Kysytäänpäs välillä näin päin: onko palstalla pareja, joille toisen uskonto/ elämänkatsomus ei ole ollut ongelma eikä aiheuttanut erimielisyyksiä tai kitkaa? Minkälaiset katsomukset kyseessä?
Itse olen ateisti, mies buddhalainen. Kumpikaan ei kuulu mihinkään rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, eivät myöskään lapsemme. Olen kastettu, mutten konfirmoitu, eikä mies vaikuttanut mitenkään päätökseeni erota kirkosta. En ole saanut uskonnollista kasvatusta, pikemminkin päinvastoin.
Mieheni ei vaadi lapsia osallistumaan uskonnon harjoittamiseen, mutta lapset saavat sen tehdä, jos haluavat. Lapset ovat saaneet osallistua päiväkodin ja koulun kirkkokäynneille, jos ovat halunneet. Pyhäkoulua tms. emme ole lapsillemme hyväksyneet. Juhlimme suomalaisia pyhiä, mutta esim. joulu on meille lähinnä keskitalven juhla ja tilaisuus olla yhdessä perheen ja ystävien kanssa - sekä muistaa niitä, jotka ovat yksin.
Kasvisruokapäiviä on yleensä kaksi kertaa kuussa tietyt juhla- ja muistopäivät. Käytännössä on helpointa, että syömme silloin kaikki kasvisruokaa. Eihän se ole keltään pois. Olen ns. hengessä mukana enkä syö koko päivänä mitään eläinkunnan tuotteita, mutta lapsilta emme tätä edellytä.
Meillä on kotona alttari, ja jos mies ei ole kotona, poltan hänen puolestaan suitsukkeet ja sytytän kynttilät. Usein ostan alttarille hedelmiä ja kukkia. Miehen sukulaisten haudoilla poltan suitsukkeet ja teen kumarrukset kohteliaisuudesta ja kunnioituksesta.
Summa summarum: uskonto ei ole kovin näkyvä osa elämäämme. Joitakin perinteisiä uskomuksia kyllä olen ihmetellyt.
Itse olen ateisti, mies buddhalainen. Kumpikaan ei kuulu mihinkään rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, eivät myöskään lapsemme. Olen kastettu, mutten konfirmoitu, eikä mies vaikuttanut mitenkään päätökseeni erota kirkosta. En ole saanut uskonnollista kasvatusta, pikemminkin päinvastoin.
Mieheni ei vaadi lapsia osallistumaan uskonnon harjoittamiseen, mutta lapset saavat sen tehdä, jos haluavat. Lapset ovat saaneet osallistua päiväkodin ja koulun kirkkokäynneille, jos ovat halunneet. Pyhäkoulua tms. emme ole lapsillemme hyväksyneet. Juhlimme suomalaisia pyhiä, mutta esim. joulu on meille lähinnä keskitalven juhla ja tilaisuus olla yhdessä perheen ja ystävien kanssa - sekä muistaa niitä, jotka ovat yksin.
Kasvisruokapäiviä on yleensä kaksi kertaa kuussa tietyt juhla- ja muistopäivät. Käytännössä on helpointa, että syömme silloin kaikki kasvisruokaa. Eihän se ole keltään pois. Olen ns. hengessä mukana enkä syö koko päivänä mitään eläinkunnan tuotteita, mutta lapsilta emme tätä edellytä.
Meillä on kotona alttari, ja jos mies ei ole kotona, poltan hänen puolestaan suitsukkeet ja sytytän kynttilät. Usein ostan alttarille hedelmiä ja kukkia. Miehen sukulaisten haudoilla poltan suitsukkeet ja teen kumarrukset kohteliaisuudesta ja kunnioituksesta.
Summa summarum: uskonto ei ole kovin näkyvä osa elämäämme. Joitakin perinteisiä uskomuksia kyllä olen ihmetellyt.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minä olen kirkosta eronnut uskonnoton ja vaimo buddhalainen. Minä elän tavallani ja vaimo eläkööt tavallaan. Ongelmia näyttää tulevan aina siinä vaiheessa, kun toinen (ylensä uskonnollinen) osapuoli haluaa muidenkin elävän tavallaan.
Minusta parisuhde ei ole mikään symbioosi. Ei etenkään uskonnon osalta, koska sehän on nimensä mukaisesti uskon asia. Ei kukaan voi päättää uskoa johonkin, vaikka tietysti voi ilman uskoakin harjoittaa uskontoa. Minusta se vain on aivan umpihullua meininkiä, vaikka se tehtäisiinkin puolison mielistelyn nimissä. Eikä sillä, etteikö toisen vakaumusta voisi muutenkin kunnioittaa.
Meillä mies on elämäntapamuslimi ja minä olen elämäntapakristitty. Kumpikaan ei aktiivisesti seuraa uskontoaan, mutta molemmilla se kuitenkin jossain määrin ohjaa tekemisiä. Kuitenkin sanoisin, että oma kulttuuri ja kasvatus ohjaa molemmilla enemmän kuin uskonto. Joskus tulee vastaan tilanteita joissa erilaiset taustamme kopsahtavat vastakkain, mutta pääasiassa ajattelemme asioista samalla tavalla.
Itse kuulun kirkkoon vaikken siellä käy, ja hän tukee "meidän moskeijan" toimintaa muttei käy rukouksissa. Lapset on kasvatettu muslimikulttuurin mukaan, koska asumme pääasiassa mieheni kotimaassa. Heille kuitenkaan ei ole suoranaisesti opetettu kumpaakaan uskontoa vaan he saavat itse kiinnostuksensa mukaan kysellä asioita. Heidän koulussaan ei opeteta uskontoa, eivätkä he ole myöskään käyneet koraani-/pyhäkoulua. Vanhin lapsista harkitsee kirkkoon liittymistä ja rippikouluun osallistumista ensi vuonna. Miehelleni tämä ei ole mikään ongelma, mutta hänen uskovaiset vanhempansa haluaisivat tasaväkisyyden nimissä lapsen osallistuvan myös koraanikouluun.
Vietämme sekä heidän että meidän juhlapyhiä (joulu, pääsiäinen, uhrijuhla, Ramadanin päätös), mutta niissä on meille enemmänkin kyse kulttuurista kuin uskonnosta. Olennaisinta on muistaa läheisiä, ja viettää aikaa yhdessä perheen ja ystävien kanssa.
Militantti ateistinainen täällä hei, muslimimies löytyy.
Mulle on tuottanut hieman omia päänsisäisiä vaikeuksia pitää turpani kiinni kun mies sanoo että hän rukoilee mun puolesta. Mut mitä pidempään mies on Suomessa ollut ja pidemmälle kouluttautunut niin hänen uskonnollisuutensa on rapissut, vaikka monesti sanotaan et muslimimiehet jyrkentävät uskonnollista kantaansa vanhetessaan ja naimisiin mennessä, viimeistään lasten tullessa.
Eilen sydämeni hypähti riemusta, kun mies ihan oma-aloitteisesti totesi, että hän uskoo koska hänet on lapsena opetettu uskomaan. Hän oli ajatellut asiaa sen pohjalta, kun olin itse aikaisemmin perustellut etten usko kristittyjen jumalaan tismalleen samasta syystä kuin en usko vanhoihin suomalaisiin luonnon jumaliinkaan. Okei, minut ehkä kasvatettiin kristityksi, mutta koulutus ja sivistys nyt vaan tuppaavat tappamaan uskonnollisuutta tehokkaammin kuin mikään muu tässä maailmassa..