Olen puoli vuotta tuntenut erään ihmisen, jolle olen voinut jutella varsinkin viime aikoina melkein mistä vain. Kuitenkin tuntuu nyt siltä, että onko se ystävyys sittenkään aitoa.
Tällä henkilöllä on lukiossamme ilmeisesti kuitenkin joku läheisempi ystävä, joka sekoittaa kuvioita. Tuntuu välillä, että hän on kaiken pahan alku ja juuri. Käy usein niin, että hän ei halua jutella minun kanssani, ja en ymmärrä hänen motiiviaan sille. Haluaisinkin olla myös hänen ystävä. Mutta se ei jostain syystä hänelle käy. Sen sijaan, kun olemme samassa porukassa, hän usein vetää ystävänsä, jonka luulin olevani myös minun ystävä, pois tilanteesta sanomalla, että mennään jonnekin muualle, ja he lähtevät.
Viime päivinä tapahtui viimeinen niitti. Kun olin tämän ystäväni kanssa viikonloppuna ulkona, niin hän tekstaili koko ajan sille läheisemmälle ystävälleen. Ei siinä olisikaan ehkä mitään outoa, mutta tänä aamuna, kun menin koululle, niin vaikutti siltä, ettei kumpikaan halua puhua minulle halaistua sanaakaan ja yrittivät kaikkensa päästäkseen eroon minusta, tosin epäsuorasti, mutta vaistosin kuitenkin tällä kertaa aivan oikein tilanteen.
Ongelmani on se, että tämä ystävä on yksi niistä harvoista, joita minulla on. Minun on ollut yleensäkin viime aikoina vaikea luottaa ihmisiin, vaikkei tutustuminen uusiin ihmisiin vaikeasta päästä olekaan, ja nyt vain tuntuu siltä, etten voi varmaankaan enää luottaa tähän ystävääni, saatika kutsua enää häntä ystäväksi. Tuntuu siltä, kuin tämä kokemus lisäisi vain enemmän kyvyttömyyttä luottaa toisiin ihmisiin, joka on muutenkin ollut viime aikoina pohjalukemissa.
Olen varannut myös parin muun seikan huomioon ottaen ajan ensi viikolle psykologin puheille, jotta voisin käsitellä olotilaani. Sillä onhan tämä vakavaa, jos mahdollisuudet viimeiseenkin todelliseen ystävään ovat mennyttä eikä jatkossa olisi enää yhtään ketään, jolle viitsisin puhua syvällisemmin arkipäivän murheista. Toisaalta en niin vain ajatellut luovuttaa, vaan, koska tunnen kuitenkin kyseisen ihmisen jo pitemmältä ajalta, niin aion jatkossakin mennä hänen porukkaansa, tapahtui sitten mitä tahansa. Jos minulle sanotaan suoraan, että seurani ei enää jatkossa kelpaa, niin silloin kyllä pyrin puhumaan asiat selviksi, ennen kuin lähden.
Olen jo jonkin aikaa toisaalta odottanutkin, että koska se totuus tulee suoraan, kiertelemättä. Siis se, etten ole hänelle enää ystäväainesta. Olisi myös hienoa, jos tajuaisi tehneensä joskus jotain väärin hänelle, jotta tähän kaikkeen löytyisi pohjimmiltaan edes jokin järkevä syy, mutta omatuntoni ei valitettavasti löydä tällä hetkellä ainuttakaan sellaista asiaa, jolle kolkuttaa.
Tällä henkilöllä on lukiossamme ilmeisesti kuitenkin joku läheisempi ystävä, joka sekoittaa kuvioita. Tuntuu välillä, että hän on kaiken pahan alku ja juuri. Käy usein niin, että hän ei halua jutella minun kanssani, ja en ymmärrä hänen motiiviaan sille. Haluaisinkin olla myös hänen ystävä. Mutta se ei jostain syystä hänelle käy. Sen sijaan, kun olemme samassa porukassa, hän usein vetää ystävänsä, jonka luulin olevani myös minun ystävä, pois tilanteesta sanomalla, että mennään jonnekin muualle, ja he lähtevät.
Viime päivinä tapahtui viimeinen niitti. Kun olin tämän ystäväni kanssa viikonloppuna ulkona, niin hän tekstaili koko ajan sille läheisemmälle ystävälleen. Ei siinä olisikaan ehkä mitään outoa, mutta tänä aamuna, kun menin koululle, niin vaikutti siltä, ettei kumpikaan halua puhua minulle halaistua sanaakaan ja yrittivät kaikkensa päästäkseen eroon minusta, tosin epäsuorasti, mutta vaistosin kuitenkin tällä kertaa aivan oikein tilanteen.
Ongelmani on se, että tämä ystävä on yksi niistä harvoista, joita minulla on. Minun on ollut yleensäkin viime aikoina vaikea luottaa ihmisiin, vaikkei tutustuminen uusiin ihmisiin vaikeasta päästä olekaan, ja nyt vain tuntuu siltä, etten voi varmaankaan enää luottaa tähän ystävääni, saatika kutsua enää häntä ystäväksi. Tuntuu siltä, kuin tämä kokemus lisäisi vain enemmän kyvyttömyyttä luottaa toisiin ihmisiin, joka on muutenkin ollut viime aikoina pohjalukemissa.
Olen varannut myös parin muun seikan huomioon ottaen ajan ensi viikolle psykologin puheille, jotta voisin käsitellä olotilaani. Sillä onhan tämä vakavaa, jos mahdollisuudet viimeiseenkin todelliseen ystävään ovat mennyttä eikä jatkossa olisi enää yhtään ketään, jolle viitsisin puhua syvällisemmin arkipäivän murheista. Toisaalta en niin vain ajatellut luovuttaa, vaan, koska tunnen kuitenkin kyseisen ihmisen jo pitemmältä ajalta, niin aion jatkossakin mennä hänen porukkaansa, tapahtui sitten mitä tahansa. Jos minulle sanotaan suoraan, että seurani ei enää jatkossa kelpaa, niin silloin kyllä pyrin puhumaan asiat selviksi, ennen kuin lähden.
Olen jo jonkin aikaa toisaalta odottanutkin, että koska se totuus tulee suoraan, kiertelemättä. Siis se, etten ole hänelle enää ystäväainesta. Olisi myös hienoa, jos tajuaisi tehneensä joskus jotain väärin hänelle, jotta tähän kaikkeen löytyisi pohjimmiltaan edes jokin järkevä syy, mutta omatuntoni ei valitettavasti löydä tällä hetkellä ainuttakaan sellaista asiaa, jolle kolkuttaa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ystävyys ei ole parisuhde jossa on vain kaksi, eikä ketään muuta. Pitää hyväksyä että on muitakin kavereita ja mielenkiinnon aiheita. Ketään ei voi pakottaa kaveriksi.
Ihmissuhteet ovat joskus eräänlaista tasapainoilua suosiosta, eikä se että toisella on kaksi ystävää ole välttämättä paha asia. Ja se toinen ystävä voi puolestaan olla mustasukkainen sinun saamastasi huomiosta.
"Ystävyys ei ole parisuhde jossa on vain kaksi, eikä ketään muuta. Pitää hyväksyä että on muitakin kavereita ja mielenkiinnon aiheita. Ketään ei voi pakottaa kaveriksi."
Väität siis, että tuon nojalla heillä on oikeutettua jopa syrjivään käytökseen? Itse olen aina ajatellut, että toisten kanssa voisi aina tulla toimeen, vaikka ei ylimpiä ystävyksiä olisikaan. Mutta ilmeisesti on vaikeaa olla olematta ystävä ja samaan aikaan syrjivä ihminen.
Enkä muuten tosiaankaan ole nyt hakemassa mitään parisuhdetta, vaikka nuori mies olenkin ja tämä ystäväni, mutta myös hänen ystävänsä ovat naispuolisia. Minua ei kiinnosta muuten yksinäisessä ja sisällöttömässä elämässä nyt muuta kuin lähinnä ystävät, joille voi jutella ja joiden kanssa voisi vaihtaa kuulumisia ilman pelkoa mistään syrjimisestä taikka hylkäämisestä. Uskoisin myös, että lapsena kokemani lievät hylkäämiskokemukset ovat saattaneet vaikuttaa siihen, että en kestä kovin pitkää eroa ystävistä enkä varsinkaan pysty sulattelemaan syrjäyttävältä vaikuttavaa käyttäytymistä.
"Ihmissuhteet ovat joskus eräänlaista tasapainoilua suosiosta, eikä se että toisella on kaksi ystävää ole välttämättä paha asia. Ja se toinen ystävä voi puolestaan olla mustasukkainen sinun saamastasi huomiosta."
Tuo voi pitää paikkaansa ja itse olen tämän asian kanssa erityisen heikossa hapessa, koska tämän ystäväni ystävä on ystävälleni läheisempi, koska he ovat tunteneet toisensa jo huomattavasti kauemmin ja he ovat molemmat naispuolisia, kun taas itse olen mies, kuten edellä mainitsin. Olen kyllä myös sanonut suoraan ystävälleni, että parisuhde ei kiinnosta minua, vaan ainoastaan tosi ystävä. Ja mieluummin tingin laadusta kuin määrästä. Olen ajatellut jo pdempään, että on huojentavampaa, kun on muutama läheinen ystävä, kuin jos olisi läjäpäin jotain wannabe-kavereita, joiden kanssa ei voisi jakaa kuin pinnallisia asioita. Läheinen ja luotettava ystävä kun nyt sattuu olemaan omassa elämässäni se todellinen lottovoitto.
Ja jos ottaisin syrjimisen tai mustasukkaisuuden heidän kanssaan puheeksi, niin ääni kellossa saattaisi kyllä muuttua. Nimittäin ainakin sen osalta, että menetän takuulla kasvoni. Sillehän ei tosin mahda mitään, mutta ehkä asialle olisi kumminkin jotain tehtävä eli ottaa vain asiat suoraan puheeksi, vaikka siitä tulisikin lisäksi ahdistava ja melankolinen tunnepuuska, joka ei välttämättä hevillä kaikkoa.
Vastaanpa tähän alkuun "Monia tavanneelle". Kuullostat juuri sellaiselta pinnalliselta ihkudaa-ystävältä, joiden kanssa yritin ystävystyä tosi-ystävän puutteessa koko yläaste- ja osan lukioajan, ja tein elämästäni tällä tavoin erittäin vaikeasti siedettävää. Ihmiset, jotka ajattelevat tavallasi, ovat juuri niitä takinkääntäjiä, jotka lähtevät toiseen kaveriporukkaan silloin kun satut käyttämään vääränlaisia kenkiä, sinulla on vaikeuksia kotona tai jollain muulla tavalla asetat ystävyytenne koetukselle ja joudut punnitsemaan ystävyytenne luotettavuuden. Myönnän kyllä, että varsinkin tutustumisvaiheessa tietty tasapainoilu kuuluu asiaan, itsestään on tietysti hyvä antaa normaali kuva jne. Mutta kun ei olla enää kavereita, vaan ystäviä (voidaan esimerkiksi puhua mistä vain vaivatta, tuetaan toista hädän tullen, voidaan riidellä tarpeen tullen ja sitten sopia jne.), ei pintakiillon pitäisi enää olla tärkeää. Ja toki ystävilläsi saa ja pitää olla muitakin ystäviä, mutta sinun ei pitäisi olla heille kuin ilmaa, kun toiset ystävät ovat paikalla. "Suosiosta kilpailu" ei voi mielestäni missään olosuhteissa kuvata todellista ystävyyssuhdetta.
Sitten tämän ketjun aloittajalle :) Tosiaan, yläasteaika oli minulle melkoista helvettiä, koska muutimme yläasteen aloittaessani kauas kotikaupungistani, pienelle maalaiskunnalle, jossa en tuntenut ketään ennestään. En valehtele, kun sanon, että kaikilla muilla oli jo omat kaveriporukkansa. Siinä missä minä aloitin nollasta, tutustuin kaikkiin ensikertaa, jotkut olivat olleet hyviä ystäviä jo ala-asteelta, jopa päiväkodista asti. Koulumme on pieni, joten uusia "ystäväehdokkaita" ei ollut loputtomasti. Olen itse sosiaalinen, myötätuntoinen ja suvaitsevainen ihminen, joten luonteestani ei ystävän löytäminen todennäköisesti ollut kiinni.
Yksinäisyys alkoi ahdistaa, ja onneksi ystävystyinkin lopulta yhden tytön kanssa. Ystävyytemme kuitenkin katkesi kuin seinään, kun tämä ystäväni löysi "mielenkiintoisemman" ystävän. Olin sen jälkeen hänelle kuin ilmaa, he katosivat juuri samalla tavalla "jonnekin" kahdestaan, kun yritin ottaa osaa keskusteluihin. Alussa olin iloinen ystäväni uudesta ystävästä, ja pyrin tutustumaan tähän uuteen tuttavuuteen kuvitellen, että olisimme kolmestaan ystäviä, mutta lopulta kävi selväksi, että minua ei todellakaan kaivattu heidän porukkaansa. Se tunne oli aivan kauhea, tajuta että yhdessä viettämämme aika ei ehkä ollutkaan merkinnyt vanhalle ystävälleni mitään. Ajattelin vain peittää tunteeni ja aloittaa "ystävän etsinnän" uudestaan, mutta hermoni ei kestänyt, olihan meillä yhteiset oppitunnit jne. Lopulta sanoin vanhalle ystävälleni ja hänen uudelle ystävälleen suoraan, että he olivat loukanneet minua todella pahasti ja olin pahoillani jos olin toiminut jollain tavoin väärin. Se oli noloa, koska en pystynyt tekemään sitä kylmän viileästi, kuten olisin toivonut. Valehtelematta yksi elämäni pelottavimmista kokemuksista.
Näin jälkikäteen ja itseäni ajatellen se oli kuitenkin oikea ratkaisu. Ystäväni uusi ystävä tuli jo seuraavalla välitunnilla sanomaan, että eivät he olleet mitään tarkoittaneet. Tietysti ne olivat tyhjiä sanoja, mutta ainakin sain heidät ymmärtämään, etten hyväksynyt heidät tekojaan. Ystäviä meistä ei enää tullut, mutta kun ajattelen, kuinka paljon raskaammaksi elämä olisi muodostunut, jos en olisi kertonut heille tunteistani, olen tyytyväinen omasta puolestani. Kaikkea ei tarvitse sietää. Vaikka nykyinen ystävyyssuhde olisi itselle kuinka merkittävä tahansa, se ei ole sen arvoinen, jos joudut kärsimään ja ahdistumaan sen takia. Ystävyyttä ei voi kuitenkaan loputtomiin pakottaa.
Tämä tapaus, kuten myös samantyyppinen tapaus ala-asteelta, ovat saaneet minut jopa itseltäni huomaamatta varautuneeksi ihmisiin tutustuttaessa. Tunsin juuri samoin kuin sinäkin, syyllisyyttä, koska en keksinyt mitään järkeenkäyvää syytä ystävyytemme kariutumiselle. Ihmettelin, että voinko todella olla niin sokea, etten tajua miten olen parasta ystävääni loukannut. Mutta takaan sinulle, että jos olet miettinyt pääsi puhki, mitä väärää olet voinut tehdä, kuten minä aikoinani, voit olla lähes varma, ettet ole tehnyt mitään väärää. Ja jos kysyt sitä heiltä/häneltä suoraan, kuten minä tein, ei sinun tarvitse potea syyllisyyttä jota et ansaitse. Turha pelätä ystävyyssuhteen menettämistä "väärän" kysymyksen takia. Jos ystävyyssuhde katkeaa niin vähästä, ei se ole sinun arvoisesi. Ja vaikka joutuisit sen jälkeen "tyhjän päälle" kuten minä aikoinani, elämä jatkuu kuitenkin. Tulee uusia kouluja, uusia harrastusporukoita, uusia naapureita jne. (ja perhe on olemassa kaikkina aikoina
=> Ihmiset, jotka ajattelevat tavallasi, ovat juuri niitä takinkääntäjiä, jotka lähtevät toiseen kaveriporukkaan silloin kun satut käyttämään vääränlaisia kenkiä, sinulla on vaikeuksia kotona tai jollain muulla tavalla asetat ystävyytenne koetukselle ja joudut punnitsemaan ystävyytenne luotettavuuden.
Mielenkiintoinen vastaus. Itse olin mielestäni niitä jotka joutuivat tyytymään siihen seuraan joka oli kulloinkin saatavilla, eli olin aina varasijalla oli kyse sitten sukulaisista tai "parhaista kavereista". Vaan voihan se tosiaan olla niin että kun en koskaan riidellyt kenenkään kanssa luultiin etten välitä?
Aloittajalle perun alkuperäisen vastaukseni, eli jos olet mies ja molemmat ystäväsi ovat naisia niin silloin ei ole ihmekään jos naiset viihtyvät mieluummin keskenään.
(monia tavanneelle) No joo, taisin vastata viestiisi vähän kärkkäästi, koska tämä aihe on sydäntäni lähellä ja minulla on selkeät mielipiteeni ja ihanteeni todelliselle ystävyydelle... Pahoittelen jos loukkasin! Sain viestistäsi sellaisen kuvan, että sinusta on ok, jos ne "vähemmän suositut luuserit" joutuvat rehkimään saadakseen kokea olevansa hyväksyttyjä... Mutta oletkin itse tainnut olla samassa jamassa kuin minä, kamppailemaan oikeutuksen saadaksesi? Jos näin on ollut, toivottavasti sinulla on nykyään asiat paremmin. Olen edelleen sitä mieltä, että Todellisessa ystävyydessä ei pitäisi joutua kokemaan kilpailun tunteita, ja uusia tuttavuuksia ei täten pitäisi kokea kilpailijoina tai mustasukkaisuuden aiheena.
(ketjun aloittajalle) En tainnut kommentoida sukupuolesta mitään. Omalla kohdallani on yhdentekevää, ovat ystäväni sitten mitä sukupuolta hyvänsä. Tärkeintä on se, että ajatusmaailma on samaa maata ja yhdessä on mukava olla. Toisaalta kaikki eivät varmaan ole yhtä avoimia, ja voipi olla, että uusi ystäväsi aristelee tätä asiaa, varsinkin jos hänen vanha ystävänsä on jyrkästi vastaan. Tsemppiä sinulle asian selvittelyssä!
Joo minustakin vaikuttaa siltä, että syy käytökseen voi olla ihan se, että he ovat naisia, sinä mies. On naisten juttuja ja miestenjuttuja, joita voi puhua vain samansukupuolisten kesken.
Ja vaikka kuinka vakuuttaisit, että et ole parisuhteen perään, saattavat he silti epäillä, että olet kiinnostunut ja seuraantuppautumisesi on "yrittämistä".
Ja vaikka näin ei olisikaan, ihmiset, varsinkin suomalaiset ovat hyvin epäkohteliaita ja tylyjä. Ja seuransa suhteen suomalaiset ovat äärimmäisen valikoivia. Ihan aikuiset ihmisetkin tekevät tuota, että lähdetään vaan muualle jatkamaan juttua ilman "tuppautujaa."
En tiedä, eivätkö tällaiset henkilöt vain tiedosta, miten kammottavan epäkohteliasta ja pahalta tuntuvaa tuollainen käytös on? Epäilen kyllä, että se on ihan tietoinen signaali, jolla halutaan osoittaa, ettei haluta tämän läheisemmissä tekemisissä olla kyseisen henkilön kanssa.
Mutta jos suinkin vain kehtaat, voisi olla hyvä avautua tyypeille heidän käytöksestään ja miltä se sinusta tuntuu.
Ihmissuhteet ovat monimutkaisia eikä niitä voi pakottaa. On ihmisiä, joiden kanssa viihtyy miten paljon vaan, heistä tulee sydänystäviä. Sitten on ihmisiä, joita on kiva nähdä ja joiden kanssa on kiva jutella välillä. Ehkä useinkin. Mutta ei koko aikaa. Ehkä kuulut ystäväsi puolelta tähän "kastiin", että sinusta pidetään kyllä, mutta ei niin paljon, että sinun haluttaisiin "kuuluvan kalustoon".
Sinuna ehkä tekisin niin, että ottaisin vähän etäisyyttä noihin kahteen. En ainakaan olisi aina liittymässä heidän seuraansa, mikäli niin olet tähän saakka aina tehnyt. Jos näin olet tähän asti toiminut, eli ollut liian ripustautuva siihen nähden, kuinka paljon seurassasi halutaan olla, heidän taholtaan on ollut juuri paikallaan toimia noin. Osoittaa, ettei seuraasi haluta jatkuvasti.
Ole ystävääsi kuitenkin välillä yhteyksissä. Jos hän kuitenkin pitää sinusta, hänestä on mukavaa yhä edelleen välillä olla kanssasi enemmänkin tekemisissä.
Onpa outoja "ystäviä" teillä kaikilla, itse en ole koskaan kuulunut niihin suosituimpiin henkilöihin isoissa ryhmissä mutta muutamia kavereita on aina jokapaikasta löytynyt ja ajan saatossa niistä muutamista on kasaantunut kymmeniä.
Kavereita, joiden huomiosta ei tarvitse kilpailla kenenkään kanssa ja joiden kanssa voi olla oma itsensä.
Kuvailemanne kaltaisia pinnallisia mulkkuja löytyy kyllä välillä liiankin paljon mutta heidän teennäinen seuransa ei voisi minua vähempää kiinnostaa. On ihan perseestä luottaa johonkin takinkääntäjään joka puukottaa sua selkään heti tilaisuuden tullen. Oli sitten miten viilee tyyppi tahansa.
Olinkin väärässä, ja myös osa teistä, jotka vastasitte. Minulla oli sittenkin sormeni pelissä jossakin. Nimittäin laskin eräänä päivänä mielestäni leikkiä ja sanoin ystävälleni ja sen kaverille, joka on poika, että treffeillekö te menette. He siis olivat vain menossa kahville juttelemaan vain koulupäivän jälkeen, ja sitä paitsi poika on ennestään varattu. Sanoin tämän saman treffiasian leikilläni myös kirjastossa parille kaverilleni, ja siitä se soppa ilmeisesti sitten lähti.
Tämä ystäväni sanoi, ettei voikaan sietää minkäänlaista leikinlaskua, vaan kokee sen loukkaavana, ja varsinkin, jos menee puhumaan perättömiä toisille, vaikka se olisikin vain huumorilla höystettyä. Hän ei ilmeisestikään voi kovin helposti antaa anteeksi ja siitä tämä viime päivien välttely johtuu.
Myönnän, että minulla oli heikko hetkeni. Mutta en olisi ajatellut, että tämä virheeni poikisi näin paljon negatiivista sävyä. En minä minään paholaisena ole kellekään halunnut esiintyä, vaan rentona ja fiksuna ihmisenä, jolla on sydän paikallaan ja joka osaa tarvittaessa naurattaa muita ihmisiä.
Joten, jos en maanantaina saa edelleenkään anteeksi, niin ystävyytemme taitaa olla meidän osaltamme ohi, ja voin sen jälkeen todeta, että ehkä se ei aivan aitoa ystävyyttä ollutkaan, koska se kestänyt vastoinkäymisiä eikä asioista voitu sopia. Mutta tämän spekuloinnin jätän tarvittaessa maanantaille, jos ystävyyteni tytön kanssa on ohi.
Niin, no ei kai sitä aikarajaa maanantaihin kannata vetää. Toiset ovat pitkävihaisia ja saattavat olla vihaisia hyvinkin kauan, mutta leppyä silti jossain vaiheessa pitkänkin ajan kuluttua. Tiedän, koska itse olen tällainen.
Eli jos vaikka nyt näyttäisikin siltä, että ystävyytenne on ohi, saattaa hän palata normaaliin ystävyyteen ja tulla juttelemaan kuten ennenkin viikkojen, jopa kuukausien kuluttua tai ehkä ensi vuonna. Ainakin, jos pyydät anteeksi, osoitat katumustasi ja teet ehdottomasti parannuksen huonoista tavoistasi!
Tämä on itse asiassa minulle aika henkilökohtainen menetys, josta saan syyttää vain itseäni. Ei minulla ole juurikaan muita ystäviä, joille puhua niin paljon. Teen aina kaikkeni, mutta riittääkö sekään? Enkä tiedä, jaksaisinko odottaa toisen pitkävihaisuuden leppymistä niin kauaa kuin kuukausia, se olisi liikaa tällaiselle muuten aika yksinäistä elämää viettävälle henkilölle. Sen sijaan ehtisin rauhassa sinä aikana tutustumaan uusiin ihmisiin ja toivottavasti en sorru enää vastaaviin virheisiin jatkossa. Joudun muutenkin olemaan nyt varpaillani tämän mahdollisen menetyksen johdosta.
Mutta ei kaikki välttämättä ole vielä selvää, kuten sanoin, että huominen on ensin koettava ja nähtävä.
Joo, no mutta jos tuo tuommoisesta nyt iäksi suuttui, niin on kyllä aika pikkumainen mimmi. Leikinlaskuahan tuo vaan oli, eikä edes mitenkään pahantahtoista.
Pitäisi noin pikkujuttu nyt voida antaa anteeksi ja unohtaa. Jos ei ihminen minkäänlaista itseensä kohdistuvaa leikinlaskua siedä, niin täytyy kyllä olla melkoisen huumorintajuton tyyppi!
No tänä aamuna sovittiin, että unohdetaan se asia ja jatketaan elämää normaalisti. Ei se varmasti ollutkaan pahaenteistä kuin miltä se aluksi tuntui, lähinnä pikku juttu, mutta minulla on usein taipumuksena suurennella mielikuvia päässäni ja pelätä pahinta.
Jospa minua on kerrankin onnistanut, jospa tuo onkin tosiystävä. Aika näyttää, aika näyttää...
Ok no hyvä juttu! :)
Kiva kun kerroit meillekin miten kävi! Mukava lukea joskus hyviäkin uutisia tällä palstalla!
Kiva kuulla että asiat tasaantuvat pikkuhiljaa! Onnea teidän ystävyydellenne :) Tämä ketju oli yllättävän terapeuttinen minullekin, tullut purettua isot luurangot kaapista ja kukaties se keventää allekirjoittaneenkin askelta tästä eteenpäin...
Ei muuta kuin lämmintä kevättä kaikille!