Olen siis ollut sinkkuna koko elämäni (35-vuotta). Ja kun asiaa pohdin, niin rehellisesti sanottuna joudun kyllä myöntämään, että jos tilaisuus parisuhteeseen jossain vaiheessa vastaan tulisi, niin en ole varma, että mitä tekisin silloin.
Siis tietysti rakkaus ja parisuhde ja muu tällainen olisivat sinänsä upeita asioita kokea, ei siinä mitään, mutta kuinkas sitten se arkielämä. Siis se, että esimerkiksi sitä on tottunut aikuiselämänsä siihen, että on tekemisistään tilivelvollinen vain itselleen, ja sitten pitäisi kaikkeen mahdolliseen ottaa sen toisenkin ihmisen mielipide huomioon. Tai että sitä on velvollisuus raportoida kaikki menemisensä ja tulemisensa ja muu sellainen.
Ja rehellisesti sanottuna. Kuka ikäiseni mies edes haluaa itselleen naista, jolla ei ole muutamaa kauan sitten ollutta lyhyttä tapaamiskuviota lukuunottamatta sitten niin minkäänlaista kokemusta seurustelusta ja parisuhteesta. Tämänikäisenä -oli sitten kyseessä mies tai nainen- kuitenkin ihmisellä oletetaan olevan edes jonkinlaisia parisuhdetaitoja.
Siis tietysti rakkaus ja parisuhde ja muu tällainen olisivat sinänsä upeita asioita kokea, ei siinä mitään, mutta kuinkas sitten se arkielämä. Siis se, että esimerkiksi sitä on tottunut aikuiselämänsä siihen, että on tekemisistään tilivelvollinen vain itselleen, ja sitten pitäisi kaikkeen mahdolliseen ottaa sen toisenkin ihmisen mielipide huomioon. Tai että sitä on velvollisuus raportoida kaikki menemisensä ja tulemisensa ja muu sellainen.
Ja rehellisesti sanottuna. Kuka ikäiseni mies edes haluaa itselleen naista, jolla ei ole muutamaa kauan sitten ollutta lyhyttä tapaamiskuviota lukuunottamatta sitten niin minkäänlaista kokemusta seurustelusta ja parisuhteesta. Tämänikäisenä -oli sitten kyseessä mies tai nainen- kuitenkin ihmisellä oletetaan olevan edes jonkinlaisia parisuhdetaitoja.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mulle kelpais. itse en varmaan kelpaa kenellekkään naiselle.
Monenko nussima olet?
Miksi pitää huudella silloinkin, kun kyseessä ei ole mikään pinnallinen bilekana? Säästäkää herjat niille, jotka ne ansaitsevat!
Hivenen syrjäytyneenä ja vuoden vanhempana miehenä olen pohtinut paljon samaa. Mutta ehkä kumppanin siksi pitäisikin olla jotain muuta kuin: kunhan nyt on vain joku.
Jos osaat olla yksin, ja pelkäät että vieras ihminen talossa tuntuisi oudolta, miksi sen edes pitäisi olla toisin? Minä en ainakaan halua kotiini tuntematonta ihmistä, vaan sellaisen naisen johon aidosti luottaisin. Naisen jonka kanssa tuntisin, että kotimme on molempien koti.
Minulla ihmisten nopea pariutuminen on aina ollut mysteeri. Minä olen aina kaivannut jotain syvempää yhteyttä ja vahvaa luottamusta toiseen(olen kammottava symbioosimies), ja en kykene käsittämään, miten ihmiset valitsevat kumppaninsa jostain ravintolasta mitä ihmeellisin perustein, kuin tämä olisi vain kivan näköiset kasvot. Ja niiden kivan näköisten kasvojen kanssa pitäisi sitten jakaa elämänsä, löytämättä koskaan sitä sielua noiden kasvojen takana.
Treffipalstojen vaatimuslistat ovat tästä oivallinen. Pitkälista vaatimuksia, jotka pahimmassa tapauksissa sisältävät automerkinkin.
Jos aidosti rakastuisin sanotaan vaikkapa pienitissiseen naiseen, enkö opettelisi ihailemaan hänen pieniä rintojaan. Jos taas hänen rintansa olisivat valtavat, opettelisin pitämään myös niistä, koska ne olisivat juuri hänen rintansa. Miksi siis tekisin naisen rinnoista itselleni fetissin vaatimuslistaani, jossa vaatisin, että naisen rintojen tulee olla juuri tietynlaiset, ja siten sulkisin ulkopuolelle sen naisen, joka saattaisi ollakin minulle se rakkain.
Esimerkki ei nyt sovellu jokaiseen vaatimukseen, ja varmasti on terveitäkin vaatimuksia, mutta kun lukee satunnaisten ihmisten vaatimuslistoja treffipalstoilta niistä tulee usein vain paha olo. Eivät he halua rakastaa tulevaa kumppaniaan ja hyväksyä häntä ihmisenä. He ovat ihastuneet omiin narsistisiin fetisseihinsä, ja niitä he myös etsivät. He etsivät objektia täyttämään heidän fetissin tarpeensa.
Ole siis onnellinen, että osaat olla myös yksin. Se voi kertoa, että olet terveempi kuin luulet. Ehkä silloin myös ymmärrät, että pariutuminen sen vuoksi, ettei osaa olla yksin, vaikka on itse täysin kyvytön hyväksymään toista aidosti ihmisenä, se on täysin keskenkasvuista. No, ehkä se on vielä lajin biologisen säilymisen kannalta välttämätöntä. Mutta sillä ei rakenneta elämän kestävää rakkautta, jossa molemmat tukevat ja kannustavat toista siinä missä itse on vahva ja toinen heikko, eikä omaa vahvuutta käytetä toisen alistamiseen aseena sukupuolten sodassa.
Todella hyvä kirjoitus, itse täysin samaa mieltä ja samoja huomioita tehnyt.
Ei luulis olevan hirveen vaikeeta tajuta perusjuttuja mutta kun näköjään ON íhmisten vaikeeta tajuta koska he ovat niin median aivopesemiä!!!!
Olet hieno mies.
Minua ärsyttää tuo joka tuutista pursuava pariutuminen ja sen ihannointi. Eipä nyt äkkiseltään tule mieleen ketään tuttua joka olisi sinkku itseni lisäksi. Siksi ei ole huvittanut missään yhteisissä juopottelutilaisuuksissakaan käydä kun sen nyt arvaa mihin se menis niinku aina: "no onkos sulla naista? ei? EI? IHAN TOSI?! MIKSEI?? blablablaasiaanliittyvääkyrsivääjauhantaa". Outona ne nyt tietty mua pitää kun en osallistu juoppobileisiin mutta eipähän tartte kuunnella sitä väsyttävää paskaa josta menee vaan ilta pilalle.
Ehken ole täysin sinut itseni ja sinkkuuteni kanssa (lähinnä "yhteiskunnan" painostuksen takia), muttei minusta kyllä seurustelemaankaan ole. Ahdistustahan siitä seuraisi jos pitäisi jostain toisesta ihmisestä jatkuvasti stressata.
Vähän riippuu, sillä kai sulla nyt kuitenki elämässäs jotaki ihmissuhteita on? Vaikka et ole tilivelvollinen muille menoistas ja tuloista, niin kai niitä ihmisiä silti löytyy jotka edes vähän haluaa tietää et kaikki on ok? Ainaki itellä, jos en viikkoon itestäni ilmottele niin varsin kiivassanasen puhelun jommaltakummalta vanhemmistani saan. Samoin jos en ilmottele mitään tai pahimmillaan en ehkä pysty vastaileen puhemeen työaikojen takia, niin kyllä joku kaveri käy viimestään viikon päästä ovella kolkuttelemassa et mitä v*ttua. Mä en koe sitä tilivelvollisuutena, vaan ihan vaan välitämisenä. Jos ei sulla ole minkäänlaisia ihmissuhteita, niin se on pikkasen huolestuttavaa.
Jos ite rehellisesti sanon, niin ennemmin ottasin miehen, joka on sitten ollu vaikka sen 30 vuotta ilman yhtään parisuhdetta. Mielummin kun sellase, joka ei ole koko aikusikänään ollu kun maximissaan 2 viikkoa ilman parisuhdetta. Yksikin täytyy osata olla ja kestää sitä omaa itteään. Mut tietysti riippuu paljon myös siitä mitkä ne syyt siihen yksinoloon on. Jos on vaan erakko ja v*äainen luonne, että kukaan ei kattele, niin ei kiitos. Tosin eihän sitä voi tietää onko kuinka v*mäinen, jos ei kukaan ole sitä koskaan ees yrittäny todeta. ;)
Onhan parisuhde erilainen kun muut ihmissuhteet. Ihan varmasti siihen olis vaikee sopeutua jos sellanen ykskaks kylmiltään eteen lätkästään. Harvemmin sitä kai kuitenkaan yhdessä päivässä tai edes viikossa päätyy samaan kämppään ja sormuksia ostelemaan ja pappia kuuntelemaan. Eikä kaikki parisuhteet tosiaan ole sitä läheisriippuvaista alati toisen kyljessä kyhnäämistä. Toki se toinen täytyy ottaa huomioon, mutta sekin kannattaa pitää mielessä et se tilivelvollisuus ei yleensä lähde kontrolloinnista, ei sen ainakaan kuulu lähteä. Ja jos toinen on vihanen kun tuletkin 10 tuntia myöhässä, mitään ilmottamatta, niin yleensä sen suuttumuksen taustalla on pelko ja huoli että mitään pahaa ei ole sattunut.
Jos tapaa jonkun eikä ole itse kovin sosiaalinen niin kyllä siinä oppii äkkiä sosiaaliseksi ja oppii seurustelemaan. Kysymys on vaan haluaako seurustella vai haluaako olla yksin. Vaikeampaa on löytää joku sopiva kumppani ja naiset on ainakin todella nirsoja mut tutustumalla sekin selviäisi.
Naiset nyt ei ole hirveen innokkaita tutustuamaan jos ei naama miellytä. Jos minusta olisi joku nainen kiinnostunut niin en minä alkais vaatimaan siltä et pitää jokaisesta menemisestä raportoida tai siitä kelle soittaa tai kuka soittaa. minusta pitää olla kans vapautta tehdä omia juttuja ja harrastaa mitä haluaa. En minäkään ala raportoida aina kun menen ovesta ulos.
Toista voi huomioida et jos lähtee jonnekkin , ettei vaan yhtäkkiä katoa ja sit toinen ihmettelee et mihin se hävisi..no mut kuitenkin jokainen tekee niin kuin tekee ja mä tekisin näin.
Ja olen kyllä huomannut et kun monet on seurustellut vaikka 5-10 vuotta niiin ei niillä ole siltin niitä parisuhde taitoja. Yleensä miehet kohtelee naista huonosti ja nainen imhettelee et miksi se kohtelee sitä kuin nainen olis joku palvelija. minusta kotityöt kuuluu molemmille.
"Naiset nyt ei ole hirveen innokkaita tutustuamaan jos ei naama miellytä. Jos minusta olisi joku nainen kiinnostunut niin en minä alkais vaatimaan siltä et pitää jokaisesta menemisestä raportoida tai siitä kelle soittaa tai kuka soittaa. minusta pitää olla kans vapautta tehdä omia juttuja ja harrastaa mitä haluaa. En minäkään ala raportoida aina kun menen ovesta ulos. "
No sitten se nainen tietenkin alkas vääntään riitaa miten et välitä siitä kun et ole kokoajan hyppimässä seinille kuin mustasukkainen apina. Koskaan ei ole mikään hyvin ja aina pitää tapella jostain.
En ole parisuhdetta ajattelemassakaan, mutta mietin vain näin ulkopuolelta, että miten ihmiset, vars. suomalaiset, niin helpon oloisesti kykenevät "luiskahtamaan" seurustelusuhteeseen. Miten paljon siinä joutuu suorastaan näyttelemään hyväitsetuntoista ja luontevaa ja miten paljolti tuo näytteleminen jatkuu vielä sitten parisuhteessa vuodesta toiseen. Eikös pääosa suomalaisista olekaan pohjaltaan ja monet pinnaltaankin ujoja ja tätä ujoutta häpeileviä? Miten voi tuosta vain ruveta luottamaan - kun toinen ei ole vielä ehtinyt osoittautua luotettavaksi - ja pussailemaan vierasta ihmistä? Ihan kuin vauva sokeasti hamuamalla äidin rintaan tarttuisi, pääasia että pääsee toista ihmistä kosketusetäisyydelle. Riittää, että toinen esittää jotain hyvin tunnistettua roolia, sisäpuolta ei ole niin tarvis luotailla eikä siihen ottaa kantaa. Vierellä voi olla totaalinen strangeri.
Alkoholin voimalla onnistuu mikä vaan, kato.
Mutta, olen itse AIKA hitaasti lämpenevä ihmisille (naisille) ja vaikutan varmasti ujolta, jurolta, kaikelta sellaiselta mahdolliselta mutta kun jos niin hassusti pääsee käymään että tutustun jonkun (naisen) kanssa paremmin niin alkaa uskaltaa helpommin heittämään läppää sun muuta juttua. Turhan usein se vaan tahtoo jäädä sellaiseksi keikkumiseksi että jää on just murtumassa mutta silti kumpikin vetäytyy takaisin sinne "ujouteensa". Mistä lie kyse, onko tää nyt jotain galaktista seksuaalista vetovoimaa joka pelottaa koska toinen sattuu olemaan parisuhteessa, vanhempi yms.