Oli kiireinen aamu, noin 8:30, kun vanhempi herrasmies, kahdeksissakymmenissä, saapui otattamaan tikkejä peukalostaan. Hän sanoi, että hänellä on kiire, koska hänellä on tapaaminen klo 9:00.
Otin ylös hänen tärkeimmät tietonsa ja pyysin häntä istumaan tietäen, että menisi ainakin tunti ennen kuin joku voisi ottaa hänet vastaan.
Näin hänen katsovan kelloonsa ja ...päätin, että koska minulla ei ollut kiire kenenkään toisen potilaan kanssa, niin minä voisin hoitaa hänen haavansa. Haava oli hyvin parantunut, kun tutkin sitä, ja niinpä puhuin yhden lääkärin kanssa ja sain tarvittavat välineet poistaakseni tikit ja sitoakseni hänen haavansa uudelleen.
Hoitaessani hänen haavaansa kysyin häneltä, että onko hänellä joku toinen lääkäriaika tänä aamuna, koska hän oli niin kiireinen. Herrasmies sanoi, että ei, vaan hänen täytyy mennä hoitokotiin aamiaiselle vaimonsa kanssa. Tiedustelin hänen vaimonsa vointia. Mies kertoi vaimon olleen siellä jo jonkin aikaa ja että hänellä oli Alzheimerin tauti.
Kun juttelimme, kysyin hermostuisiko vaimo, jos mies olisi hiukan myöhässä. Hän vastasi, ettei vaimo enää tiennyt kuka mies on eikä hän ollut enää viiteen vuoteen tunnistanut miestään. Olin hämmästynyt ja kysyin häneltä, että te silti menette joka aamu sinne, vaikka hän ei tiedä kuka te olette?
Hän hymyili taputtaessaan kättäni ja sanoi: Hän ei tunne minua, mutta minä vielä tunnen hänet! Minun piti pidätellä kyyneleitä, kun hän lähti ja ihoni oli kananlihalla käsivarsissani ja ajattelin, että tuo on sellaista rakkautta, jota haluan omaan elämääni.
Tosi rakkaus ei ole fyysistä eikä romanttista. Tosi rakkaus on sen kaiken hyväksymistä, mitä on, mitä on ollut, mitä tulee olemaan ja mitä ei tule olemaan. Kaikkien vitsien ja hauskuuksien keskellä, mitä sähköposteissa tulee, joskus on joku, jonka mukana on tärkeä viesti.
Tämän halusin jakaa kanssasi. Kaikkein onnellisimmilla ihmisillä ei välttämättä ole kaikkein parhainta vaan he tekevät parhaan kaikesta siitä mitä heillä on. Toivottavasti jaat tämän jonkun kanssa, joka on sinulle tärkeä. Niin minä juuri tein. Elämässä ei ole tärkeintä se, miten selvitä myrskystä, vaan miten osata tanssia sateessa. Me kaikki vanhenemme. Huomenna on meidän vuoromme.
Lainasin erästä kirjoitusta, miksi parisuhde on nykyään niin vaikea monelle, että erotaan, kerrotaan että kasvetaan erilleen, ei ole läheisyyttä. Se muuten ei monestikaan ole totta, kysehän on siitä miten itse asennoidut, mutta kuten kirjoituksessa, palkonto on vanhuudessa kestämisestä.
Otin ylös hänen tärkeimmät tietonsa ja pyysin häntä istumaan tietäen, että menisi ainakin tunti ennen kuin joku voisi ottaa hänet vastaan.
Näin hänen katsovan kelloonsa ja ...päätin, että koska minulla ei ollut kiire kenenkään toisen potilaan kanssa, niin minä voisin hoitaa hänen haavansa. Haava oli hyvin parantunut, kun tutkin sitä, ja niinpä puhuin yhden lääkärin kanssa ja sain tarvittavat välineet poistaakseni tikit ja sitoakseni hänen haavansa uudelleen.
Hoitaessani hänen haavaansa kysyin häneltä, että onko hänellä joku toinen lääkäriaika tänä aamuna, koska hän oli niin kiireinen. Herrasmies sanoi, että ei, vaan hänen täytyy mennä hoitokotiin aamiaiselle vaimonsa kanssa. Tiedustelin hänen vaimonsa vointia. Mies kertoi vaimon olleen siellä jo jonkin aikaa ja että hänellä oli Alzheimerin tauti.
Kun juttelimme, kysyin hermostuisiko vaimo, jos mies olisi hiukan myöhässä. Hän vastasi, ettei vaimo enää tiennyt kuka mies on eikä hän ollut enää viiteen vuoteen tunnistanut miestään. Olin hämmästynyt ja kysyin häneltä, että te silti menette joka aamu sinne, vaikka hän ei tiedä kuka te olette?
Hän hymyili taputtaessaan kättäni ja sanoi: Hän ei tunne minua, mutta minä vielä tunnen hänet! Minun piti pidätellä kyyneleitä, kun hän lähti ja ihoni oli kananlihalla käsivarsissani ja ajattelin, että tuo on sellaista rakkautta, jota haluan omaan elämääni.
Tosi rakkaus ei ole fyysistä eikä romanttista. Tosi rakkaus on sen kaiken hyväksymistä, mitä on, mitä on ollut, mitä tulee olemaan ja mitä ei tule olemaan. Kaikkien vitsien ja hauskuuksien keskellä, mitä sähköposteissa tulee, joskus on joku, jonka mukana on tärkeä viesti.
Tämän halusin jakaa kanssasi. Kaikkein onnellisimmilla ihmisillä ei välttämättä ole kaikkein parhainta vaan he tekevät parhaan kaikesta siitä mitä heillä on. Toivottavasti jaat tämän jonkun kanssa, joka on sinulle tärkeä. Niin minä juuri tein. Elämässä ei ole tärkeintä se, miten selvitä myrskystä, vaan miten osata tanssia sateessa. Me kaikki vanhenemme. Huomenna on meidän vuoromme.
Lainasin erästä kirjoitusta, miksi parisuhde on nykyään niin vaikea monelle, että erotaan, kerrotaan että kasvetaan erilleen, ei ole läheisyyttä. Se muuten ei monestikaan ole totta, kysehän on siitä miten itse asennoidut, mutta kuten kirjoituksessa, palkonto on vanhuudessa kestämisestä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Missä ovat nuo herrasmiehet? Omani kakskyt vee nuorempi kuin tarinan herrasmies pilasi mahdollisuutensa. Juuri tuo siinteli silmissäni, yhteinen ihana huolenpito vanhana, kun on pitkä parisuhde elettynä, mutta siihen peiliin tuli säröinen pinta. Muistella kaikkea yhdessä koettua, se olisi ollut todellista elämää. Nyt jää muisteltavaksi joukko likaisia tapahtumia...todella likaisia. Ja ne jää kaikesta huolimatta, vaikka eroasikin, vaikka etsisikin uuden, niin mitä muistelet pari vuotta tuntemasi uuden kanssa, peiton heilumista? Kumpa osaisimme kunnioittaa ja arvostaa muutakin kuin mainoslauseiden antamaa kuvaa parisuhteista. Kyynel tuli silmään luettuani tarinasi. Jokaisen vuoro tulee aikanaan.
Haluaisin loppuelämäni naisen jonka kanssa viettää yhteinen taival loppuun saakka. Vaikka toinen sairastuisi niin että ei ymmärrä rakkaan läsnäoloa niin toinen on ja pysyy. Emme voi sanoa etteikö sairastunut henkilö ymmärrä. Hän ei välttämättä pysty sairautensa takia sitä ymmärrystään ilmaisemaan mutta on mielessään maailman onnellisin kun se aikanaan valittu rakas on rinnalla kaikesta huolimatta.
Edellä mainitun kaltaisen rakkaan kun saisi rinnalle. Toivoa sopii että se yhteinen elämä pysyisi terveenä mutta sairauksista ei koskaan tiedä. Silloin sen rakkaan läsnäolo on maailman tärkeintä elämässä.
Jotenkin tuli mieleen omat isovanhempani, jotka molemmat kuolivat pois vuosi sitten. Ensin nopeasti huonoon kuntoon mennyt ukki, ja sitten 10 vuotta alzheimeriä melkein täysin tajuttomana sairastanut mummi. 2 viikkoa eroa kuolinpäivissä. Ukki aina jaksoi käydä mummon luona hoitokodisa, jos vaan jotenkin sinne pääsi kun huonokuntoinen oli jo ja pitkä matka kulkea. Ukkikin oli jo vanhuuden höpertämä, mutta kantoi huolta mummosta loppuun asti ja sanoi, että haluaa ennen kuolemaansa vielä saattaa mummon hautaan. Vaikken uskovainen sinänsä olekaan, pikemminkin agnostikko, niin tuntui se hämmeltävältä sattumalta, aivan kuin mummikin olisi ymmärtänyt ja jotenkin vaan päättänyt kuolla ja lähteä ukin kanssa viimeiselle matkalle. Oli kauniit yhteiset hautajaiset.
Kaunis ketju.
Minä niin toivon että näitä todellisia tarinoita riittää myös kerrottavaksi tuleville sukupolville
Yeap, tämä oli sitä aitoa oikeaa. Ja kuvasit sanoillasi sen hyvin.
Tuli mieleen The Notebook -elokuva. Vaikka mies olenkin, niin siinä on kyllä tunteita herättävä leffa.
Kiitos!