Ongelmani on psykologinen

En tule tavallisesta perheestä joten lapsuuteni ei ollut tavallinen. Äitini kasvatti minut ja hän oli ainoa ja korkein auktoriteetti. Hänen kasvatustyylissä oli myös monta huonoa puolta mutta koen, että olosuhteisiin nähden hän teki parhaansa. Hänellä oli tapana käyttää väkivaltaa ja alistavia sanoja saadakseen minut kuriin. Joskus hänellä oli tapana käyttää väkivaltaa ilman mitään varsinaista syyttä. Nykyään loukkaukset pyörivät päässäni vaikka hän ei seiso vierelläni huutamassa.
Hän itse oli kokenut monta vastoinkäymistä elämänsä aikana eikä oikein tykännyt minusta ja koki minut liian rasittavaksi. Hänellä oli vielä yksi lapsi minun lisäksi. Syy miksi väitän ettei hän tykännyt minusta on se, että hän oli pitkään ainoa ’’nainen’’ perheessä. Kun minä synnyin niin minä ’’vein huomion pois’’ häneltä. Ja siihen aikaan ilmeisesti hänen avioliitto oli muutenkin aika huonossa kunnossa tai ainakin niin mummoni väitti. Isälläni oli tapana olla väkivaltainen äitiäni ja vanhempaa veljeäni kohtaan. Minuun hän ei kajonnut mutta heidän avioliitto johti lopulta eroon.
Kouluni alettua, sain hyviä ja kiitettäviä arvosanoja. Sain luokanopettajalta positiivista palautetta. Tämä oli hieman liikaa äidilleni. Opin nopeasti numeroita, kirjaimia, laskemaan, lukemaan jne. Matematiikan hallitseminen onnistui yhtä nopeasti kuin kaikki muukin oppiaineet mutta hän ei tykännyt siitä yhtään. Päinvastoin, se teki hänet hyvin vihaiseksi. Hän aina ylpeili kuinka hän oli perheen ’’matemaatikko’’ ja kuinka hän osasi laskea kaiken niin nopeasti. Kyllä, luit oikein 38V kilpaili matematiikan taidoista 7V:aan lapsen kanssa joka oli hänen oma tytär.
Vuosia ja vuosia myöhemmin ongelmaksi on koitunut se, etten ole vieläkään päässyt näistä asioista yli. Aika ei parane haavoja. Ikävät muistot eivät unohdu eivätkä poistu. Loukkaukset eivät unohdu ja ne ovat muokanneet persoonallisuuttani ja elämääni sellaiseksi mihin en ole itse tyytyväinen enkä onnellinen. Olen hyvin arka, epävarma, alistun toisten edessä helposti, en anna itselleni armoa, tykkään jossain määrin kivusta, en uskalla onnistua matematiikassa, en uskalla onnistua missään. Tuntuu, että joka ikinen kerta kun epäonnistun jossain niin pääsen äitiäni askelta lähemmäksi.
Todellisuudessa hänellä ei ole edes lukio tutkintoa vaan kolmen vuoden ammattitutkinto eikä sen enempää. Pari vuotta sitten hän päätyi psykiatriseen hoitoon vastoin hänen tahtoa, koska oli vaaraksi itselleen ja toisille. Se selitti monta asiaa jälkeenpäin, koska minä itse epäilin hänen mieliterveyttä montakin kertaa mutta en tiennyt mitä tehdä asialle. Täytyy myöntää etten myös uskaltanut tehdä asialle mitään, minä olin vain lapsi. Olisin ehkä sossulle voinut ilmoittaa väkivallasta jonka hän kohdisti minuun mutta en uskaltanut.
Elin hänen kanssaan 17 vuotta ja nyt en enää tiedä kuinka suhtautua muistoihin. - Oliko hänen loukkauksissa jotain perää, ansatsinko minä tulla kohdelluksi niin kaltoin? Olen sitä mieltä, että en. Kuitenkin en saa muistoja pyyhittyä enkä lapsuuttani vaihdettua mutta haluan kokea muutoksen. Haluan jättää menneisyyden taakse mutta en tiedä kuinka se tapahtuu. Haluan kasvaa ihmisenä, menestyä ja onnistua. Haluan tuntea mielihyvää, koska olen ihminen.

ASIALLISIA KOMMENTTEJA, KIITOS