Monesti olen lukenut, että kasvoimme eri suuntiin.
Mikähän se eri suunta on.
Onko se sitä, että kun opiskelu päättyy ja saa työpaikan, alkaakin ihan eri jaksi elämässä. Nythän on rahaa, jolla melskata.
Sitten alkaa vaatimukset, pitää saada koti viimeisne päälle, hieno auto alle.
Onko se sitä että, perheelle ei olekaan enää aikaa, joskus ihan pakottavista syistä. Esim. työpaikan kodin välinen matka on kymmeniä kilometriä päivässä, joudutaan lisäksi suunnittelemaan nin, että toinen vie lapset päiväkotiin, ja toinen hakee, jotta kumpikin pystyy tekemään vaativan työpäivän tuolla vaikkpa viidenkymmenen kilometrin päässä.
Jatkuva tressi miten ehtii aina joka paikkaan. Enää ei ole aikaa tehdä yhdessä mitään, kaikki alkaa kiukuttaa ja syy sitten puolison niskaan.
Kun tähän tulee vielä paljon ylityötä, ei juuri olla yhdessä koskaan.
Tai sitten on vielä niin lapselleinen, että valitsee kaverit ja kapakat ja toinen saa aina vain odottaa, koska on aikaa tulla kotiin.
Mutta jatkuuko elämä hyvänä eron jälkeen, onko parempi sen uusikon kanssa elämä, hänen lapsiaan joita pitää nyt viedä ja katsoa perään kuin omiaan, joille ei olullutkaan koskaan aikaa.
Toivon että jatkatte samalla tavalla uusikkonne kanssa, kuten ex:nkin, silloin varmasti näette että hänkään ei jaksa kovin kauaa.
Tosin erossa tulee siinä helpotus vai tuleeko, että on lapsivapaita, kun lapset ovat ex:llä ja silloin mennään uusikon kanssa yhdessä, miksi ex:n kanssa ei koskaan voinut järjestää lapsivapaita ja mennä yhdessä, olen sitä mieltä että ex:kin olisi halunnut tuota samaa, minkä nyt annat uusikolle.
Ketkä ovat jääneet heittokapuloiksi ovatkin sitten omat lapsenne, kuvittelette, että kun ovat nyt toisen vanhamman luona, kaikki on hyvin, vaan kun ei ole, lapset kärsivät.
Ette välitä lapsistanne, kun voitte näin elää, se on totuus.
Mikähän se eri suunta on.
Onko se sitä, että kun opiskelu päättyy ja saa työpaikan, alkaakin ihan eri jaksi elämässä. Nythän on rahaa, jolla melskata.
Sitten alkaa vaatimukset, pitää saada koti viimeisne päälle, hieno auto alle.
Onko se sitä että, perheelle ei olekaan enää aikaa, joskus ihan pakottavista syistä. Esim. työpaikan kodin välinen matka on kymmeniä kilometriä päivässä, joudutaan lisäksi suunnittelemaan nin, että toinen vie lapset päiväkotiin, ja toinen hakee, jotta kumpikin pystyy tekemään vaativan työpäivän tuolla vaikkpa viidenkymmenen kilometrin päässä.
Jatkuva tressi miten ehtii aina joka paikkaan. Enää ei ole aikaa tehdä yhdessä mitään, kaikki alkaa kiukuttaa ja syy sitten puolison niskaan.
Kun tähän tulee vielä paljon ylityötä, ei juuri olla yhdessä koskaan.
Tai sitten on vielä niin lapselleinen, että valitsee kaverit ja kapakat ja toinen saa aina vain odottaa, koska on aikaa tulla kotiin.
Mutta jatkuuko elämä hyvänä eron jälkeen, onko parempi sen uusikon kanssa elämä, hänen lapsiaan joita pitää nyt viedä ja katsoa perään kuin omiaan, joille ei olullutkaan koskaan aikaa.
Toivon että jatkatte samalla tavalla uusikkonne kanssa, kuten ex:nkin, silloin varmasti näette että hänkään ei jaksa kovin kauaa.
Tosin erossa tulee siinä helpotus vai tuleeko, että on lapsivapaita, kun lapset ovat ex:llä ja silloin mennään uusikon kanssa yhdessä, miksi ex:n kanssa ei koskaan voinut järjestää lapsivapaita ja mennä yhdessä, olen sitä mieltä että ex:kin olisi halunnut tuota samaa, minkä nyt annat uusikolle.
Ketkä ovat jääneet heittokapuloiksi ovatkin sitten omat lapsenne, kuvittelette, että kun ovat nyt toisen vanhamman luona, kaikki on hyvin, vaan kun ei ole, lapset kärsivät.
Ette välitä lapsistanne, kun voitte näin elää, se on totuus.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Lasten tuska lähtee kotioloista, kuten ykkösen aamuTv:ssä todettiin, puhuttaessa opettajan ja oppilaan välisistä koflikteista.
Niinpä, erotkaa enemmän ja etsikää aina se uusi jo valmiiksi eli pettäkää, niin voitte olla varmoja lastenne sielunelämän pysyvistä traumoista.
Nyt heti joku tähän puolustaa, että pieni lapsi ei kärsi, kun molemmat vanhemmat rakastaa. Kyllä kärsii. Lapsi kärsii näistä eroista ja uusioviritelmistä eniten!
Lukekaa hyvät ihmiset: parisuhde/vihaan naisystäväni lapsia! Siinä sitä ajattelemisen aihetta on....
Ei kun se sitä, että pariskunta huomaan jossain elämänsä vaiheessa, ettei heidän yhteiset tavoitteet elämässä kohtaa. Heillä ei ole yhteisiä päämääriä, eivätkä he jostain syystä pysty edes sopimaan niistä.
Monesti noissa erilleen kasvamisissa on kyse siitä, ettei nuorena oikeasti monikaan tiedä, mitä elämältä haluaa. En mäkään tiennyt enkä edes tajunnut ajatella moista. Menin yhteen miehen kanssa, perustin perheen, saatiin lapsia, hankittiin yhteinen asunto, molemmilla hyvät työpaikat. Päällisin puolin siis kaikki kunnossa. Jokin silti puuttui väliltämme ja alitajuisesti sen tiesinkin. Ei me rakastettu toisiamme missään vaiheessa. Jotenkin vaan ajauduttiin yhteen. Elämä meni miten meni ja vasta oikeasti aikuisena molemmat käytiin ajattelemaan, että tätäkö on elämä, jossa pitäisi olla onnellinen ja siirtää se onnellisuus myös lapsiin.
En henkilökohtaisesti ymmärrä vihaa ns. uusikoita kohtaan. Kun pariskunta on eronnut, niin jokaisella on oikeus uuteen parisuhteeseen. Jos muutamilla uusioperheillä menee huonosti ja jompikumpi ei osaa huolehtia omista lapsistaan, ei se suinkaan tarkoita sitä, että kaikkien kohdalla käy noin.
Miksiköhän tämä oli miinustettu? Täyttä asiaa ja totta.
Pitkän parisuhteen pohjalta: aloitin kasvun erilleen siinä kohdassa, kun yhtäkkiä huomasin, että minulla ei ollutkaan mitään väliä, sillä, mitä ja mikä oikeasti olin. Toisen mielestä sen oliis pitänyt riittää, että olin hänen vihitty vaimonsa ja lastemme äiti, eikä siihen virkaan valtuutetulla saa olla omaa tahtoa ja halua, oman sisimmän tuntoja.
Otin ohjenuorakseni ja päämääräkseni kasvamisen, tulemisen juuri sellaiseksi kuin minä olen. Sillä tiellä ollaan ja olen vakaasti sitä mieltä, että siinä on myös syy, miksi eroa ei koskaan otettu, vaikka yhteen aikaan toinen sitä kovasti kauppasi. Sitten kun itse olin valmis, toinen osapuoli ei enää hiiskahtanutkaan asiasta sanaakaan.
Asiaa.
Tää erilleen kasvu on minusta klisee. Oikeasti kyse on kunkin yksilön häirintyneestä vallantavoittelusta parisuhteessa. Toisen kunnioituksen puutteesta pitkässä suhteessa kun rakastumisen huuma on mennyt ohi.
Ydinperhe on paras ja uusioperhe on lähtökohtaisesti hyvin "häiriintynyt" sanoivatpa kukkahattutädit ammattinsa puolesta mitä tahansa.
Lapset kärsii, mutta suomalaisessa yhteiskunnassa itsekeskeinen äiti rikkoo tämän ydinperheidyllin, eli eroista 80% on naisten alullelaittamia. Ovatko äidit siis suurin lasten pahoinvoinnin aiheuttaja yhteiskunnassamme? Sitten mahdollisesti alkaa rasittava huoltoriita jossa erokriisissä kumpikin vanhempi yrittää esittää toista parempaa ja lapsi muuttuu pelinappulaksi ja joutuu psyykkisesti erittäin häiriintyneseen ilmapiiriin. Hän ihmettelee kuinka vanhempansa, jotka ennen muodostivat perheen ovatkin nyt toistensa kimpussa käräjillä. Kenelle olla lojaali jos kummallekaan vai kummallekin? On siinä lapsella mietittävää kerrassaan? Vanhempansahan ei rationaaliseen ajatteluun pysty? Tätä lasten asiaa ei osa äideistä tunnu ymmärtävän lainkaan.
Viranomaisetkin ratkaisevat tilanteen lapsen kannalta epäoikeudenmukaisesti. Yleensä huoltoriitaan puututaan lastensuojelun keinoin ja isä eristetään lapsistaan, vaikka lapsella on oikeus kumpaakin vanhempaan. Äiti alkaa isän demonisaation viranomaisten suuntaan. Viranomaiset iloissaan ottavat äitin huolet kritiikittömästi todesta ja ongelmat tutkittavaksi, sillä maksaahan veronmaksajat heidän palkkansa. Eri viranomaiset kuulustelevat lapsia tilanteesta. Tämän on oltava lapsille hyvin raskasta alkaa "arvostelmaan" vanhempiaan. Lisäksi arvostavatko viranomaiset lapsen mielipidettä? Joutuuko lapsi jo pienestä pitäen valtakoneistomme jyräämäksi. Onko lapsella tämän kokemuksen jälkeen mitään uskoa "järjestelmäämme"? Mahdollisen syrjäytymisen siemen on istutettu?
Meillä oli se tilanne että kaikki oli hyvin kun olimme kaksin exän kanssa. Kummankaan ei tarvinnut tavata vanhempiaan/appivanhempiaan. Mutta lapsen syntymän jälkeen asetelma muuttui ja appivanhemmat alkoi sotkemaan puolisoni järjenjuoksun. Siitä seurasi merkittäviä kasvatuksellisi näkemyseroja, joita ei kyetty keskenään sopimaan.
Alkaa kilpajuoksu toisen, sen entisen rakkaan, loukkaamiseksi. Kumpi löytää nopeammin uuden kumppanin. Sen joka edustaa kaikkea sitä hyvää mikä entisessä puolisossa oli vialla. Naurettavaa ja lapsellista ja lapset ihmettelee kukas tämä uusi
"pelle" on. Voin kuvitella miten lapset halveksii tässä tilanteessa vanhempiaan.
Exän mielestä kasvoimme erilleen, mutta minä olen sitä mieltä että hän on vastuuton. Hänelle lapsi on leikkikalu.
Erilleen kasvaminen tarkoittaa sitä, ettei vähintään toista (yleensä sitä kenestä haetaan eroa, eli miestä) kiinnosta pätkääkään puoliso eikä lasten asiat. Tottavie on järkevää erota, jo lastenkin takia.
"Ketkä ovat jääneet heittokapuloiksi ovatkin sitten omat lapsenne, kuvittelette, että kun ovat nyt toisen vanhamman luona, kaikki on hyvin, vaan kun ei ole, lapset kärsivät. "
Lapset siis kärsivät ollessaan isänsä luona? Lapset kärsivät aivan varmasti vähemmän olleessaan vain isänsä luona kuin jos äitikin olisi vielä siinä kotosalla kärsimyksissä mukana. Totuus on se, että äidin kärsimys vaikuttaa lapseen paljon enemmän kuin isän kärsimys. Eikä isät yleensä kärsi. Kaikkein vähiten liitossa, jossa puoliso hoitaa kaikki hommat.
Miksi oletetaan, että aina eron jälkeen pitäisi kasata uusi bändi, eli uusperhe?? Ojasta allikkoon??
Mihin perustat väitteesi ettei isät kärsi? Minä olen kärsinyt jo neljä vuotta huoltoriitaa ja vieraannuttamista, eikä loppua näy. Yritä siinä sitten hoitaa työasioita, kun jo yli tuhat päivää huoltoriita ollut mielessä ja lapselle säästetyt lapsilisät on hassattu käräjöintiin. Lapsen etua ei ainakaan exäni ajattele. Aika näyttää onko käräjät mitä mieltä, sillä ala-asteikäinen lapsi haluaisi asua isällään tutussa kodissaan ja kavereidensa luona, kun taas äiti vaihtoi paikkakuntaa salarakkaalleen. Tuntuu siltä ettei naiset osaa käsitellä lapsiperheessä frustraatiotaan vaan heille ero osituksineen on houkutteleva vaihtoehto.
disinformaatiota
Kyllä se sinä olet myös, joka riitelee oikeudessa ja hassaa rahaa käräjöintiin. Epäilemättä lisäksesi kärsii niin lapsi kuin äitinsäkin. En ymmärrä mitä järkeä huoltajuuskiistoissa on, ne pitäisi lailla kieltää. Teidänkin tapauksessa olen sitä mieltä, että lapsi menee äitinsä mukana, minne sitten meneekin ja tapaa sinua viikonloppuisin ja loma-aikoina, niin teillä kaikilla menisi paljon paremmin. Huoltajuuskiistoissa on aniharvoin kysymys lapsesta ensinkään . Halutaan vain kostaa ex-puolisolle tai olla muuten vain , tiedostaen tai tiedostamatta ilkeä.
Suhteen kestävyyteen vaikuttaa lähtötilanne ja molempien ihmisyys. Huono alku tai inhimillisetkin, mutta loukkaavuuden rajat ylittävä huono käytös johtavat väistämättä eroon.
Tavallisimmin avioliittojen alku on kuitenkin hieno ja molemmat ovat kypsiä ihmisiä kestävään suhteeseen. Sen kertoo jo suomalaisten ensisynnyttäjien ikä, keskimäärin noin 29 vuotta. Nuoruus on eletty ja ihmisellä pitäisi olla aikuisen vahvuudet ja ymmärrys.
Erilleen kasvaminen on helppo syy pitkien suhteiden päättämisen selittämiseksi.
Joskus lasten poislähdön myötä miehestä tulee sohvaperuna, naisesta aktiivi. Tai mies on aktiivi (mutta ikävästi usein alkon ja vieraiden naisten suhteen) ja nainen kotihiiri. Näissä eroissa jopa ymmärtää kun pinnistää sen "erilleen kasvamisen".
Mutta usein molempien elämäntavat, harrastukset, mielipiteet jne eivät ole muuttuneet alkuajoista niin radikaalisti eri suuntiin, että voisi nähdä tuollaisen kuvion. Pitkän parisuhteen loppumiseen on syynä on usein ihmisen inhimillisyys ja tyhmyys. Suhteen tarjoamat hyvät asiat (koti, puolison tuki ja läsnäolo, yhteiset aktiviteetit, suku ja ystävät) ovat itsestäänselvyyksiä, niille anneta enää arvoa. Sen sijaan se mistä jää paitsi parisuhteen vuoksi paitsi aiheuttaa katkeruutta. Tätä lähdetään etsimään ja sen kuvitellaan olevan jopa eron arvoista.
Ihmisessä on ihmeellinen puoli, hän ei osaa nauttia siitä mitä hänellä on. Kuten kuningas, joka sai kodikseeen maailman hienoimman linnan, inhosi syvästi kotiaan ja haukkui sitä päivittäin. Hyvä ammatti ja palkka, hieno auto, koti, hieno perhe ja hieno puolisokaan ei enää ole mitään paitsi itsestäänselvyys. . Kaupallinen maailma huolehtii, että uusia, tavoitettavia kateudenaiheita aina on. Vaikka onni löytyy siitä että osaa nauttia siitä mitä itsellä on, ei siitä että kadehtii sitä mitä muilla on,. tätä ei ymmärretä. Onni tulisi siitä, että tekisi oman puolisonsa onnelliseksi, mutta pitkässä parisuhteessa tämä unohtui ja haetaan epätoivoisesti vain omaa onnea, puoliso sivuuttaen. Keskityttään katkerana puolison pieniin vikoihin, joita on jokaisella, ja näillä todistellaan itselle, että oma puoliso on huono partneri. Suurta kuviota ei katsota, rehellinen, uskollinen ja kilttikin puoliso on nyt suuri syntipukki, typerys, joka ei ymmärrä harrastaa samaa mistä itse tykkää tai yksin syyllinen siihen, että kotona ei puhuta ja syyllinen omaan epäonneen. Puoliso on menettänyt ihmisarvonsa erilleen kasvajan silmissä, ja hän salii Itselleen mitä loukkaavimmat puheet ja huono käytöksen puolisoaan kohtaan. Ei ihme että erotaan, jos tämä käytös on jopa molemminpuolista.
Miksi niin monella sivusta katsojalla on se käsitys, että eronneet ihmiset säntäävät suin päin uuteen suhteeseen ja perustavat uusperheen sekoittamaan lapsiensa elämää?
Se, että joissain uusperhekuvioissa homma menee överiksi ei tarkoita sitä, että kaikkien eronneiden elämä on samanlaista. Näistä "överitapauksista" toki puhutaan "kylillä", mutta eivät ole koko totuus eronneiden elämästä.
Terveisin viisi vuotta sitten eronnut lähiäiti, jolla ei ole kiirettä uuteen suhteeseen.
"Miksi niin monella sivusta katsojalla on se käsitys, että eronneet ihmiset säntäävät suin päin uuteen suhteeseen "
Siksi että 30%:ssa avioeroissa on syynä uskottomuus.
Uskottomuuteen on lähinnä yksi syy: ollaan kasvettu erilleen vakisuhteessa.
Läheskään kaikki uskottomat eivät eron jälkeen todellakaan säntää uuteen suhteeseen, etenkään naiset, vaikka olisivat juuri olleet niitä uskottomia osapuolia ja hakeneet eroa. Nainen on yleensä se joka eroa hakee. Joko oman tai puolisonsa uskottomuuden vuoksi. Ja kun nainen pääsee eroon uskottomasta miehestä, hän ei tosiaan säntää uuteen suhteeseen. Kun nainen eroaa oman uskottomuutensa vuoksi, hän iloitsee vapaudestaan, eikä kovin herkästi ota uutta miestä nurkkiinsa riesakseen :).
Monet miehet kyllä ryntäävät heti eron jälkeen uuden naisen luo, jos sellainen on.
Se, että uskottomuus on eron syy ei automaattisesti tarkoita, että tästä uskottomuudesta syntyy uusi parisuhde!
"Uskottomuuteen on lähinnä yksi syy: ollaan kasvettu erilleen vakisuhteessa"
Höpöp höpöp - ei ole totta, syitä on satoja. Lue täältä:
http://hannapietila.wordpress.com/2010/08/03/uskottomuutta-mutta-totta-pettamisen-syita-etsimassa/
Uskottomuuden syyt. Kun on ns. kasvettu erilleen, ei suhde enää toimi. Yhteinen onni on menetetty. Eli satoja syitä, jotka johtavat erilleen kasvamiseen uskottomuuteen.
Uskottomuus voi olla pintapuolinen syy eroon, mutta eron oikeat syyt ovat paljon syvemmällä ja niitä on hyvin paljon.
Kuinkakohan monta prosenttia ei eroa puolison uskottomuudesta huolimatta? Prosentti on suuri, koska lähes kaikissa erittäin pitkissä liitoissa on jompikumpi tai molemmat olleet uskottomia vähintään kerran. Uskottomuus on vähän samanlainen kuin puolison työmatkat... Joillekin sopii erityisen hyvin, että kumppani on usein työmatkalla pitkiäkin aikoja. Toisilla kumppanin työmatkat ovat syy eroon.
Yhteenvetona pikaisesti: keskinäinen vuorovaikutus on kuralla, jos liitossa on uskottomuutta tai toinen kärsii valtavasti kumppaninsa työmatkoista (tai harrastuksista jne). Kun erotaan uskottomuuden tai työmatkojen vuoksi, ne eivät ole perinpohjimmainen eron syy, vaan se virttynyt suhde.
Erilleen kasvaminen oli minustakin typerä avioeron syy,
kunnes seosui omalle kohdalle.
Me aloimme seurustella 18-vuotiaina. Tuolloin parisuhteelta toivoi vain hauskaa ja turvallista seuraa.
Myöhemmin mentiin naimisiin ja syntyi lapsia ja odotukset parisuhteelta muuttuivat.Sitä alkoi toivoa jaettua kasvatusvastuuta, toisen aikuisen tukea, kumppanuutta, yhdessä tekemistä ja olemista. Toinen toisensa tukemista hyvässä ja pahassa.
Toinen vain oli jäänyt sinne hauskan seuran tasolle, pakeni vastuuta,eikä minkäänlaista yhteistä kumppanuutta saatu aikaiseksi.
Ihminen muuttuu koko elämänsä ajan. Erilleen kasvaminen tarkoittaa sitä, että muututaan siten, että ollaankin etäämpänä toisistaan. Ei kasveta yhteen ja samaan suuntaan. Tavoitteet ja se mitä elämältä kukin haluaa, ovatkin yhtäkkiä kovin kaukana toisistaan.
Kyse ei ole siitä, etteikö viitsisi, eikä välittäisi, tai ettei enää huvittaisikaan leikkiä perheleikkiä.
Ihmiset vain muuttuvat. Se on luonnollista.
Ja aina se muutos ei tapahdu puolisoilla samaan suuntaan.
Minullakaan ei ole ollut kiire uuteen suhteeseen, ei myöskään puolisolla.
Asiaa yh73. Oikeastaan vasta oivalluksen kautta oppii ymmärtämään itseään ja sen kautta myös muita. On itsestäänselvää, että 20-vuotiaan ajatukset ja odotukset parisuhteelta on täysin toiset kuin kymmenen tai viidentoista vuoden päästä. Lapset ovat myös liiton "jokeri". Ei mitenkään voi ennalta tietää millaiseksi elämä muodostuu puolison lasten kanssa. Lapset suurelta osin saavat vanhempansa muuttumaan aivan eri suuntiin ja etäälle toisistaan. Yleensä äiti haluaisi lasten isän osallistumista arkeen. Isät pakenevat töihin ja harrastuksiinsa. Jonkin ajan kuluttua huomataan, että kumppani koetaan enemmän vihollisena kuin ystävänä.
Toisaalta ihan asiantuntijat sanovat, että jokainen liitto nimenomaan tarvitsee muuttumista, mutta tähän tarvitaan yhteinen tavoite. Jos suhde on samanlainen kuin vaikkapa 10v sitten, pari todennäköisesti eroaa. Liitosta tulee harmaa ja arkinen, tylsä. Molemmilla on usein sellainen olo, että tämä on nyt nähty.
..ja lasten poismuuton jälkeen odotukset parisuhteelta muuttuvat taas. Hyvässä liitossa kumpikin voi vapaasti toista loukkaamatta elää sekä itsellistä, itselleen tärkeää elämää omien harrasteiden parissa että yhteistä elämää ja nauttia onnellisena molemmista. Mutta moni eroaa nyt, aika usein kolmannen osapyörän vuoksi, ja todetaan tietenkin että "kasvettiin erilleen". Moni mies perustaa uuden suhteen itseään nuoremman naisen kanssa ja tekee uudet lapset. Nainen ei ikänsäkään vuoksi enää uusiin lapsiin kykene, mutta sanoisin että nainen ehkä valitsee paremmin, tai ei ainakaan toista entistä perhe-elämän arkea uudestaan, samanlaisena kuin se jo on tullut koetuksi.
Aika moni eroaakin juuri kun lapset ovat lähteneet pesästä tai jonkin aikaa ennen sitä. Ihan selkeästi nuoruuden liitto on perheen perustamista varten, sitten toinen liitto on varsinaisesti omaa itseä varten. Ei niinkään valita "paremmin", vaan itselle sopivampi kumppani, päivitettyihin tarpeisiin. Yleensä nainen saa erittäin tarpeekseen yhdestä varsinaisesta perhe-elämästä, jossa usein joutuu vastaamaan kaikesta ja vähän päälle.
No siinähän se tuli hienommin sanottuna "Yleensä äiti haluaisi lasten isän osallistumista arkeen. Isät pakenevat töihin ja harrastuksiinsa. Jonkin ajan kuluttua huomataan, että kumppani koetaan enemmän vihollisena kuin ystävänä."
Olisi ihme, jos parit eivät ajautuisi erilleen, kun koskaan eivät ole yhdessä ja toinen pakoilee perhe-elämää.
Katsoin tässä erään etäisän lasten palautusta ja kyllä todella oli pahaa katseltavaa. Hänkin tapaa lapsiaan vain kehdesti kuukaudessa ja sekin tuntui olevan liian paljon.
Kuinka heitti oven raosta kuin ryysyläiset, mitään ei ollut kerrotavaa viikonlopusta tai muustakaan, saatikka juurikaan lapsiaan huomioi, kun oli kiire sen uuden muijan ja sen lasten luo.
Tällä välin tuskin edes soittaa aina kertaakaan lapsilleen, että on omat lapset sitten pahoja riiviöitä.
Kassit oli täynnään likaisia ja märkiä vaatteita, edes niistä ei kertonut. Mitä tästäkin miehenstä pitäisi ajatella.
Kenenkään lähi-ihmisen in turha tässä käydä mitään selittämään, sillä näitä lapsia ei edes palautettu lähi-ihmisille vaan väliaikaisesti muualle.
No lapsen päätä alkoi särkemään, kuka vain aavistaa heti syyn. Lapsi kokee oplevansa niin mitätön ja tarpeeton vanemmilleen.
Onnekseen täällä vastaanotto oli sellainen, että lapset saivat istua sylissä, kertoa huolensa ja nukkua vaikka syliin, kouluikäisetkin.
Miksi uusikko nähdään usein pahana ja ex:ä hyvänä.
Kasvaa erilleen?
Hmm... jos suhde on ollut vahva susiparina niin miksi lasten syntymän jälkeen nainen muuttuu ja haluaa muuttaa miestään joksikin toiseksi? Mies on ihan riittävän hyvä sellaisenaan.
Monesti kuulee eronneilta ihmisiltä, että kun se toinen ei muutu. Miksi pitäisi jos asiat on sujuneet hyvin ennen lapsiakin. Miksei asiat voi sujua ennallaan sen jälkeenkin?
"vahva susiparina"
Monet on kyllä elelleet ihan avioliitossa ennen lasten syntymää, ei susiparina. Siksi toiseksi voi kysyä eritoten miehiltä mikseivät osallistu lasten hoitoon eikä huomioi vaimoaan lasten syntymän jälkeen, vaan heittäytyvät perheen "isoimmiksi lapsiksi"? Liitto ei kuule lasten syntymän jälkeen ole ikinä kuin aiemmin kahdestaan. Siksi usein kasvetaan erilleen ja juuri lasten syntymän jälkeen se alkaa.
Se on lapsuuden kodista opittu malli että nainen hoitaa ja mies ei osaa otse ajatella ett ävoisi olla itsekkin lapsen kanssa ja touhuta kaikkea kivaa.
Niin ja mies ei osaa usein ajatella, että voisi myös hoitaa lapsia, ei vain touhuta kaikkea kivaa heidän kanssaan, ja ottaa osaa päivittäisiin kotitöihin, ruuanlaittoon jne. Eritoten nykyajan naisilla on sen verran kokemusta jaettavista kotitöistä ja lastenhoidosta, että pari ihan varmasti kasvaa erilleen, elleivät jaa mitään yhdessä.