Enpä tiedä mistä aloittaisin, on niin sekava mieli ollut jo pitkään.. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä reilut kaksi vuotta, ja tässä suhteessa kaikki on tapahtunut ehkä aivan liian nopeasti. Kun tutustuimme, olimme valtavan rakastuneita molemmat, suunnittelimme ihanaa tulevaisuutta, matkustelimme, vietimme yhteistä ihanaa aikaa, luotin mieheeni sataprosenttisesti ja olin varma että olin löytänyt elämäni rakkauden.
Nyt tuntuu vain että olin niin tyhmä ja sinisilmäinen. Muutimme yhteen jo 4kk päästä seurustelun aloittamisesta ja puolen vuoden päästä tästä olin jo raskaana ja niin onnellinen. Lapsi siis todellakin oli suunniteltu, miehellä on kaksi lasta jo aiemmasta suhteestaan ja olin jo kerennyt huomaamaan kuinka hyvä ja rakastava isä hän heille oli, joten odotin vain innolla tulevaa yhteistä perhe-elämäämme, en todellakaan osannut odottaa saavani tätä.
Jonkin ajan kuluttua raskaaksi tuloni jälkeen kaikki alkoi pikkuhiljaa muuttua. Mies alkoi olemaan yhä enemmän poissa kotoa, milloin ylitöissä, milloin kavereiden kanssa, milloin kävelyllä. Yhteinen aikamme alkoi pikkuhiljaa vähenemään, vaikka ennen sitä osasimme aina löytää, vaikka molemmat töissä kävimmekin. Pikkuhiljaa kuvio oli sitä, että mies meni joka päivä töiden jälkeen kavereidensa kanssa jonnekin, ja minä olin yksin kotona, siivoomassa, ruokaa laittamassa, miestä odottamassa. Aluksi hän tuli kotiin aina silloin kun sanoi, mutta ei mennyt kauaa kun alkoi lipsumaan sanomistaan ajoista, ensin vain vähän, mutta koko ajan paheni. Yritin yleensä soittaa miehelle siinä vaiheessa kun hän oli tunnin-pari myöhässä eikä hänestä ollut kuulunut mitään, ei ollut ilmoittanut tulevansa myöhässä tai mitään muutakaan. Hän ei vastannut puhelimeen eikä viesteihin. Touhu alkoi olla sellaista että jos hän esimerkiksi sanoi tulevansa klo 18, tulikin klo 00, eikä ilmoittanut mitään. Tottakai minä olin huolissani, ja kun tätä alkoi olemaan päivittäin, aloin jo olemaan todella vainoharhainen. Olen epäillyt aivan kaikkea, toisia naisia, huumeita, rahahuolia, masennusta, mutta mies väittää kirkkain silmin että mistään tällaisesta ei ole kysymys.
Sitten alkoi tulla lisää valheita ja tästä alkoi se jyrkin alamäki. Olimme miehen kanssa sopineet, että hän maksaa vuokrastamme 2/3, koska hänellä suuremmat tulot kuin minulla, ja minä taas ostin ruoat kaappin ja maksoin lopun vuokrasta. Hän kertoi aina maksaneensa vuokran, joten en osannut epäillä, kunnes haastemies soitti minulle ollessani töissä, ja sanoi että minun pitäisi tulla hakemaan haaste. Olin aivan järkyttynyt. Kävi ilmi, että mies ei ollut maksanut omaa osaansa vuokrasta yli puoleen vuoteen ja vuokravelkaa oli kerääntynyt yli 4000euroa. Kun sitten hänelle tästä järkyttyneenä soitin, hän väitti, että aivan varmasti on maksanut oman osansa, on varmasti mennyt väärälle tilille sitten. Minä tyhmänä menin tietenkin tämän uskomaan, ja kerroin vuokranantajalle asian niin kuin mies sen minulle kertoi, ja lupasin, että mies selvittää asian pankissa ja rahat palautetaan oikealle tilille. Mies sanoi käyneensä pankissa, ja että rahat olisivat hänellä 2 viikon sisällä, tämänkin kerroin vuokranantajalle. Aika venyi, mutta pankki kuulemma selvitteli asiaa. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta saada neljää tonnia kasaan niin nopeassa ajassa, joten saimme asunnostamme häädön, ja silloin vasta mies myönsi valehdelleensa, ja ettei todellisuudessa ollut maksanut senttiäkään vuokraa, koska "kaikki tarvittiin meidän elämiseen". Se oli kyllä totta, sillä kokopäivätyöni muuttui niihin aikoihin osa-aikaiseksi ja tulomme pienenivät, mutta uskon että oltaisiin kyllä pärjätty siltikin. Ja minä siis olin viimeisilläni raskaana kun saimme häädön. Luojan kiitos saimme kuitenkin uuden asunnon.
Näihin aikoihin miehen kaksi pientä lasta olivat meillä joka toinen viikko, aina viikon kerrallaan, koska lasten äiti ei ollut kesäksi hakenut lapsille päivystävää päiväkotipaikkaa, ja he asuvat toisella paikkakunnalla. Niinpä siis minä, raskaana, hoidin mieheni kahta lasta päivät pitkät miehen lähtiessä aamukuudelta töihin ja tullessa 22-24 illalla kotiin. Oli siis näitä ylitöitä ja kavereilla istumisia. Voitteko kuvitella kuinka väsynyt olin? Pidän miehen lapsista oikein kovasti, mutta mielestäni se ei olisi minun tehtäväni ollut niitä noin pitkiä aikoja yksin hoitaa. Olin tuossa vaiheessa jo jäänyt äitiyslomalle, ja oikein mielelläni olisin vauvan syntymää edeltäneen ajan viettänyt rentoutuen tai vaikkapa omia kavereitani nähden, mutta joka päivä olin miehen lasten kanssa, tein heille ruokaa, vein leikkipuistoon, laitoin nukkumaan. Edes niinä viikkoina kun miehen lapset olivat meillä, hän ei vaivautunut tulemaan ajoissa kotiin vaan jätti vastuun niistä minulle. En voi vieläkään käsittää, miten on voinut noin ajattelematon olla.
Nyt tuntuu vain että olin niin tyhmä ja sinisilmäinen. Muutimme yhteen jo 4kk päästä seurustelun aloittamisesta ja puolen vuoden päästä tästä olin jo raskaana ja niin onnellinen. Lapsi siis todellakin oli suunniteltu, miehellä on kaksi lasta jo aiemmasta suhteestaan ja olin jo kerennyt huomaamaan kuinka hyvä ja rakastava isä hän heille oli, joten odotin vain innolla tulevaa yhteistä perhe-elämäämme, en todellakaan osannut odottaa saavani tätä.
Jonkin ajan kuluttua raskaaksi tuloni jälkeen kaikki alkoi pikkuhiljaa muuttua. Mies alkoi olemaan yhä enemmän poissa kotoa, milloin ylitöissä, milloin kavereiden kanssa, milloin kävelyllä. Yhteinen aikamme alkoi pikkuhiljaa vähenemään, vaikka ennen sitä osasimme aina löytää, vaikka molemmat töissä kävimmekin. Pikkuhiljaa kuvio oli sitä, että mies meni joka päivä töiden jälkeen kavereidensa kanssa jonnekin, ja minä olin yksin kotona, siivoomassa, ruokaa laittamassa, miestä odottamassa. Aluksi hän tuli kotiin aina silloin kun sanoi, mutta ei mennyt kauaa kun alkoi lipsumaan sanomistaan ajoista, ensin vain vähän, mutta koko ajan paheni. Yritin yleensä soittaa miehelle siinä vaiheessa kun hän oli tunnin-pari myöhässä eikä hänestä ollut kuulunut mitään, ei ollut ilmoittanut tulevansa myöhässä tai mitään muutakaan. Hän ei vastannut puhelimeen eikä viesteihin. Touhu alkoi olla sellaista että jos hän esimerkiksi sanoi tulevansa klo 18, tulikin klo 00, eikä ilmoittanut mitään. Tottakai minä olin huolissani, ja kun tätä alkoi olemaan päivittäin, aloin jo olemaan todella vainoharhainen. Olen epäillyt aivan kaikkea, toisia naisia, huumeita, rahahuolia, masennusta, mutta mies väittää kirkkain silmin että mistään tällaisesta ei ole kysymys.
Sitten alkoi tulla lisää valheita ja tästä alkoi se jyrkin alamäki. Olimme miehen kanssa sopineet, että hän maksaa vuokrastamme 2/3, koska hänellä suuremmat tulot kuin minulla, ja minä taas ostin ruoat kaappin ja maksoin lopun vuokrasta. Hän kertoi aina maksaneensa vuokran, joten en osannut epäillä, kunnes haastemies soitti minulle ollessani töissä, ja sanoi että minun pitäisi tulla hakemaan haaste. Olin aivan järkyttynyt. Kävi ilmi, että mies ei ollut maksanut omaa osaansa vuokrasta yli puoleen vuoteen ja vuokravelkaa oli kerääntynyt yli 4000euroa. Kun sitten hänelle tästä järkyttyneenä soitin, hän väitti, että aivan varmasti on maksanut oman osansa, on varmasti mennyt väärälle tilille sitten. Minä tyhmänä menin tietenkin tämän uskomaan, ja kerroin vuokranantajalle asian niin kuin mies sen minulle kertoi, ja lupasin, että mies selvittää asian pankissa ja rahat palautetaan oikealle tilille. Mies sanoi käyneensä pankissa, ja että rahat olisivat hänellä 2 viikon sisällä, tämänkin kerroin vuokranantajalle. Aika venyi, mutta pankki kuulemma selvitteli asiaa. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta saada neljää tonnia kasaan niin nopeassa ajassa, joten saimme asunnostamme häädön, ja silloin vasta mies myönsi valehdelleensa, ja ettei todellisuudessa ollut maksanut senttiäkään vuokraa, koska "kaikki tarvittiin meidän elämiseen". Se oli kyllä totta, sillä kokopäivätyöni muuttui niihin aikoihin osa-aikaiseksi ja tulomme pienenivät, mutta uskon että oltaisiin kyllä pärjätty siltikin. Ja minä siis olin viimeisilläni raskaana kun saimme häädön. Luojan kiitos saimme kuitenkin uuden asunnon.
Näihin aikoihin miehen kaksi pientä lasta olivat meillä joka toinen viikko, aina viikon kerrallaan, koska lasten äiti ei ollut kesäksi hakenut lapsille päivystävää päiväkotipaikkaa, ja he asuvat toisella paikkakunnalla. Niinpä siis minä, raskaana, hoidin mieheni kahta lasta päivät pitkät miehen lähtiessä aamukuudelta töihin ja tullessa 22-24 illalla kotiin. Oli siis näitä ylitöitä ja kavereilla istumisia. Voitteko kuvitella kuinka väsynyt olin? Pidän miehen lapsista oikein kovasti, mutta mielestäni se ei olisi minun tehtäväni ollut niitä noin pitkiä aikoja yksin hoitaa. Olin tuossa vaiheessa jo jäänyt äitiyslomalle, ja oikein mielelläni olisin vauvan syntymää edeltäneen ajan viettänyt rentoutuen tai vaikkapa omia kavereitani nähden, mutta joka päivä olin miehen lasten kanssa, tein heille ruokaa, vein leikkipuistoon, laitoin nukkumaan. Edes niinä viikkoina kun miehen lapset olivat meillä, hän ei vaivautunut tulemaan ajoissa kotiin vaan jätti vastuun niistä minulle. En voi vieläkään käsittää, miten on voinut noin ajattelematon olla.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Noh, sitten syntyi vauvamme, ihana pieni tytär. Mies yritti viimeiseen asti, että hänen vanhempansa tulisivat hakemaan meidät sairaalasta, koska hänen on mentävä töihin, ei kuulemma saa pitää isyyslomaa kun on niin kiire töissä. Minä en kuitenkaan suostunut vaan vaadin, että hän tulee meidät hakemaan. Niin hän sitten tulikin, heitti meidät kotiin ja lähti melkein samantien töihin. Tästä eteenpäin hänen työpäivänsä olivat klo 10-02, ja minä siis koko tuon 16 tuntia olin yksin vauvan kanssa, juuri synnyttäneenä ja aivan liian väsyneenä. Mies käytännössä katsoen vain nukkui kotona. Sitten eräänä kauniina päivänä, vauvan ollessa noin kolme viikkoa vanha, minulle selvisi, ettei mieheni ole töissä käynyt sen jälkeen kun lapsemme syntyi. Ei ollut ilmoittanut töihin mitään ja siellä tietenkin oltiin huolissaan.
Mies myönsi tämän kun sanoin tietäväni, ja kertoi viettäneensä tuon ajan kavereiden kanssa kalassa ja grillaillen! IHAN OIKEASTI!! Miten sydämetön voi ihminen olla, kotona on vastasyntynyt vauva ja väsynyt äiti, ja ukko vaan kalastaa ja grillailee ja pitää hauskaa kavereiden kanssa? Tuo tapahtuma katkeroitti minut ehkäpä lopullisesti, valehtelut raha-asioista voin ehkä anteeksi antaa, mutta että kaverit on tärkeämpiä kuin oma perhe, se vaan satuttaa niin paljon ja itken kun ajattelenkin koko asiaa.
Tätä nykyä mieheni on työtön, koska tosiaan päätti silloin itse lopettaa työnsä, ei ole uutta työtä saanut. Silti, vaikka hän kotona on, on hän suurimman osan päivästä joko kavereiden kanssa tai kävelyllä tai milloin missäkin. Ei saa asioita hoidettua, esim. kun pitäisi lähteä työkkärissä käymään, lähtee niin viimetingassa että käy siellä yhteensä 7 kertaa ennen kuin on viimein jaksanut jäädä jonottamaan vuoroaan ja saanut asiansa hoidettua.
Hetken meillä meni ihan hyvin ja mies tuli suunnilleen silloin kun sanoi, mutta nyt tämä sama vanha kuvio on alkanut toistumaan. Lähtee klo 14, sanoo tulevansa klo 18, ei tule, soitan kun kello 19, ei vastaa, ei vastaa viesteihinkään, paitsi välillä saattaa ilmoittaa että menee vielä tunti, mutta ei tule silloinkaan ja loppujen lopuksi on kotona klo 22-02.
Tämä on niin väärin! En jaksa enää. Tottakai minä heti ensimmäisenä ajattelen että hänellä on toinen nainen vaikka lupaa ja vannoo ettei ole, ja tosiaan kyllä vaikuttaa onnelliselta kanssani silloin kun ei ole käyttäytynyt noin. Ei ole ikinä tullut kuitenkaan humalassa kotiin, ja sen verran olen katsonut ettei hänen puhelimessaan ole muiden naisten numeroita. Minun lisäkseni ei ole kuin hänen siskonsa, äitinsä ja lapsensa äiti. Mutta silti, mitä hittoa tästä pitää enää ajatella?
Kun mikään lupaus ei ikinä pidä, koskaan ei tehdä mitään yhdessä.. Olen ehdottanut että veisimme lapsen joskus hetkeksi hoitoon ja tekisimme yhdessä jotakin, niin aina juuri niinä hetkinä onkin jotain muuta. Hän sanoo että minun pitää vain luottaa ettei ole muita ja että hän tosissaan on kavereillaan mutta miten hitossa se onnistuu?
En voi luottaa enää yhtään, eipäilen jokaista hänen sanaansa ja joka kerta kun hän lähtee, pelkään että tulee taas yöllä.
Lisättäköön, että miehellä siis on ad/hd, joka selittää kyllä osan käytöksestä, mutta mielestäni sen taakse ei voi suojautua. Mies syö tähän lääkkeitä ja ne toimivat vaihtelevasti.
Mutta kun.. en enää edes tiedä mitä ajattelen miehestä, rakastan häntä edelleen maailman eniten, mutta samalla hän on myös maailman kusipäisin, itsekkäin ja säälittävin ihminen. En käsitä miten kukaan voi kohdella toista noin. Olen jo alkanut epäilemään että hän on narsisti ja patologinen valehtelija ja tuntuu että joka päivä on nykyään yhtä sumua. Muistelen niitä onnellisia aikoja kun kaikki oli hyvin ja nin kovasti haluaisin sen takaisin mutta miten tätä enää pystyy korjaamaan kun luottamus on mennyt ja koko ajan saa epäillä toisen sanoja, lupauksia, tekoja? On niiiiin rankkaa ja kuluttavaa joutua joka ikinen päivä epäilemään, voi kuinka haluaisin taas olla se sama itsevarma ja onnellinen nainen joka joskus oln.
Ero tuntuu ainoalta järkevältä ratkaisulta mutta samalla myös niin pahalta koska rakastan tätä ihmistä niin paljon ja haluaisin saada kaiken toimimaan mutta samalla en tiedä voinko antaa tuota käytöstä anteeksi, pääsenkö eroon katkeruudesta ja ennnen kaikkea, pystyykö mies ikinä muuttumaan. Hän lupaa kyllä, nmutta lupaukset eivät ole tähänkään asti pitäneet.
Olen monta kertaa sanonut olevani tosissani eron suhteen ja hän sanoo uskovansa, ja silloin aina lupaa ja lupaa muuttua mutta taas kun tulee tosipaikka, pettää lupauksena.
Pariterapiaan ollaan ajateltu kyllä mennä, mutta epäilen onko siitäkään mitään hyötyä. Varmaan jos olisi normaalista miehestä kyse mutta mun mies alkaa jo mun silmissä näyttämään niin sairaan kieroutuneelta, tuntettomalta valehtelijalta, että tepsiiköhän tohon mikään. Ja kun toisena hetkenä taas on niin ihanan huomaavainen, rakastava ja lempeä ja vannoo että haluaa saada tän toimimaan ja rakastaa minua ikuisesti ja sitten toisena hetkenä ei ole mitään hajua missä ukko menee..
Tuli aika sekava teksti mutta sekaisin olen minäkin :( Haluaisin vaan ajatuksia kuulla, vaikka tiedän kyllä että tää taitaa olla aika nähty.. sattuu vaan niin paljon.
No huh huh!
Otappa nyt järki käteen ja JÄTÄ SE!
Sun mies on täys kusettaja ja ne kuule ei muutu milloinkaan!
Tiedän että mun pitäisi se jättää, ja varmasti voisin henkisestikin paljon paremmin jos olisin kaksin tyttäremme kanssa, kun ei kokoajan tarvisi pelätä, epäillä ja pettyä, mutta se vaan tuntuu niin käsittämättömän pahalta kun rakastan tuota niljaketta silti niin paljon ja meillä oli silloin aikoinaan niin ihana ja onnen täyteinen suhde. Taitaa vaan olla jo mahdotonta saada se onni takaisin, en tiedä, en tiedä enää yhtään mitään..
Kyllä olet hyväuskoinen hölmö . Teit sen kanssa lapsen vaikka et tuntenut miestä vielä kunnolla. Tyypillinen nainen olet ja et ole eka joka tekee tyhmästi ja uskoo kaiken. Miehes on ryypännyt ja pelannut uhkapeleihin kaikki vuokra rahansa tietenkin. Naiset on hölmöjä ja rakkaus on sokea tässä tapauksessa todellakin.
Et sitten eroa tosta miehestä vai. No, omapahan on elämäsi. Tosta ei hyvää miestä saa edes tekemällä.
No ei se nyt ainakaan ryypännyt ole, ei ole kertaakaan tullut humalassa kotiin, ei ole haissut viinalta yms, joten siitä nyt olen aivan varma. Parilla kaljalla käynyt välillä harvoin kavereiden kanssa mutta niin olen minäkin välillä käynyt, tosin nyt lapsen syntymän jälkeen en ole käynyt juuri missään.. En todellakaan tiedä mitä teen, eroanko vai en, mutta kyllä se ero ainoalta oikealta ratkaisulta tuntuu, se vaan sattuu niin paljon, mutta kai siitäkin sitten ajan kanssa pääsee..
Niin ja tiedän kyllä että olen hölmö ihan ilman haukkumisiakin, olin silloin alussa niin rakastunut ja sinisilmäinen ja nyt jos saisin päättää niin olisin todellakin odottanut pidemälle ja jättänyt lapsen tekemättä, mutta fakta on että tehtyä ei saa tekemättömäksi ja lastani en kadu pätkän vertaa, päinvastoin! Isän olisin toki voinut hälle paremmin valita, sellaisen joka kantaa myöskin vastuun eikä jätä kaikkea minulle, mutta en silloin alussa olisi missään nimessä voinut uskoa että hän on tuollainen.
Sua sattuu enemmän jos et eroa.
Mies ei joko jaksanut vanhassa työpaikassa tai on työkyvytön? Minusta asiaa ratkaisee ne muut asiat, että voiko mieheen luottaa, onko hänellä ongelmia muilla osa-alueilla paljon. Onko tunteeton ja kylmä. Eroko? Parisuhdeneuvoja? Jos kärsit kovasti, eikö kumpikin voi asua omassa asunnossaan. Onko hän rakastunut sinuun, vai onko hän sen vuoksi kanssasi kun sinä vaan haluat olla? Onko missään näkyvissä että hän rakastaa ja välittää aidosti? Vai onko pelkkää sanahelinää. Näkyykö käytännössä.
Ja valehteleeko mies? Miksi sopii aikoja jos ei pidä kiinni niistä. Vai pitääkö?
En todellakaan tiedä, välillä tuntuu että tolla on joku persoonallisuushäiriö. Toisinaan on niin rakastava ja huomaavainen, kertoo kuinka paljon rakastaa ja haluaa olla loppuelämän yhdessä ja pitää hyvänä sun muuta, mutta sitten taas tekee tuota että ei kiinnosta pätkääkään olla kotona ja kantaa vastuuta. Sanoo ettei tee sitä tahallaan, että hänellä on vaan joku pakonomainen tarve olla kokoajan menossa (vois olla juuri tuo adhd?), mutta että ei ikinä satuta tahallaan ja kun puhun erosta, sanoo että ei todellakaan sitä haluaisi ja että hänen maailmansa romahtasi jos meidät menettäisi.. Mutta tosiaan, sitten tulee noi reissut eikä häneen saa yhteyttä, ei reagoi vaikka kirjoitan että tämä sattuu todella paljon ja kotiin tullessan kyllä pyytää anteeksi ja sanoo ettei tiedä mikä taas meni, ei osaa hallita ajankäyttöään.
Lopetti työnsä koska ei jaksanut kiinnostaa ja nykyään varmasti on masentunut kun on noin mennyt tekemään ja häntä kaduttaa, varsinkin kun ei ole uutta työtä löytänyt..
No valehtelee, sehän se ongelma tässä onkin, ei pidä juuri ikinä ajoistaan kiinni, vuoden sisällä tullut ehkä neljä kertaa silloin kun sanoo. Enkä todella tiedä miksi pitää joku aika luvata jos ei pysty pitämään kiinni..
Paljos tällä sun ketkulla on oikein ikää? Tosi pentumaista käytöstä katoilla ja valehdella raha-asioista jne. Ei tollanen ihminen muutu, oothan sen jo nähny. Eroa siitä - kirpaisee joo, mutta sun ja lapsen on parempi kun ei tollanen ihme hiihtäjä ole enää matkassa...
No mies on jo yli 30 ja itse olen 26, sitä minäkin olen ajatellut, että nuori olen kuitenkin vielä ja elämä edessä, miksi kestää tällaista kun joskus voisi tulla vielä sellainenkin ihminen vastaan kuka kohtelisi paremmin ja arvostaisi enemmän.. Ehkä mä vaan pelkään sitä yksinäisyyttä vaan ja sitä minkälaista on yh-äidin elämä, mutta aika yksinhän mä jo nyt olen.. Pitää varmaan vaan kypsytellä ajatusta ja kerätä rohkeutta. Se vaan jotenkin tuntuu niin pahalta, että kaikki unelmat yhteisestä tulevaisuudesta onkin ollut pelkkää valhetta, ja sekin mua harmittaa, että olen lapselleni tuollaisen isän valinnut, kun oisin niin toivonut ehjää perhettä hänelle ja sen luulin saavani.. Sattuu vaan niin pirusti, varsinkin kun ajattelee, että jos ei miehellä vaan ole kaikki kunnossa ja siitä johtuu tämä käytös ja jos oikeasti haluaisikin kohdella meitä paremmin mutta enpä tiedä.. Luulis nyt että jos todella välittäis niin osais myös käyttäytyä sen mukaisesti...
Itsekään en ollut se maailman paras miesystävä aikoinaan, mutta tuo on niin sairasta käytöstä etten jaksa edes analysoida enempää. Eroa välittömästi. Olet tehnyt enemmän kuin naiselta voisi koskaan vaatia. Kun aikaa kuluu ja toivut pikkuhiljaa erosta, niin huomaat kyllä että ratkaisu oli täysin oikea. Harvoin kuulee tarinoita noin vastuuttomasta ja välinpitämättömästä ihmisestä.
Niin ja se vielä, että on parempi lapsenkin kannalta kasvaa pelkän äidin kanssa, kuin tuommoisessa ilmapiirissä. Itse sain lapsena kasvaa keskellä vanhempien riitelyä ja minusta ei tullut kovinkaan tasapainoista ihmistä.
Tuli vielä sellainen asia mieleen, että nyt jos todellakin eroat miehestäs niin toivottavasti muistaa maksaa lapsestaan elatusrahoja. Ne kun jos "unohtuu" niin siinähän sitä taas ollaan. :(
Jeesus että osaa olla idiootti touhua.
Et voi muuttaa miehen käytöstä, et uhkailemalla, kiristämällä etkä lahjomalla. Ja on ihan sama onko hän narsisti tai adhd tai mitä tahansa, merkitystä on vain sillä miten hänen käytöksensä näkyy perhe-elämässänne.
Se on se pohja, mistä sinun pitää tehdä päätöksesi. Rakastatko häntä niin paljon, että tämä on se elämä mitä haluat itsellesi ja lapsellesi? Silloin lakkaa ruikuttamasta häntä kotiin, tekstailemasta tai soittelemasta. Hoida yksin kaikki tärkeät laskut, jotta koti ei lähde toista kertaa alta. Älä odota mieheltä yhtään mitään, älä luota lupauksiin, älä usko jos hän lupaa olla paikalla tietyllä hetkellä/lähteä johonkin kanssasi. Kerro suoraan läheisillesi, että miehesi on työtön eikä edes halua töihin; että hänen kanssaan ei voi sopia mistään ja luottaa että sopimus pidetään jne. Sinun tehtäväsi ei ole salailla miehesi mokia!
Toinen vaihtoehto on, että rakastat itseäsi ja lastasi niin paljon, että haluat teille normaalin, turvallisen arjen.
Tunnetko miehen lasten äidin? Jos olette asiallisissa puheväleissä, keskustelu hänen kanssaan voisi selventää tilannetta etenkin siltä osin, onko tällaista käytöstä esiintynyt aiemmin. Enpä yhtään ihmettelisi...
Mies tarvitsee terapiaa. Ihan kunnollista yksilöterapiaa. Jos pystyt kannustamaan häntä siihen, tai sanomaan hänen kavereilleen/vanhemmilleen tms. että olet huolissasi ja se olisi sinusta oikea ratkaisu, hyvä - mutta et pysty pakottamaan, eikä sinulla ole velvollisuutta odottaa, auttaako se. Mutta voi olla, että kyseessä ei edes ole ad/hd (ainakaan pelkästään), vaan esimerkiksi (hypo)mania tai epävakaa persoonallisuus. Joka tapauksessa joko jotain on pahasti vialla tai sitten mies on vain järjetön k***pää.
Sinäkin tarvitset ainakin keskusteluapua, koska olet kestänyt niin paljon ja joutunut pettymään kerta toisensa jälkeen. Sinuna myös muuttaisin erilleen, niin ettette ole enää riippuvaisia miehestä. Jos oikein onnellisesti käy, mies voi parantua, muuttua ja alkaa elämään normaalia perhe-elämää kanssanne myöhemmin, esim. parin vuoden päästä, mutta ei se itsestään tapahdu. Huomaathan, miten kohtelee lapsiaan edellisestä liitosta.
Tsemppiä vaikeaan tilanteeseesi.
Hmm, tuossa vaiheessa kun sanoit hänen olevan ah/hd tuli vain yksi ratkaisu:
jätä.
Seurasin sivusta parhaan ystäväni (myös ah/hd) toilailuja amiksesta asti 22-vuotiaaksi, kunnes päätin pistää välit poikki. Minua ei jaksettu muistaa kuin silloin, kun oli ongelmia. Joho rahan, miehen, vanhempien, kavereiden, töiden, opiskelujen tai minkä tahansa kanssa. Ja niitä ongelmia oli usein!
Aina oli rahat lopussa, vaikka olisi edellisenä päivänä saanut 200€. Hyvin höynäytettävä, kun tuli toinen ihminen kaupungilla vastaan ja kertoi olevansa Pertsa Tallinnasta ja ammatiltaan lääkäri, kaveri uskoi asian muitta mutkitta. Eihän kukaan valehtelisi tuollaisesta.
Viipotti minne sattui ja amisaikana juoksin perässä. Minulle kaverit soittivat ensimmäisenä, koska hänen vanhempiaan ei enää kiinnostanut / kaveri pelkäsi, että suuttuvat. Oli milloin missäkin sammuneena, muuten huonossa hapessa, ilman rahaa ja kerran ilman vaatteita. Mitään vastuuntuntoa ei ollut, oli yksi iso lapsi joka ei osannut mistään huolehtia.
Lopulta päätin pistää välit poikki, kun luin, että oli mennyt itseään puukottaneen miehen kanssa kolmatta kertaa yhteen, vaikka tuota ennen haki miehelle lähestymiskieltoa. En jaksa enää kuunnella hänen elämänsä epäkohtia ja kuinka lääkitys ei tehoa (ei yleensä syö lääkkeitä kun "eivät kuulemma auta" vaan vetää vessasta alas jotta näyttäisi syöneen) ja hänen elämänsä on helvettiä.
Olen kuullut samanlaisia kertomuksia muiltakin. AD/HD on sairaus joka paranee vain lääkkeillä, mutta niiden ottoa pitää valvoa. Kannatan, että lähdet lätkimään. Pian lapsesi on ilman äitiä ja saat seurata häntä kultapilven reunalta.
Voi jumalauta, yleensä vaan luen näitä viestejä täällä mutta nyt en kyllä voi olla kommentoimatta. Olet kyllä totaalisen idiootti, että olet tähänkään asti katsellut tollasta perseilyä, ei vaan voi ymmärtää miten nainen antaa tollasta tapahtua itselleen nykypäivänä. Eikö tuo tekstin kirjoittaminenkin jo herätellyt sinua, kun kasasit kaikki miehesi tempaukset yhteen? Aivan vitun naurettavaa roikkua tuossa joidenkin "vanhojen hyvien aikojen" vuoksi. Ne ajat on menneet eivätkä takaisin tule, koska niin paljon paskaa on tapahtunut sen jälkeen.
Niin, ja kaikille ADHD:n syyttäjille, täyttä paskaa puhutte tekin. Itselläni on ADHD enkä ole tollainen itsekäs vittupää, eikä ole muuten isoveljenikään. Kyllä tuossa on vaan ihan muista asioista kyse.
Miksi joku luulee että tuollaista on pakko katsoa.
Ok, jos joku ei halua erota ja hyväksyy miehensä ja on onnellinen.
Ookoo jos joku haluaa erota, ei hyväksy miehensä käytöstä, eikä ole onnellinen.
Mutta luuletko aloittaja että sun jostain syystä TÄYTYY eli on jotenkin pakko rakkauden tai velvollisuuden tai lapsen takia tuollaista sietää?
Mua kiinnostaa, koetko että sun on pakko?
Koetko että se on sun tehtävä?
Koetko että sun velvollisuus on selvittää mikä tuota miestä vaivaa ja vieläpä pysyä hänen rinnallaan?
Koetko, että et voisi paremmin jos olisit yksin?
Koetko tarvitsevasi tuota suhdetta?
Koetko että lapsesi tarvii sitä?
koetko että voit muuttaa miestä rakastamalla häntä?
Toinen juttu ihmetyttää, olen kuullut tuollaisista alkoholisteista, mutta sä vielä kerroit että mies ei edes JUO.
Ja silti käyttäytyy noin.
Mä alan toisaalta siinäkohtaa epäillä myös koko tarinaa.