vanhoja käsittelemään ja ymmärtämään vanhempiensa eron. Ei tarvitsisi enää teinin vuoksi eroon sopivaa aikaa odotella. 'Kulissit', teinin sijaan, taitavat olla miehelle paljon rakkaammat mitä sulle kertoo.
No joo. Olen samaa mieltä kanssasi. Kuten sanoin, en jää sitä ihmettä odottamaan ;-) en ole sellainen nainen.
Kuulostaa hyvin oudolta. Itseasiassa suomalaiselta naiselta. Kaikki on hyvin ja silti haluaa elämäänsä hankaluuksia? Ja tietenkin vika "narsistimiehessä"?
Miksi suomessa nainen on se joka 80% laitaa eron vireille? Taitaa suomalainen mies olla mainettaan parempi ja vastuullisempi.
Miksi mainettaan paremmasta miehestä haluttais niin hanakasti erota?;)
mainettaan parempi mies ei pidä vuosien salasuhdetta yllä ja ole väkivaltainen..
"En ole tyytyväinen mutta päätän jäädä tähän kunnes..."
Joku tässä mättää minun ajatusmaailmassa. Jos elää olosuhteissa, joita ei voi muuttaa, on kaksi vaihtoehtoa.Lähteä tai jäädä. Päätti sitten kummin päin tahansa, se on päätös ja sitten pulinat ja kaikenlainen kitinä pois. Onnen luot sinä itse, se lähtee sinusta itsestäsi,lähes riippumatta millaiset olosuhteet ovat (kun itse voit vapaaehtoisesti päättää, että et ihan mitä tahansa joudu vankina tai orjana sietämään). Kannattaa etsiä onni siitä päivästä jota kulloinkin elää,ei vaasta kaukaa tulevaisuudesta. Onnen löytää jos itse tekee työtä oman ja rakkaiden onnen eteen. Mutta jos päättää jäädä ja kuitenkin jatkuvasti kitisee, napisee ja kenteis jopa piiloaggressiivisesti puolisoaan, jopa lapsiaan syyttelee, niin ihminen on vain tyhmä, itsekäs ja katkera narisija. Jokainen on oman onnensa seppä, sanotaan, puolisosi ei ole onnestasi vastuussa.
Kiitos kaikille mielenkiintoisista vastauksista.
Kukaan vastanneista ei tainnut olla henkilökohtaisesti samanlaisessa tilanteessa.
Mielestäni aviopuolison tehtävä ei ole tehdä minua onnelliseksi, mutta nykyisissä puitteissa minun on helpompi tehdä itseni onnelliseksi. Avioeron tapahtuessa ei ole markkina-arvollani merkitystä, koska voin ja ehkä haluankin elää yksin :)
Vaikea kuvitella, että alkaisin edes hienovaraista rinnakkaissuhdetta pyörittämään. Minkäänlaista uskottomuutta en ole koskaan harrastanut, olen liian rehellinen sellaiseen toimintaan. Tai sitten ei ole sopivaa kakkosta tullut vastaan.
Mieheni eli tuleva ex ei ole narsisti. En usko, että hänestä on siinä mielessä vaaraa lapsille. Hän omaa runsaasti narsistisiapiirteitä, tosin vuosien myötä hän on oppinut elämään paremmin muut huomioiden. Ilmeisesti ihmisellä kuin ihmisellä vuodet pehmentää/loiventaa ääripiirteitä. Henkisellä tasolla otin hänestä jo parivuotta sitten eron. Silloin luotiin perheeseen uudet pelisäännöt ja tavat toimia. Tämä antoi mahdollisuuden avioliitolle jatkua kuopuksen kotoa muuttoon saakka.
Kulissi on kuulostaa tapauksessamme erikoiselta termiltä. Perusluonteeltani en välitä mitä muut ajattelevat. Olen tehnyt elämäni aikana poikkeavia päätöksiä, eli uin ajoittain vastavirtaan. Lähipiiri tietää elämästämme, kipuiluista ja usein tuttaville ja ystäville naureskelenkin, ettei tarvitse ottaa avioeroa, kun emme näe toisiamme :)
Osa varmaan ottaa sen huumorilla, vaikka olen tosissani sen sanoessani.
Lisää haluaisn teiltä kommentteja näistä kulissiliitoista, jos omakohtaista kokemusta löytyisi
Vanhemmillani oli, minun ainokaisen vanhana saadun takia, kulissiliitto ja maatilan jakamiseltakin näin vältyttiin. Todella kummallisen käsityksen ihmissuhteista, naisista, miehistä, elämästä sain. Meni monta vuosikymmentä tajuta miten vinksahtaneessa maailmassa kasvoin. Että hen.koht. en voi suositella kulissiliittoa lasten ympäristöksi, mutta kummin vain. Jos lapset ovat jo toisella kymmenellä, kannattaisi luottamuksellisesti jutella kotona olevien lasten kanssa, miten he kokevat kodin ilmapiirin ja vanhempien välisen suhteen. Jos lämpöä ja luottamusta on äidin ja jälkikasvun välillä, he ovat ainoat oikeat kokemusasiantuntijat liittonne suhteen.
Minä elän vähän samantyyppisessä asetelmassa. Yhteisiä vuosia on takana 16, avioliittoa 13, lapsia 2, molemmat vielä ala-asteella.
Arki sujuu hyvin ja järjestelmällisesti. Molemmat kantavat vastuunsa lapsista ja kodista. Tulemme kohtuullisen hyvin toimeen keskenämme ystävinä ja vanhempina. Seksi loppui jo monta vuotta sitten eikä se enää palaa... vaikka nukumme samassa huoneessa.
Olen ottanut eron puheeksi muutamaan otteeseen, mutta mies ei halua erota eikä edes keskustella aiheesta. Hän tiedostaa ongelmat mutta on sitä mieltä että haluaa jatkaa liittoa. Koskaan hän ei itse ota ongelmia puheeksi, vaan niitä käsitellään ainoastaan minun aloitteestani. Tiedän että perhe on hänelle tärkeä (niin kuin minullekin) mutta en tiedä kuinka kauan enää jaksan liitossa jonka ainoa tarkoitus on pyörittää arkea.
Kumpikaan meistä ei ole hullu, juo tai käy vieraissa.Ulkopuolisille olemme tasapainoisen näköinen pari (tai näin minulle on sanottu kun olen parhaille ystävilleni kertonut tilanteesta - pakkohan tästä on avautua edes parhaille ystäville, muuten pää hajoaa).
Jonkin aikaa sitten olin aivan varma että ero on käsillä. En vaan sietänyt tilannetta enää. Etsin asuntoja ja tein laskelmia siitä miten pärjään kun muutamme erilleen. Mietin kuitenkin asiaa jatkuvasti ja päädyin samaan lopputulokseen kuin ap. On yksinkertaisesti helpompaa pyörittää tätä arkea nykyisellä tavalla, varsinkin kun ei ole kolmansia osapuolia mukana. Tuntuu pahalta rikkoa lasten koti "vain" sen takia ettei äiti jaksa nykyistä asetelmaa. Toisaalta mietin myös minkälaisen mallin parisuhteesta annamme lapsillemme kun liitto on vain kulissi.
Haluaisin tuntea vetoa toista ihmistä kohtaan ja saada läheisyyttä. Vaikka en ole pettäjäluonne, olisin tässä tilanteessa valmis harkitsemaan sivusuhdetta. Toisaalta tiedän että enhän minä mistään uutta miestä edes löydä niin kauan kun kuljen sormus sormessa...
Vaikka näin on monella tavalla helpompaa, silti jatkuvasti tuntuu siltä että hukkaan omaa arvokasta elämääni tilanteessa jossa elän kämppäkaveri suhteessa toisen ihmisen kanssa.
Selkeät päätökset selkeyttävät elämää!
Aikoinaan tapasin toisen osapuolen ja jossain vaiheessa oli toivottu lapsi tulossa ja toinen osapuoli totesi naimisiin mentävän sukulaisten takia. Itse en ollut koskaan ajatellut naimisiin menevänikään, kun en ymmärtänyt koko riitin tarkoitusta.
Aika pian tuntui olo sidotulta ja erilaisiin kummallisiin naimisissaolonrituaaleihin joutumiselta. Hymyilyyn typerästi lauseelle, että sähän olet naimisissa. Itsenäisyyden ja yksilön katoamiselta, jotka aina oli kokenut itselleni tärkeiksi.
Elettiin vanhan avioliittolain aikaa, jossa täytyi olla syy eroon ja kävin oikeusaputoimistosta kysymässä neuvoa ja sain vastaukseksi, kun olette naimisissa, niin keskustelkaa keskenänne. Päätin siinä sitten, että ok pyöritän systeemiä niin kauan, kun olemme jäämässä kaksin ja sitten.
Siinä ne vuodet sitten menivät: lapset kasvoivat, matkustelimme ja elimme elämäämme ylä- ja alamäkineen.
Yhtenä kauniina aurinkoisena kesäkuun aamuna luin Hesarista hopeahääpäiväonnittelua ja tapahtui klik ja soitin käräjäoikeuteen, että miten toimin. Hain ensimmäisen- ja toisenvaiheen monisteet ja pyysin molempiin toiselta osapuolelta allekirjoitukset samantien. Varsinainen ero tulisi voimaan vasta hopeahääpäivän jälkeen.
Kyllä helpotti, kun savotta oli ohi ja sain ja saan elää omaa itsenäistä elämääni. Toisia ei vaan ole luotu olemaan yhdessä ja ottamaan toista huomioon. Toki yksinäisyydessä joskus toivoisi, että olisi joku, mutta ne ovat vaan ohimeneviä hetkiä.
Elämä on mukavaa suorastaan ihanaa näin yksinään :-D
Minulla on ehkä? samanlainen elämäntilanne kun sulla... Yhdessä on oltu 15v, naimisissa 8v, lapsia 4, nuorin alle kouluikäinen, saman katon alla eletään, nukutaan eri huoneissa, emme riitele, tappele, juo... Mies on ihan ok, vika ei ole hänessä eikä minussakaan, en vain rakasta häntä, enkä tiedä olenko edes koskaan rakastanut? Avioliito oli lasten kannalta järkevä sopimus. Olen ehdottanut eroa viimeiset vuodet parikin kertaa, mutta hän ei halua. Silti tiedän että hän ei ole onnellinen. En ole tosin minäkään, mutta kaikkea ei voi saada. Olen aika yksinäinen, vanhemmat jo kuolleet, eikä montakaan ystävää joiden puoleen voisi kääntyä jos tarvitsisi apua tai tukea. Ulkoapäin varmaan näyttää siltä että meillä menee ihan hyvin. Minä kyllä kestän? käyn terapiassa ja keskityn työhön ja lapsiin, mietin kuitenkin joskus miten tämä vaikuttaa niihin?
Minä painiskelen juuri samojen ajatusten kanssa kuin ap.
Naimisissa 19 vuotta, lapset ovat jo 15 ja 19. Jos odottaisin vielä pari vuotta, olisin omillani. Mutta nyt meinaa "kamelin selkä" katketa. En vaan jaksaisi enää tätä tyhjää liittoani.
Nyt on iso talo, raha riittää, lapsilla kalliit harrastukset ja opiskelut meneillään. Jos nyt otttaisin eron, joutuisin muuttamaan yli puolet pienempään luukkuun, laskemaan rahojani kuukaudesta toiseen, unohtamaan ulkomaanreissut ja kesämökin. Mun elämä ei enää olisi helppoa, paitsi psyykkisesti kun tuo sohvalla makaavaa miestä ei olisi ainakaan mun sohvalla.
Mä olen aivan väsynyt näiden puntarointieni kanssa
Täälläkin hyvin samanlainen elämänvaihe menossa. Tosin olemme päätyneet nyt siihen että ero vireillä. Kaksi juuri aikuistunutta lasta, toinen asuu vielä kotona. Muutama vuosi nukuttu miehen kanssa eri huoneissa. Pyöritetty aina perhettä kuin firmaa hyvässä yhteisymmärryksessä. Välitämme toisistamme kavereina paljonkin, rakkaus ja varsinkin veto seksiin puuttuu. Puuttunut aina.
Taloustilanne tulee muuttumaan mutta toivottavasti elämänlaatu parantumaan. Eropohdinnassa eniten eroa on puoltanut se ajatus että millaisen parisuhdemallin annamme lapsille. Onko ok että vanhemmat eivät osoita rakkautta toisilleen, ei sanoin eikä teoin. Emme kuitenkaan myöskään riitele. Mielestäni sekään ei ole hyvä malli lapsille että asioista ei puhuta eikä riidellä. Ei koeta tarpeelliseksi, kuorma yli 20 vuoden ajalta on niin suuri että koemme että emme halua eikä kannata alkaa vanhoja juttuja puhumaan. Katkeruutta ei taida ilmassa olla kummallakaan. Ollaan eletty ihan hyvää ja aktiivista perhe-elämää, enemmän hauskoja kuin huonoja hetkiä. Tottakai ikävä tulee ehjää perhettä, kaunista kotia ja yhteisiä hetkiä. Mutta uskon että parempaa ja tasapainoisempaa, lapsiin päin aidompaa elämää on tulossa. Lapset kyllä huomaavat ja tajuavat vanhempien väliset suhteet hyvin nuorinakin.
Minä ajattelin kärsiä ex-liitossani, mutta vaan niin kauan kuin nuorinkin oli täyttänyt 13v. Vaikeaa se oli. Vanhemmat lapset suorastaan rukoilivat eroamaan. Sanoin, että isä tulee tekemään kaikkensa, jottei ero sujuisi. Siksi oli parempi odottaa. VIhan tarpeeksi vaikeahan erosta tulikin.
Jos sinun lapset ovat vielä pieniä, ja ajattelet eroavasi, niin usko pois: ennemmin tai myöhemmin jommallakummalla tulee rinnakkaissuhteita. Tosin voihan niihinkin suhtautua yritysmäisesti: yrityksessä nimeltä perhe, ulkoistetaan seksi- ja/tai henkinen elämä.
usein mies sanoo, et pettää tai lähtee kun ei halua riidellä?, mutta siinähän se onkin, kun ei halua käydä ongelmia läpi. Uudessa suhteessa ihan sama juttu ja taas erotaan..
Niinpä....tätä saa miettiä parikymmentä vuotta myöhemmin, missä vaiheessa erota vai erotako ollenkaan, miten jatkaa suhdetta jossa on jotakin vikaa vaikka en tiedä missä. Ensimmäinen kriisi tuli meille onnelliseeen avioliittoome silloin kun olin noin 40-kymppinen. Lapset olivat silloin vielä koulu-iässä eikä mitään mahdollisuutta erota. Näin sitten olen junaillut ja rakentanut kulissiavioliittoa ja välttänyt riidanaiheita. Eroajatukset olen aina torjunut kokonaan. En voi valittaa miehestä joka kyllä huomioi minut kunhan olen vain kiltisti. Lapset, tyttö 29 vuotta ja poika 22- vuotta ovat jo lentäneet pesästä, ovat saaneet uskoakseni onnellisen lapsuuden. Silti minusta tuntuu että olen heidät menettänyt jotenkin, en ole voinut heitä puolustaa riittävästi omasta mielestäni. En myöskään ole kertonut kenellekään kun olen voinut pahoin suhteessa, olen vain yrittänyt säilyttää sopusointua ja rauhaa. Meillä ei riidellä, minä en osaa puolustaa jämäkästi asiaani jos olen eri mieltä. Mies yleensä on sanellut ehtoja näennäisen demokraattisesti, hän on näitisti sanottuna aika hallitseva ( ei ole vain minun mielipide ) Jos jatkan samalla tavalla niin tukehdun. Onko muuta vaihtoehtoa kuin ero, jota en suinkaan toivo. Pariterapiat on jo kokeiltu.
Mairliisa, hanki itsellesi oma vuokrakämppä, mutta ei tartte erota. Siellä voit ajatella rauhassa onko liitossa todella vikaa, missä on vai eikö ole. Herättää miehenkin siihen, että et ole itsestäänselvyys. Ulkoruokinta pelastaa monen avioliiton, jopa niin että loppuelämä yhdessä on onnellinen. Fisherin kirjassa Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy -kirjassa on hyvä liite, "Parantava erillisyys" jossa on hyvät ohjeet millaisin säännöin teidän kaltaisenne avioparin kannattaa ottaa väliaikaista etäisyyttä toisistaan.
Kiitos vinkistä, taidan sen toteuttaa. Itse asiassa olen sellaisen oman vuokra-asunnon jo kerran hankkinutkin mutta en osannut sitä kylliksi puolustaa vaan asuimme siinä yhdessä lopulta. Tekee kyllä kipeää setviä parisuhdetta jossa näennäisesti olisi kaikki hyvin. mutta koen liittomme liian symbioottiseksi ja kaipaan omaa vapautta ja itsenäisyyttä. Taitaa olla hyvä se Fisherin jälleenrakennus. Määräaikainen etäisyys ja välimatka voi tehdä hyvää monellekin liitolla missä ollaan juututtu tiettyihin kaavoihin minkä mukaan mennään.
Parahin Mairliisa
"- Näin sitten olen junaillut ja rakentanut kulissiavioliittoa ja välttänyt riidanaiheita.
- Eroajatukset olen aina torjunut kokonaan
- En voi valittaa miehestä joka kyllä huomioi minut kunhan olen vain kiltisti.
- En myöskään ole kertonut kenellekään kun olen voinut pahoin suhteessa, olen vain yrittänyt säilyttää sopusointua ja rauhaa
- Meillä ei riidellä, minä en osaa puolustaa jämäkästi asiaani jos olen eri mieltä
- Jos jatkan samalla tavalla niin tukehdun."
Ei mikään ihme, että kulissiavioliittoon, jossa ei voi olla oma itsensä eikä saa ääntä kuuluviin, tuntuu tukehtuvan. Pikemminkin se on erittäin normaalia. Teillä on lapsetkin jo todella vanhoja, enää nekään eivät voi olla tekosyy jatkaa liittoa. Olet kaikkesi jo yrittänyt ja kärsit. Eroa.
Olemme muutaman kerran käyneet pariterapiassa vuosien mittaan siinä vaiheessa kun olen kokeillut irtiottoa. Tuossa vaiheessa olen käynyt aina läpi sitä mielessäni miten hankin oman asunnon ja miten asiat järjestyvät sen jälkeen. Kumpa voisimme erota ystävinä ja asiallisesti mutta toisen puolestahan en voi päättää enkä kantaa vastuuta hänen reagoinnistaan. Syytä on minussakin kun en ole uskaltanut pitää puoliani ja kantaa siinä mielessä vastuuta suhteen jatkumisesta. Pariterapiakäynnit ovat olleet kyllä tavattoman hyviä ja avartavia, vaikka sitten päätyiskin eroon. Onhan takana pitkä yhteinen elämä ja yhteiset asiat minkä päättyminen tuottaa tuskaa. Pariterapeutilla huomaa oman suhteen ikäänkuin ulkopuolisena ja silloin on helpompi sitä käsitellä.
Täyttä tuskaa tämä oleminen kun rakkaus on kuollut välillämme. En haluaisi erota. Haluaisin edelleen jatkaa mutta millä tavalla. Olisi niin helppoa olla välittämättä välissämme olevasta tyhjyydestä ja täyttää se tutuilla rutiineilla. Otin esille taas mahdollisen eron. Mieheni kuvaili vain miten helposti hän saisi uuden naisen ja miten vaikeaa enää minun ikäisen on löytää uutta miestä. Toivoisin niin muutosta. Sanon nykyään mitä ajattelen. En ole onnellinen. Olisin onnellinen jos tuntisin että elämä on omissa käsissäni. Miten pystyn tekemään ratkaisun. Pelkään että jos teen jotakin niin sitten aiheutan "valtavan tuhon" (kuten mieheni uhkailee).
Katsoin uudelleen tuon Fisherin kirjan ja tajusin sen idean mikä parantavassa erillisyydessä voisi toimia. Olen todella tukehtumassa ja mies ei tajua sitä vaan tekee kaikkensa sen eteen että "olisin onnellinen" . Ongelma on siinä etten voi olla onnellinen jos en enää voi kokea suhteessamme voivani olla sellainen mikä olen. Voin vain kokea sen erillisyyden kautta. Ollaan kai kasvettu jotenkin symbioottisesti yhteen, ehkä jotakin on jäänyt toteutumatta,
Mairliisa
Toivon sinulle paljon itseluottamusta ja rohkeutta erota. Ei mikään ihme, ettet tunne elämäsi olevan omisssa käsissäsi, koska se on miehesi käsissä.
"Mieheni kuvaili vain miten helposti hän saisi uuden naisen ja miten vaikeaa enää minun ikäisen on löytää uutta miestä."
Tämä kertoo, ettei mies arvosta sinua naisena, ei vaimona ollenkaan. Ei ole myöskään ihme, ettet ole onnellinen hänen kanssaan.
Eroamalla aiheutat miehellesi "valtavan tuhon", kun elämä menee uusiksi, hänen täytyy nähdä vaivaa (raha-asiatkin menevät sinun eduksesi?). Hänellä ei ole enää ketään komenneltavaa, ei ketään, jolle olla ylimielinen ja uhitella. Mieti Mairliisa syitä, joilla mies saa sinusta yliotteen. Mies tietää heikkoutesi ja käyttää niitä sinua vastaan. Hän tietää mistä narusta sinua pitää vetää, jotta et uskaltaisi erota. Siinä hän on vielä onnistunut. Vaikka olet jo tehnyt ratkaisusi ja tiedät haluavasi erota, et rohkene sitä tehdä, vielä.
Kehotankin sinua vain hakemaan eroa. Miehesi on sitä sorttia, ettet ikinä pääse hänestä eroon, jos hänen "suostumustaan" alat odotella. Turha erosta on jauhaa monet kerrat, tai puhuakaan yksipuolisesti.
Onpa aika ikävä mies. Uhkailee sillä, että eron jälkeen jäisit yksin, mutta hän saisikin helposti uuden kumppanin. Voin kuvitella teidän välisen tukahduttavan ilmapiirin. Yksinäisyys ei monestikaan ole hyvä juttu, mutta kumpi lie huonompi tilanne, huono suhde vai yksineläminen. Et kerro ikääsi, mutta kyllähän joka iässä voi löytää uuden kumppanin, vaikka vanhemmiten mahdollisuudet pienenevät. Vaikka mies kehuu omia mahdollisuuksiaan naisten suhteen, ei uuden kumppanin löytyminen ole luultavasti helppoa hänellekään. Monet etsivät todella kauan eron jälkeen. Mutta monet myös löytävät, sekä miehet että naiset.
Mikäpä siinä jos olet noin päättänyt, kunhan et toimi alitajuntaisesti päätöksesi mukaan tyyliin "mitäpä tässä enää yrittämään", "odotanhan kun lapset ovat kasvaneet" jne.
Tunnen muutaman pariskunnan, jotka ovat eronneet yli 5-kymppisinä. KUmpikin asuvat yksikseen ja haikailevat osittain menneeseen. Uutta kumppania etsivät epätoivoisesti koska eivät halua viettää yksinäistä vanhuutta. Kaipa se elämäntoveri löytyy ja samoja virheitä ei tee uudelleen, paljon on varmasti itselläkin opettelemista, jos vielä viitsii. Yksinäisyys ei ole kivaa.
Minä elän tuollaisessa tilanteessa, tosin meillä lapset ovat niin pieniä että saan kuopuksen aikuistumista odottaa 15 vuotta.
Mietin tuossa päivänä eräänä että en mä tiedä pidtäänkö me edes miehen kanssa toisistamme. Tää tilanne ei olisi niin paha jos tosiaan hoidttaisiin yhteistä firmaa mutta mun kontolle usein kaikki henkisen puolen ja vastuunkannon asiat jää.
Olen koittanut yksipuolisesti korjata liittoamme 6v ajan, mutta nyt viimeisen puolisen vuotta on mennyt niin että vihdoin se maku toiseen ihmiseen meni kokonaan. En voi kuvitella enää koskaan haluavani ja ajattelevani häntä kuin seksiin tarvitaan, mitään läheisyyttä ei ole henkisesti tai fyysisesti. Mutta tosiaan arkea pyöritetään ja uskon että lapsille on parempi asua nnäissä puitteissa, kunhan me vanhemmat osataan pitää lättymme kiinni emmekäriitele. Olot muuttuisivat radikaalisti lapsilla, enkä halua että he pomppivat kahden kodin väliä - nykyisen maalaiselämän sijaan jossain kerrostaloissa.
Että sympatiat aloittajalle ollaan samassa veneessä.
Kirjoita kirje miehellesi. Kirjoita siihen että koska sinua ei ole kuunneltu eikä mikään toive ole toteutunut, seksi on nyt loppu päätökselläsi väliltänne. Että käytännön syistä siedät toisen naamaa, lapsia ajatellen. Kerro omin sanoin omista tunteistasi. Jos mies potkaisee pellolle, löydät kyllä edullisia vuokra-asuntoja maaltakin jos se maalla-asuminen menee oman onnen ym. edelle. Onko teillä avioehto?
Itse sijassasi lähtisin opettelemaan itsellistä elämää. Lapset sopeutuvat, mutta jonakin päivänä itse huomaat "olevasi liian vanha" enää pääsemään tyydyttävään parisuhteeseen. Tulet huomaamaan sitten kun on liian myöhäistä.
joku lapsukaisista osoittautuu peräkammarin pojaksi tai tytöksi.
Hyvä Ghjf, kysyit, onko muita, jotka elävät näin. Itse tunnistan itseni kirjoituksestasi ja voin sanoa, että ymmärrän sinua täysin. Minulla on 3 lasta ja olen nelikymppinen. Tällä hetkellä voin vain ajatella, että en halua elämäämme (myöskään lasten) niin isoa mullistusta kuin mitä avioero merkitsisi. Silti tiedän, että en tule viettämään vanhuuttani tämän miehen kanssa ellei jotain todella outoa tapahdu. EN ole onnellinen hänen kanssaan. Myös hänellä on narsistisia piirteitä ja työ hyvin tärkeä, ja ajoittain hän ontodella epäkohtelias ja töykeä. Lasten kasvettua olen ehkä mieluummin yksin kuin jaksan enää rinnallani epäkohteliasta, narsistinomaisen luonteen omaavaa miestä. "Markkina-arvolla" ei ole tässä minullekaan mitään merkitystä. Olen vain päättänyt jaksaa näin, syistä joita moni ei selvästikään ymmärrä. Sinua ymmärrän! Asioissa on aina niin monta puolta.
Hei, haluan vielä vähän täsmentää, etteitule vaikutelmaa, että pidän itseäni jotenkin täydellisenä. Kuten itsekin kirjoitit - ei kukaan ole täydellinen -, mutta meilläkin on se, että olemme lopultakin hyvin erilaisia arvoiltamme. Nuorempana sitä ei niin huomannut. Nyt, iän myötä, on tullut kirkkaammin esiin se, että meillä on hyvin eri elämänarvot, ja eri asiat ovat meille tärkeitä, samoin onnellisuuden tekijät.
Minulle olisi esim. tärkeää se, että toista kunnioittaa ja osaa puhua asioista, vaikka olisi eri mieltäkin. Mieheni taas katsoo asiakseen hoitaa erimielisyydet haukkumalla ja syyllistämällä eri tavoin ajattelevat huonommiksi ihmisiksi. Me emme voi keskustella oikein mistään. Niinpä emme juuri keskustele, ja meilläkin arki sujuu, jos emme ole liikaa kotona yhtä aikaa.
Työ on yksi syy miksi mieheni ei halua erota. Hänen työnsä sujuu helpommin kun perhe on yhdessä paikassa ja "Kulissi" on yllä. SIllä toki olen itsekin huomannut ja tiedostanut jo ajat sitten sen, ettei hänkään ole kanssani onnellinen. Liitto, ja lasten kasvatus yhdessä, on kuitenkin hänelle tärkeää. Tuntuu että kovin moni ei nykyään enää sellaista asiaa arvostakaan. Luulen että lapsemme eivät haluaisi, että eroamme. (He ovat vasta ala-asteikäisiä, isompina ehkä ajattelevat toisin.)
Kuten yksi vastaajista kirjoitti, joillekin hyville ystävile olen avautunut tilanteestani: En kuitenkaan kovin monille, koska silloinalkaa heti tulla käskyjä, suorastaan painostusta erota. Tällaista ratkaisua ei ymmärretä, ja minua pidetään pelkurina tai mukavuudenhaluisia. "LApset kyllä kestävät eron" on yleinen kuittaus. Entä jos itse ajattelen toisin? Entä jos pidän juuri lapsia syynä olla vielä yhdessä? Minäkään en viitsisi rikkoa liittoa siksi, että äiti ei nyt jaksanut...
Rankkaa on joskus, kun pidetään idyllisenä parina (ne, jotka eivät tunne kovin hyvin, pitävät) ja joskus hymyilyttää sisäänpäin, kun kuuntelee ihmisten kommentteja.
Hyvää jatkoa sinulle!
Teidän liittonne kuullostaa varsin tavalliselta liitolta ainakin tällä hetkellä. Siksi ehkä niin haavoittuvalta. Paletti "perheyrityksestä" menee sekaisin heti, jos jostain syystä joutuisittekin olemaan toistenne seurassa 24/7, tinkimään elintasostanne, jompikumpi tai molemmat menettäisi tärkeän työn, suhteeseenne tulisi rinnakkaisviritelmiä, sairastumisia jne. On melkolailla ihme, ettei teille tapahdu mitään pakkaanne sekoittavia asioita ennenkuin lapsenne lentävät pesästä. Siksi on turha tehdä noin pitkän tähtäimen suunnitelmia. Käsitin lastenne olevan vielä pieniä.
Näkökulmaa tähän asiaan.. Omat vanhempani erosivat reilut kaksi vuotta sitten. Olimme veljeni kanssa "jo aikuisia", kuten monet teistä kirjoittajista täällä puhuvat! Äitimme oli puheidensa mukaan jaksanut ja pitänyt kulissia yllä jo useamman vuoden ajan, ja ainoastaan meidän lasten tähden. Eroasian käydessä julki ja astuessaan voimaan saimme kuulla tästä kulissien ylläpidosta. Emme todellakaan hypi veljeni kanssa ilmaan kun tiedämme nyt että meidän nuoruusvuodet ovat olleet vain pelkkää kulissia!! (näin kärjistettynä) Olisivat eronneet silloin heti kun tuollaisia ajatuksia saapuu mieleen. Kyllä se vaikeaa olisi varmasti ollut silloinkin mutta eipähän meidän lasten tarvitsisi elää koko loppuelämäämme tuollaisen valehtelujupakan seurausten kanssa! Elämää on vielä vanhempien eronkin jälkeen ja olisi ollut paljon mielekkäämpää jatkaa elämää kun asiat olisi hoidettu ajallaan, silloin kun siltä on tuntunut! Nyt äiti heilastelee jonkun perherikkojan kanssa ja isämme on surun murtama. H*******N hienosti hoidettu elämä!
Miettikää millaisen jäljen jätätte lastenne sydämiin... Kannattaako aikainen totuus vai myöhäinen valhe...!!
Todella hienostihan sitten äitisi on saanut perheen/kulissit hoidettua kun te lapset olitte tyytyväisiä ja suhtkoht onnellisia. Että mitä naristavaa nyt sitten on? Isänne ei ole osannut olla ihanteellinen puoliso äidillenne, noin kahden kesken. Murjottakaa isälle, ei äidille, tai alkakaa elää omaa elämäänne märehtimättä koko asiaa.
Eron leima...
"Olisivat eronneet silloin heti kun tuollaisia ajatuksia saapuu mieleen."
Kuulehan nyt. Kukaan ei eroa heti siltä istumalta, kun ensimmäinen, toinen tai kolmaskaan eroajatus on hiipinyt mieleen. Eron kypsyttely vie aikaa, joskus kauankin - se ei ole mikään "valehtelujupakka".
Erottuaan äitisi on ihan vapaa seurustelemaan kenen kanssa haluaa. Isännekin kannattaisi etsiä itselleen seuraa eikä jäädä murehtimaan ja seuraamaan äitinne elämää.
Äitinne yliarvio sinut ja veljesi. Hänen olisi vain pitänyt olla hiljaa, koska olette niin herkkänahkaisia ja vedätte vanhempienne asioista herneen nenään.
hmm... toinen "heilastelee perherikkojan kanssa" ja toinen "on surun murtama"
Tais mennä syytökset väärin päin. Mutta tietty näin, eihän suomalainen nainen tee koskaan mitään väärin.
Mitä RAKKAUS oikein on ?
- Ei omassa armaassa nyt oikeastaan vikaa ole.
- Rakkaus on kuin irtipäästetty aasi, vauhko ja hullaantunut, toivoa täynnä.
Rakkaus on kuin yskä, sitä ei voi piilotella.
- Olisipa kaikki vielä niin kuin hääpäivänä: kaikkea niin runsaasti, rakkaus kukoisti
ja minua KUNNIOITETTIIN.
Mutta, kun on kiireessä naitu, on äkkiä erottu.
Kihlarakkaus on erilaista.......kuin aviorakkaus.
(Mukaeltu Raimon ajatuksista : " Parempi ilman pakaroita kuin PÄÄTÄ."
Kaikki onnettomat, lähtekää HETI suhteesta ja kaikenlainen venkoaminen pois. Aivan varmasti tulette huomaamaan kuinka on helppo hengittää OMAA ELÄMÄÄ.
Kulissi, oman mukavuuden tähden ei lasten.
Kuinka tyhmiksi lapsia oikein luullaan??
Eletään kulississa ja sitten, kun lapset lähtevät niin kamat jakoon.
Ainoa mitä lapsillenne näin viestitätte on se kuinka monta vuotta teidän valheessa he joutuivat elämään.
Voittehan sitten selittää, että oli paljon mukavampi elää kulississa, kun rahaa riitti kaikkeen kivaan, mutta riittikö rakkautta, välittämistä, vetovoimaa, intohimoa... ai mitä ne on??!! Googlettakaa!!
Elämällä tyhjässä kulissiliitossa kertoo lapsille vain yhden asian: mikään ihmiselossa ei ole tärkeämpää kuin raha, omaisuus, kehykset. Ihmissuhteista viis. Lapsetkin nähdään vain osana kulissia, joka ei saa hajota. Eli kulissiliitto "lasten tähden" kääntyy pahimmin juuri lapsia vastaan.
Kulissiliittoja on ollut aina ja tulee varmaan aina olemaan. Jos vanhemmat sen vain uskaltaisivat myöntää, saisivat varmaan lapsiltaankin liittonsa "siunauksen", tai voisihan se olla arvostelu tai tuomitseminenkin. Mistä tietää? Mutta aikuisten tulisi ehdottomasti rohkeasti sanoa "olen kulissiliitossa, ja olen sitä omasta vapaasta tahdostani - en käytä siihen lapsiani tekosyinä".
Näin he itse kantaisivat vastuun itsestään ja tekemisistään, olemisistaan, eivätkä sysäisi vastuuta lapsilleen.
Olis kuule miehes kannalta parempi erota jo. Nimittelet sitä narsistiseksi ym. Teille tilanteenne sopii noin? Sinulle siis.
Ystävättäreni alkoi haukkua miestään minulle kun lapset oli siinä koulun alottaneita. Aluksi ajattelin että se on sellasta mielen purkamista mikä menee ohi. Ei mennyt. Aika pian mies olikin jo itsekäs narsisti. Se mitä minä heitä seurasin, se oli tämä ystävättäreni joka pompotteli miestä. Miehellä on todella hyvä työ joka kyllä vaatii jonkin verran poissaoloa kotoa. Niin sanotusti. Pitkiä päiviä joskus ja matkoja mutta toisaalta saa olla joskus viikolla vapaalla jos ei ole mitään tärkeää ja jos on tarve. Hyvä palkka, mistä ystävättäreni on ollut enemmän kuin tyytyväinen ja ylpeä.
Vähitellen alkoi miestä oikein käymään sääliksi. Turhaan. Mies piti pintansa ja haki eron kun tuli mitta täyteen. Joidenkin keskustelujen jälkeen, näin ymmärsin, muutti pois. Ystävättäreni syytti miestä perheen jättäjäksi ja itsekkääksi narsistiksi. Siinä vaiheessa mulla tuli mitta täys. Kerroin mielipiteeni ystävttärelleni joka tietysti suuttui. Hän ei vaan ollut kertonut mulle MITÄÄN sellaista mikä puoltaisi hänen ikävää näkemystä miehestä. Vuosi eron jälkeen miehellä oli uusi nainen, jota ystävättäreni alkoi pitää syynä heidän eroon. Olen jutellut miehen kanssa sillon tällön, meidän pojat on luokkakavereita jne. Ex-vaimonsa on nykyään myös ex-ystävättäreni, sillä erittäin rumia juttuja kertoili minusta yhteisille tutuille. Jotka ei onneksi välittäneet.
Mikä joitakin naisia vaivaa? Näkevät vikaa vain miehessä eikä lainkaan itsessä, tai ainakin vähättelevät omia "vikojaan". Täydellisiä ei ole kukaan, entä sitten. Jos ero tulee tärkeintä on hyväksyä se ja jatkaa elämää. Huonossa suhteessa eläminen heijastuu lapsiin. Sen olen tuon perheen tytöltä kuullut myöhemmin.