Elämä opettaa jatkuvasti ja laittaa pohtimaan asioita syvemmin. Viimeisin pohdinnan aihe on nyt ollut se, että mikä on ns. se jokin, mikä saa ihmiset haluamaan toistensa kanssa vakavan parisuhteen?
Eihän jutuista koskaan voi tietää, että kestävätkö suhteet, mutta kuitenkin lähtökohtaisesti vaaditaan jokin tietty tunne, joka saa yrittämään tosissaan. Miksi tunnetta ei tule jonkun kanssa, vaikka kaikki olisi periaatteessa ns. okei? Miksi ei kuitenkaan tule tunnetta, että tuon ihmisen kanssa haluan jakaa elämäni?
Ihastun melko helposti ihmisiin ja yleensä vatsan pohjassa tuntuu jännästi, kun juttu on alkuvaiheessa ja lähetellään ihania viestejä yms. Nyt olen kuitenkin tuntenut erään miehen useamman kuukauden ja seksi ja fyysinen vetovoima on uskomaton. Parempaa kuin olen kenenkään muun kanssa tuntenut aiemmin. Ja tulemme muutenkin hyvin juttuun tai ainakin samanlainen huumorintaju meillä on ja vitsailemme toisistamme, mutta kumpikaan ei suutu asiasta. En vain tiedä, mikä ihme puuttuu? Miksi en ole aivan lääpälläni häneen vaikka hän on sinänsä ns. täydellinen?
Kaikki on periaatteessa hyvin ja ihastuin häneen ensisilmäyksellä päätä pahkaa, mutta hyvin pian tuli tunne ettei sittenkään. Nautin hänen läheisyydestään suunnattomasti ja nukutaan öitä yhdessä aivan kylki kyljessä, mikä on aivan ihanaa. En kuitenkaan tiedä, miksi jotain puuttuu kaikesta huolimatta.
Tiedän, että mieskään ei haikaile kanssani mtn sen vakavampaa. On sanonut, että miettii tarkasti, kenen kanssa ryhtyy parisuhteeseen, koska ei halua ottaa enää mtn ns. kakkosvaihtoehtoa. Viittasi tällä eksäänsä, joka oli upea ilmestys, mutta eivät kuulemma kohdanneet syvemmällä tasolla. Minulla on vähän samanlainen fiilis hänen kanssaan. Hän on sanonut, että välittää minusta eikä tekisi minulle ikinä mtn pahaa yms. ja tunnen samoin häntä kohtaan. Uskon, että tunnemme toisiamme kohtaan aika samalla tavoin. Mutta miksi lopullista kipinää ei synny kuitenkaan?
Hän joskus heitti vitsinä, kun kerroin, että ahdistaa vanheneminen enkä halua kuitenkaan huomata vuosien päästä olevani yksin, että hän voi ottaa minut sitten, kun on 30v. Ja palasi asiaan uudestaan myöhemmin kysellen, että mikä olikaan se ikä, jolloin hän lupasi ottaa minut säälistä? Ja lisäksi on todennut, että sitten joskus, kun olen naimisissa ja minulla on lapsia, niin hän kuulemma lupaa olla minulle se, jolle voin soittaa aina, kun kaipaan kunnon menoa.
Ja tällaisia juttuja heitämme siis toisillemme vitsinä, mutta tiedän, että niissä piilee aina totuuden siemen.
Voi, kuinka toivoisinkaan, että homma voisi klikata täysin eikä vain osittain.
Haluan nähdä häntä, mutta toisaalta hassua, kun tiedän, että meistä ei tosiaan ole tulossa mtn sen suurempaa koskaan. Monimutkainen suhde, johon en ole tottunut. Yleensä asiat ovat yksinkertaisempia: joko päämääränä on jossain kaukaisuudessa seurustelusuhde tai sitten ei kiinnosta tyyppi edes sen vertaa, että jaksettaisiin enää nähdä. Miksi asiat eivät voi olla yksinkertaisempia?
Eihän jutuista koskaan voi tietää, että kestävätkö suhteet, mutta kuitenkin lähtökohtaisesti vaaditaan jokin tietty tunne, joka saa yrittämään tosissaan. Miksi tunnetta ei tule jonkun kanssa, vaikka kaikki olisi periaatteessa ns. okei? Miksi ei kuitenkaan tule tunnetta, että tuon ihmisen kanssa haluan jakaa elämäni?
Ihastun melko helposti ihmisiin ja yleensä vatsan pohjassa tuntuu jännästi, kun juttu on alkuvaiheessa ja lähetellään ihania viestejä yms. Nyt olen kuitenkin tuntenut erään miehen useamman kuukauden ja seksi ja fyysinen vetovoima on uskomaton. Parempaa kuin olen kenenkään muun kanssa tuntenut aiemmin. Ja tulemme muutenkin hyvin juttuun tai ainakin samanlainen huumorintaju meillä on ja vitsailemme toisistamme, mutta kumpikaan ei suutu asiasta. En vain tiedä, mikä ihme puuttuu? Miksi en ole aivan lääpälläni häneen vaikka hän on sinänsä ns. täydellinen?
Kaikki on periaatteessa hyvin ja ihastuin häneen ensisilmäyksellä päätä pahkaa, mutta hyvin pian tuli tunne ettei sittenkään. Nautin hänen läheisyydestään suunnattomasti ja nukutaan öitä yhdessä aivan kylki kyljessä, mikä on aivan ihanaa. En kuitenkaan tiedä, miksi jotain puuttuu kaikesta huolimatta.
Tiedän, että mieskään ei haikaile kanssani mtn sen vakavampaa. On sanonut, että miettii tarkasti, kenen kanssa ryhtyy parisuhteeseen, koska ei halua ottaa enää mtn ns. kakkosvaihtoehtoa. Viittasi tällä eksäänsä, joka oli upea ilmestys, mutta eivät kuulemma kohdanneet syvemmällä tasolla. Minulla on vähän samanlainen fiilis hänen kanssaan. Hän on sanonut, että välittää minusta eikä tekisi minulle ikinä mtn pahaa yms. ja tunnen samoin häntä kohtaan. Uskon, että tunnemme toisiamme kohtaan aika samalla tavoin. Mutta miksi lopullista kipinää ei synny kuitenkaan?
Hän joskus heitti vitsinä, kun kerroin, että ahdistaa vanheneminen enkä halua kuitenkaan huomata vuosien päästä olevani yksin, että hän voi ottaa minut sitten, kun on 30v. Ja palasi asiaan uudestaan myöhemmin kysellen, että mikä olikaan se ikä, jolloin hän lupasi ottaa minut säälistä? Ja lisäksi on todennut, että sitten joskus, kun olen naimisissa ja minulla on lapsia, niin hän kuulemma lupaa olla minulle se, jolle voin soittaa aina, kun kaipaan kunnon menoa.
Ja tällaisia juttuja heitämme siis toisillemme vitsinä, mutta tiedän, että niissä piilee aina totuuden siemen.
Voi, kuinka toivoisinkaan, että homma voisi klikata täysin eikä vain osittain.
Haluan nähdä häntä, mutta toisaalta hassua, kun tiedän, että meistä ei tosiaan ole tulossa mtn sen suurempaa koskaan. Monimutkainen suhde, johon en ole tottunut. Yleensä asiat ovat yksinkertaisempia: joko päämääränä on jossain kaukaisuudessa seurustelusuhde tai sitten ei kiinnosta tyyppi edes sen vertaa, että jaksettaisiin enää nähdä. Miksi asiat eivät voi olla yksinkertaisempia?
Vastaukset 5
Vanhimmat
I feel you! Nimimerkkisikin kolahtaa.. Itse olen nyt vain ajatellut, että olemme kaksi ihmistä samanlaisessa tilanteessa ja tämän on nyt vain tarkoitus olla näin. Todellakaan en halua väkisin tästä mitään vakavampaa yrittää, en usko, että asiat muuttuisivat ajankaan kanssa ja minä kyllä tarvitsen "sen jonkin" tunteen.
Sitä aikaa odotan mielenkiinnolla ja vähän kauhullakin, kun toinen löytääkin sen jonka kanssa ihan kaikki klikkaakin. Tuleeko paha mieli, vai osaako olla onnellinen toisen puolesta?
Ja lisäyksenä, olen pohtinut, että vaikuttaako tämä suhde sen tosirakkauden löytymiseen negatiivisesti. Kuljemmeko ns. laput silmillä sen oikean ohi, koska meillä on jo joku..? Vaikeaa.
Ompas kummallinen suhde?
Kysyn vaan,..entä jos et pystykään muuta tuntemaan ketään kohtaan?
Minulla on hyvä psykologinen silmä ja ajatus minulla tuosta on, että olet kuolettanut sisimpäsi ja tunteesi, haudannut ne syvälle sisääsi jollekin toiselle, etkä haluakaan rakastua tai antaa itsestäsi muuta kuin vain pelkän fyysisen puolen. Sinulla on jo olemassa rakas, jonka kuvaa kannat sydämelläsi ja vertaat luultavasti sitä tunnetta hänen kanssaan muihin, etkä koe vastaavanlaista kenekään toisen kanssa.
Nykyinen on siis vain korvike tälle sinun oikealle rakkaallesi, jota et voi jostain syystä saada..Tämä oli minun näkemykseni, joka voi tiettty olla vääräkin...kun en tunne keissiä.-
Nyt epätoivoisesti pidät kiinni sekä nykyisestä suhteesta että siitä unikuvasta, jossa suuret aikaisemmat tunteet voisi vielä löytyä jonkun kanssa. Teillä on kaveri suhde, jossa kummallakin on kaveripohjalta hyvä olla, mutta se syvempi tunne, jossa myöskin rakastuneen tunteet tulevat vyörynä mukaan puuttuvat. Toisaalta huono juttu tuollainen kaveripohjainen vakipano suhde, sillä sen vaarana on se, että siihen tottumalla tottuu kuin mihin tahansa suhteeseen ja siitä ei halua luopua ja kuten sanoit siinä helposti kulkee sen todellisen onnensa ohi.
Mielenkiintoinen aloitus. Itsekin olen miettiny samaa aihetta liiankin monesti :) Olen kolmekymppinen sinkkunainen. Takana 4 parisuhdetta ja juuri päättyi yksi muutaman kuukauden tapailusuhde, kun "sitä jotain" puuttui. Tällä kertaa mies halusi vain halikaveri/seksi/ajanviete -seuraa, eikä parisuhdetta. Kyllä se pari päivää kirpaisi, kun itse ehdin jo ihastua ja kiintyä. Miehellä oli ts. jarrut pohjassa ja itse menen tunteet edellä. Temperamenttimme taisivat olla liian erilaisia: hän järkevä, jonka mielestä pitää olla yhteisiä harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita. Hänellä on vahva ja ehdoton ideaali mielessä, millaisen kumppanin haluaa. Minä olen taasen tunnetyyppi: en katso miehen sosiaalista statusta, koulutusta tai pankkitiliä, vaan oikeastaan ainoastaan "sitä jotain". Ihastun helposti, mutta jos en saa vastakaikua, haihdun takavasemmalle enkä jää roikkumaan. Niitä kertoja on ollut useammin, että olen suuresti ahdistunut, kun mies on liian innokas liian aikaisin. Naiivit ja epätoivoiset miehet eivät sytytä. Taidan kärsiä myös pienestä sitoutumiskammosta, koska olen ihastunut voimakkaammin ns. mahdottomiin miehiin, joista järki sanoo, että pysy kaukana. Eli siis välimatka on ollut liian suuri, mies on ollut piintynyt poikamies prinsessaunelmineen, pari sitoutumiskammoista don Juaniakin olen deittaillut...
Niin, mistä "se jotain" sitten koostuu? Myönnän, että olen aika fyysinen. Miehen miellyttävä ulkonäkö tietenkin auttaa alussa. Katse, hymy, ääni, itsevarmuus ja tietynlainen läsnäolo tehoavat.
Kun päästään seksiin, niin valitettavasti tämä puoli on (liiankin) paljon ratkaissut kohdallani. Sanon valitettavasti siksi, että olen sitten kituuttanut liian pitkään suhteessa, jossa ei ole enää mikään muu toiminut kuin seksi. Miellyttävä ominaistuoksu, otteet ja intensiivisyys. Jotkut miehet ovat olleet sängyssä liian hitaita, hempeitä, varautuneita ja kaikin puolin "lällynlää" - pussaaminenkin on ollut vain vaivaannuttavaa. Tällöin on tullut sitten liikaa niitä kaverifiiliksiä. Jotkut taasen kuin suoraan pornoleffan kuvauksista eli kaikki pornomaneerit ovat hallussa. Tällöin seksi on ollut rajumpaa, mutta mekaanista, puuduttavaa, intohimotonta, kasvotonta ja kylmää jyystämistä. Ihanteellista on ollut, jos seksi on ollut tarpeeksi intohimoista, sopivalla tasolla jännittävää, mutta samalla hellää ja rajua. Joo, tiedän, että tuo hellä ja raju -yhdistelmä kuullostaa sekavalta :)
Se jokin - tai sen puute - käy ilmi siinävaiheessa kun YTM on kyllästynyt tavispimperoon.