Pitkä avautuminen, arvostan kovasti jos joku jaksaa lukea ja vaikka vielä kommentoida.
Ero kuuden vuoden suhteesta, sitä ennen vuosia kavereita. Se ahdistus joka itselläni oli ekan viikon on jotain mitä en koskaan olis voinu kuvitella. Mahaa koski ihan kokoajan, hyvä jos töissä pysty käymään. Kuulostaa ihan joltain draamaleffalta ja te, ketkä ette sitä ole käynyt läpi varmaan pidätte tätä aivan naurettavana.
Yksin asuminen ja vuokralle siirtymisen huolettomuus kuulostaa ihan hyvältä ja onkin ainoa joka tässä tuntuu hyvältä. Heti kun ottaa mieleen sen, että "yksin" ja ilman häntä, tulee ainoastaan ahdistus ja mustasukkaisuus. Miksi joku muu sais hänet? Tunnen edelleen että hän on miun, en haluais päästää irti, en luovuttaa kellekkään muulle. Eropäätös sikäli yhteinen, mutta se rakkaus, se mitä hän merkitsee, ei se muutu noin vain. Itkettää, harmittaa, vituttaa, joka ikinen päivä vaikka vielä samankaton alla asutaan ja ihan väleissä ollaan.
Seikka, joka häiritsee kovasti; Miksi tämä on hänelle niin paljon helpompaa? Tosiaan, eka viikko oli yhtä helvettiä. En pystyny asiasta kellekkään puhumaan ilman kyyneleitä, en puhelimessa, vaan tekstiviestillä piti asia ilmoittaa niille muutamille jotka asiasta tietää ja viestin vääntäminenkin oli vaikeaa, eikä tästä vieläkään tiedä muut. En osaa ottaa asiaa esille, en halua. Töissä kukaan ei vielä tiedä. Mutta sitten tuo kauniimpi osapuoli, ei meidän välisissä keskusteluissa osoita minkäänlaista tunnetta kun itselläni ei pokka pidä ei sitten yhtään. No, olen herkkä mies muutenkin, mutta joku tässä vaivaa. Hän on ihan normaalisti pystynyt olemaan, kävi jopa samana iltana vanhempiensa luona kertomassa asian että missä mennään.
Ahdistaa, puristaa ja sattuu - nää on ne mitä tunnen kun mietin tulevaisuutta, menneisyyttä, muistoja, tätä hetkeä. En olis koskaan uskonu että tää voi olla näin helvetin vaikeaa. Ymmärrän nyt aivan täysin sen kun ihmiset puhuu kivusta kun joutuu luopumaan jostain mitä rakastaa koko sydämestään.
Aika avautuminen, eikö? Sen takia tunsin pakkoa avautua tänne, koska on vielä eräs seikka jota en itse ymmärrä, ja joka harmittaa aivan vietävästi. On mennyt jokunen viikko päätöksestä erota, mutta vaikka vanhemmat, sisar, parhaat kaverit tietää missä mennään ei kukaan ole oikeasti missään vaiheessa kysyny "miten menee"? Ei ole kysyny, miten voin. Olen joutunut käsittelemään tämän itselleni elämäni isoimman ja vaikeimman asian yksin, vaikka tavallaan toivon sitä viestiä, puhelua jossa joku kysyis miten menee. En ymmärrä, kuitenkin ihan läheisiä kaikkien kanssa, vaikka nyt en olekkaan edes pystynyt pariin viikkoon käymään esim vanhemmilla.
Helpottaa kirjoittaa tänne. En olis uskonu tätä kohtaloa koskaan itselleni. Nyt ymmärrän miten vaikeaa tää voi oikeasti olla.
Ero kuuden vuoden suhteesta, sitä ennen vuosia kavereita. Se ahdistus joka itselläni oli ekan viikon on jotain mitä en koskaan olis voinu kuvitella. Mahaa koski ihan kokoajan, hyvä jos töissä pysty käymään. Kuulostaa ihan joltain draamaleffalta ja te, ketkä ette sitä ole käynyt läpi varmaan pidätte tätä aivan naurettavana.
Yksin asuminen ja vuokralle siirtymisen huolettomuus kuulostaa ihan hyvältä ja onkin ainoa joka tässä tuntuu hyvältä. Heti kun ottaa mieleen sen, että "yksin" ja ilman häntä, tulee ainoastaan ahdistus ja mustasukkaisuus. Miksi joku muu sais hänet? Tunnen edelleen että hän on miun, en haluais päästää irti, en luovuttaa kellekkään muulle. Eropäätös sikäli yhteinen, mutta se rakkaus, se mitä hän merkitsee, ei se muutu noin vain. Itkettää, harmittaa, vituttaa, joka ikinen päivä vaikka vielä samankaton alla asutaan ja ihan väleissä ollaan.
Seikka, joka häiritsee kovasti; Miksi tämä on hänelle niin paljon helpompaa? Tosiaan, eka viikko oli yhtä helvettiä. En pystyny asiasta kellekkään puhumaan ilman kyyneleitä, en puhelimessa, vaan tekstiviestillä piti asia ilmoittaa niille muutamille jotka asiasta tietää ja viestin vääntäminenkin oli vaikeaa, eikä tästä vieläkään tiedä muut. En osaa ottaa asiaa esille, en halua. Töissä kukaan ei vielä tiedä. Mutta sitten tuo kauniimpi osapuoli, ei meidän välisissä keskusteluissa osoita minkäänlaista tunnetta kun itselläni ei pokka pidä ei sitten yhtään. No, olen herkkä mies muutenkin, mutta joku tässä vaivaa. Hän on ihan normaalisti pystynyt olemaan, kävi jopa samana iltana vanhempiensa luona kertomassa asian että missä mennään.
Ahdistaa, puristaa ja sattuu - nää on ne mitä tunnen kun mietin tulevaisuutta, menneisyyttä, muistoja, tätä hetkeä. En olis koskaan uskonu että tää voi olla näin helvetin vaikeaa. Ymmärrän nyt aivan täysin sen kun ihmiset puhuu kivusta kun joutuu luopumaan jostain mitä rakastaa koko sydämestään.
Aika avautuminen, eikö? Sen takia tunsin pakkoa avautua tänne, koska on vielä eräs seikka jota en itse ymmärrä, ja joka harmittaa aivan vietävästi. On mennyt jokunen viikko päätöksestä erota, mutta vaikka vanhemmat, sisar, parhaat kaverit tietää missä mennään ei kukaan ole oikeasti missään vaiheessa kysyny "miten menee"? Ei ole kysyny, miten voin. Olen joutunut käsittelemään tämän itselleni elämäni isoimman ja vaikeimman asian yksin, vaikka tavallaan toivon sitä viestiä, puhelua jossa joku kysyis miten menee. En ymmärrä, kuitenkin ihan läheisiä kaikkien kanssa, vaikka nyt en olekkaan edes pystynyt pariin viikkoon käymään esim vanhemmilla.
Helpottaa kirjoittaa tänne. En olis uskonu tätä kohtaloa koskaan itselleni. Nyt ymmärrän miten vaikeaa tää voi oikeasti olla.
Vastaukset 16
Vanhimmat
tonizz2, tervetuloa eronneiden maailmaan. Ehkä uskot, kun kerron että lähes kaikki pitkästä vakavasta rakkauteen perustuneesta parisuhteesta eroavat kokevat saman tuskan ja ahdistuksen kuin sinä.
Mustasukkaisuutesikin on luonnollista eron ollessa noin tuore. Toinen näyttää tunteettomalta, toinen näyttää siltä että hän selviäisi erosta helpolla, kuin leikiten, kun itse tuskailet suuresti. Mutta kun aikaa kuluu, huomaat että näin ei ole. Ero on molemmille yhtä rankka, tunteiden ilmaisu, purku ja sielun aikataulu sisäistää ja käsitellä tapahtunutta vain on erilainen. Eron käsittelyyn tunnetasolla voi kulua jopa vuosia, mutta se suuri tuska kannattaa elää, ei paeta,sillä toipumisen jälkeen olet vahvempi, viisaampi ihminen.
Mene kirjakauppaan ja osta psykologian hyllyltä kirja Bruce Fisher:Jälleenrakennus-kun suhteesi päättyy. Kirjassa on paljon hyviä neuvoja sinulla jotka auttavat sinua tuskassasi , ymmärtämään itseäsi, tunteitasi, eron ja aviiokriisisi syitä, ja miten edetä nyt.
Ystävät ja suku eivät osaa/uskalla oma-aloitteisesti tukea sinua nyt, koska yhä asutte yhdessä, he eivät vielä ole sisäistäneet eroanne todelliseksi. Muista avautua heille itse ja oma-aloiitteisesti, heti kun siltä tuntuu ja tulet varmasti saamaan tukea sitten. Omassa erossani silmäni avautuivat myös huomaamaan kuin tyhmä olin ollut, ymmärtämättä erojen ja suhdekriisien aiheuttamaa suurta kärsimystä, ja huomasin että ympärilläni oli paljon itseäni viisaampia, jotka tiesivät ja auttoivat minua. Sinäkin tulet nyt oppimaan, ketkä lähelläsi olevat ovat tosi ystäviäsi.
Kiitos Sinulle, ihan oikeasti. Tää viesti oli todella helpottava ja mukava lukea, oikeasti olo parani ja siihen riitti vain kuulla ja lukea tuo mitä sanoit. Otan asian esille läheisimpien kanssa, sitten kun on sen aika. Tilanne on toki tuore, ja tuli aivan varmasti yllätyksenä joten sekin voi olla syy ettei kukaan ota sitä esille.
Todella hienoa että täällä saa asiallisia ja lämpimiä vastauksia. Vielä kerran, kiitos.
Miten ap:llä menee tällä hetkellä?
Samoihin aikoihin tuossa huhtikuun alussa minun vaimoni ilmoitteli että tässäpä asutaankin nyt vaan mukavuusliitossa, eri huoneissa. Pari viikkoa siitä laitettiin varsinaiset eropaperit vetämään, sillä ei kauheasti moinen idea napannut.
Vaimo on tuosta ilmoituksestaan lähtien kutsunut meitä ex:ksi, eikä häntä tunnu koko ero heilauttavan millään tavalla. Minulle se oli melkoinen shokki, parina päivänä tuli melkoiset tärinät, oksennukset jne. Unettomuuden takia piti hakea nappeja lääkäriltä.
Yhdessä asutaan edelleen, vielä se pari kuukautta. Ja voin kertoa että tiukkaa tekee, koska vaimon käyttäytymisestä ei eroa mitenkään huomaa. Hän olettaa kaikessa itseään kohdeltavan kuten ennenkin, tulee lähelle kuten ennen ja on korostetun ystävällinen.
Onneksi olen voinut purkaa tuntoja netin kautta muutaman kaverin ja sukulaisen kanssa, muuten eivät napit olisi riittäneet. Odotan kovasti sitä että tästä päästään oikeasti eri osoitteisiin, sillä se on ainoa tapa saada toipuminen edes käyntiin.
Olen jo puolitosissani ollut laittamassa vaimoa hotelliin jäljelläolevaksi ajaksi, ettei hän olisi päivittäin tuossa muistuttamassa mitä olen menettämässä.
Kuulostaa joo tutulta. Ei vaan voi ymmärtää miten ne voitat olla niin tunteettomia tai ainakin vaikuttaa siltä. Tsemppiä sinne suuntaan.
Oma tilanne on valitettavasti ottanut tavallaan jopa takapakkia. Sitä luuli että helpottaa kun hän muutti pois, mutta kyllä ahdistaa seinät kämpässä. Kaikkein pahinta ja vaikeinta on, että tapailee jo toista. En koskaan tuu käsittämään miten se tai tää kaikki muutenkaan on mahdollista. Kaikki ne vuodet, ei häntä harmittanut missään vaiheessa ja itse täysin paskana. Ei sitä ymmärrä itekään miten yhä edelleen on näin vaikeaa kuukausien jälkeen ja tiedän, että kesästä tulee pitkä ja vaikea. Toinen jätkä? Kyllä ahdistaa.
Alkoholi on kehissä ollut liikaa, pitäs varmaan rohkeasti pyytää jotain nappeja itekin.
Kannattaa käydä tosiaan juttelemassa jossain lääkärintapaisella, ehkä kestävämpi ratkaisu pidemmänpäälle kuin alkoholiongelman hankkiminen. Näin ainakin ajattelin tuossa, saa nähdä miten sitten käy kun tuo perhe tuosta lennähtää reilun kuukauden päästä muille maille.
Tuo toisten tapaaminen on myös ollut mielessä, että miten sen kestän. Usein kai erossa on jotain tuollaista taustalla, ja jos ei nyt ihan suoraan muuteta toisen luokse niin ainakin lähdetään sitten laastareita hommaamaan mahdollisimman pian. Naisille se on vielä aika helppoa. Pitää vaan aktiivisesti olla seuraamatta exän tekemisiä, ehkä se siitä.
Kaikki on kuitenkin niin erilaisia ihmisinä, toisille se helpottaa piankin kun pääsee eroon eli muuttaa jompikumpi pois. Ehkä se sinulla toimii, toivottavasti ja sen näkee sitten. Päivittele vain tänne tilannetta sitten kun sen aika.
Kaikkein pahinta tässä itsellänikin on juuri se että on toinen. Rakastan häntä koko sydämestäni, mikä sen pahempaa siihe on lisätä kuin että makaa jonku toisen kanssa. Ajatuksetkaan ei jätä rauhaan vaikka pitäs tosiaan yrittää olla seuraamatta ja miettimättä tekemisiä jne, ei vaan tuu mitään vaan kaikki pyörii päässä. Laastaria toivon että tuo on, mutta eipä sekään kivalta tunnu. Helppoa joo tuntuu olevan, en voisi kuvitellakaan muita tai että lähtisin mitää edes yrittämään. Enkä tiedä uskaltaako tässä enää koskaan kiintyä toiseen ja rakastua näin, toista tämmöistä jaksoa en kyllä jaksais läpi käydä. Ja kun tääkään ei ole vielä ohi. Vaikeaa on.
Jotenkin vain millään ei ole mitään merkitystä. Kaikki ne puheet ja lupaukset ja sanat, ei mitään, tyhjää täynnä.
Minut vaimo jätti helmikuussa toisen takia, ja ties minkä muiden syiden takia. Takana yli kymmenen vuoden liitto jota luulin onnelliseksi, kaksi lastakin ehdittiin tekemään. Ei meillä ollut niitä asioita joiden takia luulin ihmisten toisiaan jättävän, väkivaltaa, viinaa, alistamista ynnämuuta. Ei hänestäkään näyttänyt eroaminen tuntuvan miltään, helppoa kuin heinänteko, kaikki sille vain niin helppoa ja ihanaa. Itselläni samat tuskat kuin ap:lla. Ja jatkuvat yhä, onneksi harvemmin. Päivä päivältä on helpompaa. Usein jokin pikkuasia tuo kaiken taas mieleen ja ajatukset myllertävät päässä samoja ratoja tunti- ja jopa päivätolkulla.
On helpottanut että olen puhunut häpeilemättä kaikille, sukulaisille, ystäville, psykiatrille, puolitutuillekin joista monista on tullut nyt hyviä ystäviä. Kannattaa siis purkaa vaan kaikki tunteet. Vaikka paloissa eri ihmisille. Kannattaa vähitellen alkaa puhua myös ihan muista asioista. Helpottaa kun on muuta ajateltavaa. Vastakkaiselle sukupuolelle puhuminen kannattaa varsinkin, vaikka mitään suhdetta ei niiden kanssa ajattelisikaan niin silti on mukava että on niitä muitakin maailmassa jotka voivat minusta kiinnostua vaikka vain kaveripohjaltakin. Ja suoraan sanottuna jos vaan tulee mahdollisuus jonkun kanssa mennä pidemmällekin niin sehän se vasta mukavalta tuntuukin. Kyllä se vaan on niin että laastarit auttaa haavoja parantumaan, ei raapiminen. Liikaa ei kannata varmaan sillä mielellä kuitenkaan jutella ettei mene tuskalliseksi yrittämiseksi.
Ja kyllä juopotellakin voi, kohtuullisesti silloin tällöin. Mutta kannattaa hankkia muutakin tekemistä. Juoksemalla ja muulla urheilemisella saa purettua vihantunteita. Punttisalilla oon kironnut jokaisella nostolla eksän ja sen miehen, ja on puntti noussut vaikka en tosiaan mikään lihaskimppu ookkaan.
Facebookkikavereista se eksä kannattaa poistaa ettei tuu seurattua sen onnellista elämää. Et törmäile siihen sen uuteenkaan ja sen kommentteihin. Ja sitä uutta ja niiden touhuja on vaikea olla ajattelematta, mutta vakuuta itsellesi että se uusi on vaan laastari sille, ja ajan ja arjen myötä se paljastuu eksällesikin että ei se niin ihmeellinen olekaan. Varmasti paljastuu sua huonommaksi.
Aina sitä tulee mietittyä että koska se tulee takaisin. Mutta kun miettii että haluaako sitä kuitenkaan takaisin kun se on tehnyt kaikkea, eronnut ja eron jälkeen puuhailut ynnämuut, niin alkaa tuntua että parempi kun vaan lähtikin. Että ei siitä mitään enään tulisi kuitenkaan.
Ja kannattaa ajatella että se teki elämänsä mokan hylätessään maailman parhaan ihmisen. Että siellä se nyt etsiskelee jotain parempaa ja joutuu tajuamaan että etsii turhaan. Ja sitten kun se sen tajuaa niin sinä olet jo löytänyt itsellesi sen oikean parhaan. Kaikissa on omat viat mutta jos nyt et ole häntä kohtaan ollut ilkeä ja kohdellut huonosti niin kunniota itseäsi ihan reilusti.
On jotenkin äärimmäisen lohdullista toisaalta saada tietää etten ole ainut ja että on normaalia että on näin älyttömän vaikeaa. Sinullakin todella samoja juttuja, aivan kuin itse olisin kirjoittanut. Todella sekavia nää suhteet ja ihmismieli ja tunteet kyllä ovat.
Ihan totta, jos nyt mietin että hän tulee takaisin, en suoraan sanottuna osaa sanoa haluaisinko edes, vaikka toisaalta rakastan ihmistä ja ikävä on kova. Todella outoa mutta kuuluu ilmeisesti asiaan olla hieman sekavat fiilikset.
Valitettavasti en itse voi puhtaita papereita ottaa tästä, on tullut sanottua pahasti ja ilkeästi ihan useampaan otteeseen joka osaltaan on varmasti ajanut vain kauemmas. Mutta en kuitenkaan ota niistä mitään omantunnontuskia, tottakai sitä tulee tunnepuuskissa kaikenlaista sanottua.
Kiva, ettei ole yksin tämän asian kanssa.
Ihmissuhteet ovat kimurantteja! Tuntuu, että ihmismieli hakee vain seikkailua, uutta, "jippoja". Mihin on kadonnut pitkäjänteisyys, arvostus? Tilalle on tullut alistus, omahyväisyys, välinpitämättömyys.
Omassa tarinassani lähes neljännesvuosisadan avioliitto on kariutumassa mieheni ja hänen naispuolisen työkaverin yhteydenpidosta ja suhteesta. Kolmen vuoden helvetti, luottamuspula, suoranainen valehtelu ja ne tuhannet turhaksi osoittautuneet lupaukset suhteen lopettamiseksi ovat vieneet asiat viimeiseen pisteeseen. Olen helmikuussa asettanut ultimaattumin ja nyt minun pitäisi se toteuttaa, sillä yhteydenpito sen kuin jatkuu.
Oma arvomaailmani ei hyväksy eroa, onhan meillä kolme yhteistä lasta. Mutta kun tuntuu, etten tunne enää miestä, joka on ollut (vai onko ollut?) kuin kallio ja varsin arvostettu ystäväpiirissämme. Häntä pidetään erittäin luotettavana. PErhettään hän voi kuitenkin dissata miten haluaa!
Olen kanssa huomannut miehenä saman kuinka helppoa naisille tuntuu erot olevan. Ottaen huomioon että suhteeseen ei kuulu väkivaltaa, narsismia, päihde riippuvuuksia yms mistä oikeasti luulisi olevan helpottunut jos sellaisesta kumppanista pääsee eroon mutta naiset vaan ainakin omalla kohdallani eivät ole olleet millänsäkään ja jotenkin on laittanut ärsyttämään että eikö oikeasti tämä suhde merkannut yhtään mitään kun sen voi olan kohautuksilla unohtaa.
Viimeksi erosin enkä tänäkään päivänä tiedä syytä mikä aina iloiselle naiselle tuli kun oltiin yhdessä kuin paita ja perse. Tehtiin ja tykättiin samoista asioista. Ikinä ei tapeltu mistään, huumorikin oli ihan samanlaista ja ymmärrettiin toistemme pilke silmä kulmassa jutustelut ja kaikki vaan oli hyvin, seksi oli mahtavaa ja harrastettiin sitä lähes päivittäin. Ystävät oli kummankin taholta mielissään kun kaksi niin hyvin yhteen sopivaa on löytäneet toisensa.
Sitten joulukuussa yks lauantai "tää oli sit tässä, voit lähteä kotiis" Olin niin matto jalan alta vedettynä hämillään. Sain tylyn kohtelun kaiken sen yhteisen mukavan jälkeen. Ilta menikin kotona ihmetellen ja suruissaan koko viski pullo tyhjentäen ja kaveri haki aamulla kaukaa mökilleen kun olin suruissani hänelle viestitellyt asiasta. Viestit ei auttanu. Ensin vastaukset oli lempeitä ja kehuvia kaikesta yhteisestä mutta lopuksi suoraa v.ittuilua. Ihmiseltä joka ei ikinä sanonut poikittaista sanaa minusta. Näytti että rakasti ja välitti. Tuli seuraava viikko erosta ja yks kaveri soitti. Mitä hittoa akkas tekee treffi palstalla. Ja tosiaan siellä hän oli. Mustasukkaisuuksissani tein profiilin ja aloin epätoivoisesti hakea laastaria ja löysinkin itseasiassa kaksi naista. Kumpikin oli tosissaan mun kanssaan mukavia, ihania ja kauniita mutta mun tavoite oli vaan näyttää exälle että ei tässä mitään onnettomia olla. Ikävä näitä naisia kohtaan kun olivat niin mukavia mutta mulle he oli silkkaa laastaria ja tarve vaan saada se mustasukkaisuus ja paha olo pois ja etenkin näyttää ja kertoa se exälle. Hän poistui pian profiileineen, kävi taas treffi palvelussa ja poistui pian ja kävi vielä kolmannestikin. Nyt alan olemaan selvillä vesillä ja unohtanut hänet enkä enään kyttää hänen toimiaan netissä saati välitä ja oikeasti olen tutustumassa kivaan naiseen parasta aikaa mutta sen sanon että omalla kohdallani erot naisille ovat tuntuneet liian helpoilta. Onko syy se että laastarit ja uudet suhteet on vaan niin helppoa saada. Mene ja tiedä mutta mieheen se ainakin sattuu vaikka meitä tunteettomiksi tituleerataan. Tsemiä aloittajalle!!
Itse naisena, olen kyynelsilmin ihmetellyt, miten kevyesti näyttää entinen mieheni eron ottaneen..
Toki hän oli se joka erota halusi, kun ei vaan yhtäkkiä enää minua rakastanut? Mitään varomerkkejä ei ollut, suhde oli hyvä ja onnellinen, kunnes toinen ilmoittaa ettei enää rakasta?
Miten voi rakastaa ensin niin täysillä ja kohta heti ilmoittaa toisin...
Sitä karua kohtaloa on tässä joutunut miettimään ja eteenpäin yritetään rämpiä, vaikka oma sydän ja tunteet vielä sykkivätkin exälle...
Ja kaiken tuskan nupiksi, hän on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja uutta naistakin jo ilm tapaillut...
Sama täällä... pitkä suhde takana, kosi minua ja vappuna piti mennä kihloihin. Kaksi viikkoa ennen vappua ilmoittikin haluavansa erota, kun ei tää muka toimikkaan.
Meillä ei kuitenkaan kummallakaan ole ollut vielä toista, ei edes hänellä. Itse en pystyisikään vielä mihinkään, kun rakastan häntä yhä.
Olemme puheväleissä, silloin tällöin nähdään ja sydän pomppii kurkussa, kun kaipaan häntä niin.
Hän tuntuu kuitenkin voivan hyvin, käy ihmisten ilmoilla, töissään, harrastuksissaan....minä olen jämähtänyt, vain pakolliset jaksan hoitaa.
Kuinkas kohtalotovereilla on kesä edennyt? Kysyn oikeasti tähänkin keskusteluun osallistuneilta mielenkiinnolla ja kuulen mieluusti teitä muita, on lohduttavaa ettei ole yksin.
Olen itse saanut nyt ison askeleen eteenpäin, tai ainakin tuntuu siltä tällä hetkellä. En murehdi enää itseäni uneen eikä ikäväkään ole läsnä jatkuvasti. Pari viikonloppua on ollut erittäin tärkeitä, kaverin kanssa ulkona ja illan myötä tutustuttiin mukaviin tyttöihin. Vietin pitkästä aikaa mukavan viikonlopun, ja pakko myöntää että oli todella kiva nukkua tyttö kainalossa lähellä pitkästä aikaa, olla vain lähellä ja jutella, tuntea jotain. Vaikka en uskonut koskaan tätä myöntäväni, tuo ilta auttoi enemmän kuin yksikään keskustelu ystävien kanssa. Alkaa tästä löytyä hyviäkin puolia.
Isosti tsemppiä muillekin! Pohjaltakin ylös pääsee.
Vähän "laastarin" näkökulmaa tähän.
Menin rakastumaan mieheen, joka ei tosiaan ollut päässyt yli eksästään, jonka oli ilmeisesti itse jättänyt (en enää tiedä, mitä puheistaan uskon)..K.sipää, helvettiäkö sitten muita yritti, kun käytännössä oli itse varattu eli rakastunut toiseen. Lohdutin, tuin, kuuntelin kun hän haukkui eksää. Sitten alkoi taas yhteydenpito eksän kanssa ja kappas, palasivat yhteen ja käytetty laastari heivattiin kylmästi pois.
Tämän p.skan jäin sitten yksinäni käsittelemään.
Ero ei ole koskaan helpoo, silloin kun on rakastanut toista pyyteettömästi. -09 ennen tulevia häitäni sain todeta että mies jota rakastin ja jonka kanssa luulin viettäväni loppuelämäni ei rakastanutkaan minua ja oli ystävättäreni kanssa jo ruvennut vehtaamana. Ei minkäänlaista aikuisen vastuuntuntoa suhteesta hänellä ollut ja kaikkea muutakin tuohon eroon liittyi. Kuukaudessa laihduin yli 10 kg, en pystynyt syömään ja jos sain jotain alas niin oksensin samantien ulos kaiken. Öisin tuli itkettyä ja päivisinkin. Onneksi apuna ja tukena olivat ystävät, metsässä kävelyt. Pahinta oli olla yksin. Hiljakselleen siitä rupesi kuitenkin selviämään ja voisi sanoa että jopa nousi viha, että miksi itkeä sellaisen ihmisen perään joka ei ollut minun arvoinen. Meni yli vuosi että edes kiinnostuin millään tavalla toisesta sukupuolesta, olin täysin kuollut sisältäni, mutta aika parantaa haavat ja eteenpäin on mentävä. Kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin. Oikein hyvää kesää teille kaikille.
Kohtalotoverilla täällä on ollut vähäsen surkeampaa muutamat viimeiset viikot kun on tullut muistoja edellisistä kesistä, lomista ja suunnitelmista, yhdessä touhuilemisesta ja vaan olemisesta. Ennen aina yhdessä tehtiin kaikkea ja nyt pitäisi yksin lomailla. Lasten kanssa sentään voi olla mutta vain puolet lomasta. Sellaista surullisen haikeaa oloa on nyt, varsinkin yksin ollessa.
Uutta suhdettakin on tullut viriteltyä. Se on melkoisen piristävää kun näkee että maailmassa on niin kiinnostava ja ihastuttava ihminen että sen kanssa unohtuu kaikki muu. Eikä haittaa sekään että tuntee taas olevansa jollekin tärkeä. Vaikeaa vaan välillä tasapainotella menneiden ja tulevien välillä kun päässä liikkuu onnea ja surua yhtä aikaa. Ehkei pitäisi näin nopeasti lähteä tälläiseen mutta minkäs teet, eipä viitsi sellaista itseltään kieltääkään kun tulee vastaan. Onneksi tämä uusi ihastukseni on ymmärtäväinen, mutta ei sekään tietty kauaa jaksa katsella näitä haikeiluja. Mutta outoa on kun on niin monenlaista ajatusta yhtä aikaa. Tiedän että pitäisi vaan tarttua uuteen ja mennä eteenpäin, ja sitten taas toisaalta haluaisi vanhan elämän takaisin. Pitäisi vaan uskoa että se on mennyttä.
No, saman läpikäynyt kaveri tuossa just sanoi että näitä alhoja tulee vielä pitkään, mutta harvenevat ja kevenevät vähitellen. Täytyy vaan kestää.
Mitenkä sujuu itselläsi?