Olin tulossa töistä kotiin pitkän päivän jälkeen. Päivä sisälsi lähinnä koulutusta, mutta matkoihin meni aikaa ja olin aika väsynyt. Kotimatkalla huomasin tienpientareella tennispallon ja aloin potkimaan sitä kävellessäni kotiin. En mielestäni mitenkään tarkoituksella, lähinnä ajankuluksi ja samalla siksi, että sain muuta ajateltavaa kuin kurja sää ja muutenkin melankolinen mielentila.
En tiedä mita tapahtui. Ehkä siinä pallon potkimisen lomassa aloin ajattelemaan, että jotenkin olen ottanut aina liian vakavasti, kulkenut samoja polkuja ja tehnyt samoja virheitä ihmissuhteissani. Sitö kun huomaamattaan kanta turhaan vanhojen asioiden taakkaa mukanaa, eikä osaa päästä siitä irti.
Eräs työkaveri tuli siinä vastaan ja sanoi jotain "olet löytänyt pallon". Vastasin hiljaa, tihkusateisen päivän lomasta, "ehkä jotain muutakin" ja potkaisin pallon läheisen metsän reunaan. Kenties joku toinen saa siitä hiljaisen oivalluksen.
Kengät olivat ehkä hieman kuraiset, mutta mieleni tuntui hieman kevyemmältä.
En tiedä mita tapahtui. Ehkä siinä pallon potkimisen lomassa aloin ajattelemaan, että jotenkin olen ottanut aina liian vakavasti, kulkenut samoja polkuja ja tehnyt samoja virheitä ihmissuhteissani. Sitö kun huomaamattaan kanta turhaan vanhojen asioiden taakkaa mukanaa, eikä osaa päästä siitä irti.
Eräs työkaveri tuli siinä vastaan ja sanoi jotain "olet löytänyt pallon". Vastasin hiljaa, tihkusateisen päivän lomasta, "ehkä jotain muutakin" ja potkaisin pallon läheisen metsän reunaan. Kenties joku toinen saa siitä hiljaisen oivalluksen.
Kengät olivat ehkä hieman kuraiset, mutta mieleni tuntui hieman kevyemmältä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kyllä vaan, näinhän se menee, tai pitäisi mennä, että joskus havahtuisi
miettimään omaa pikkuympyräänsä ja kömpisi sieltä lasikaapista ulos.
Kas eläämää tosiaan on muuallakin, kuin vain omassa valtakunnssa.
Siihen on vain niin turvallista jumittua.
Joillekkin on käynyt niin, että on jotunut lasarettiin ja siellä, siellä kun aikaa
funtsailla, niin huomannut mitä ympyrää onkaan kulkenut päivästä toiseen.
ohi foorumin aiheesta, mutta jatketaan, kun oli niin hyvä kirjoitus. Kevät on tuonut samankaltaisia oivalluksia muillekin. Mutta kysymys kuuluu: miten sieltä ympyrästä pääsee ulos? Itse olen niin kovasti yrittänyt sitä koko kevään, mutta ei vaan tunnu onnistuvan. Itkettää ja ahdistaa joka päivä. Ikävimpinä hetkinä tuntuu, että tosiaan joudun sinne lataamoon. Mitä tehdä?
Ja siis ihmissuhteisiin tämä liittyy minullakin. Toistan samoja virheitä (en uskalla päästää muita lähelleni). Toisinaan loukkaan hyviä ihmisiä siinä prosessissa, mikä itkettää vielä enemmän...
Usein tahtoo olla, että toistaa tahtomattaan samaa kaavaa. Sitä huomaa olevansa
yhä uudelleen ja uudelleen samassa pisteessä.
Jos on kovin ahdistunut, niin yksin näitä vatvominen saa asioille siivet. Olisi
hyvä olla, mikäli mahdollista yksi luotettava ystävä, jonka kanssa voisi yhdessä
etsiä sitä ovea ulos tilanteesta. Kun hän tietää tilanteen, niin ei varmaan
loukkaannu, jos vaikka sanoisikin joskus pahasti, kun kiukuttaa.
Jos haluaa oppia vuorikiipeilijäksi, ei varmaankaan kannata yrittää ensimmäisenä Mount Everestille.
Mitäpä, jos kokeilisitkin jotain muuta rajoja rikkovaa? Ajattelisin, että sellaisen ihmisen, jolla on kova kontrolli päällä muutenkin, on vaikea päästää ihmisiä lähelleen. Jospa hölläisit ensin jostain pienemmästä asiasta? Löytäisit sisäisen anarkistisi? Askel kerrallaan harjoittelisit luottamusta yleensä maailmaan ja opettelisit asennetta, että niin paljosta voi kuitenkin aina olla kiitollinen. Joskus tulee turpiin, mutta maailma jatkaa menoaan siitä huolimatta, kliseisesti: elämä jatkuu!
Meidän murheemme lopulta ovat hyvin hyvin pieniä, naurettaviakin jopa kun suhteutetaan globaalisti.
Oivaltavaa, perspektiiviä laajentavaa ja aurinkoista kevättä! :)
Jos viittaat kirjoituksessasi nettideittailuun ja jonkinlaisen kumppanin löytämiseen niin alakulo ei siinä yhteydessä ole minkäänlainen poikkeus.
Nämä paikat on nyt nähty, koettu ja kokeiltu. Lopputulos on se, että mitään ei jää näistäkään käteen.
Paljon parempi ratkaisu ainakin omasta mielestäni on se, että keskittyy jollain tavoin omaan elämään. Omat harrastukset ja muut kuviot.
Suomi on siinä mielessä todella synkkä maa, että täällä kumppanin löytäminen on erittäin vaikeaa.
Eli kukapa sinusta parhaiten pitää huolen kuin sinä ITSE.
Ite lopetin näiden nettideittailujen kanssa pyörimisen muutama kuukausi sitten.
Käteen ei jäänyt kuin paskan maku.
Nyt kun on palannut omiin aikaisempiin harrastuksiin niin olo on kohentunut merkittävästi ja koko nettideittailu on jäänyt syrjään kokonaan.
Olen mielummmin oma itseni joka tekee sitä mitä haluaa kuin väkisin viestejä lähettelevä henkilö. Se oli ja nähtiin.
Jokainen rakastakoon itseään aina sen verran ettei lähde toisten pyöriteltäväksi.
Kaikille kirjoittajille hyvää kevättä. Myrskystä huolimatta katsotaan, että kukaan ei jää tuulen vietäväksi. Ja mennään eteenpäin.
haluan myös kiittää keskusteluun osallistuneita. Kuten eräs kommentoineista huomautti, Mount Everestille ei kiivetä hetkessä. Aloitin vähän vaatimattomammin, ja yritin perjantaina olla töissä mukava ja kiinnostuneempi duunikavereiden elämästä. Palaute oli ihan mukavaa. Nyt vaan sitten pitäisi yrittää olla avoimempi myös vastakkaisen sukupuolen suhteen. Se vaatiikin jo hieman enemmän. Mutta eniways, hyvää kevättä kaikille!