olen sisaruksista vanhempi. kannoin lapsesta asti vastuun jo kuuden ikävuoden iästä äidistä joka ryyppäsi ja rälläsi, milloin löytyi pilleripurkki lattialta ja äiti pyörtyneeenä, joka päivä uusi mies, tähän päivään mennessä aviomiehen lisäksi, niin että maine jo leviää. Olin arka ja kiltti tyttö, aina näteissä vaatteissa = >esittelynukke. Myöhemmin vuosia eteenpäin en pärjännyt koulussa, äitini miesystävät käyttivät mua seksuaalisesti hyväksi, muistan senkin kuin äitini petti minua poikaystäväni kanssa, joka tuli minua katsomaan toiselta puolelta suomea ja olin hyvin rakastunut! Mummo oli minulle aina pullantuoksuinen "äidin korvike" tai täti, siellä minä vietin suuren osan elämästäni. Minusta tuli ahdistunut, jännittäjä, arka, kävin jopa mielisairaalassa suurimman osan elämääni ahdistuksen kourissa. Itkin elämää ja juoksin ja juoksen edelleenkin tänäpäivänä äidin seuraan, tulisiko edes kahville,? ei, mutta alkoa käyttävä sisko menee edelleni. olen saanut kokea paljon surua tähän ikään mennessä. ainut poikani kuoli kolme vuotta sitten, silti äidillä on vihantunteita. MiksI? Olen ollut aina niin kiltti ja aina kuitenkin jotenkin lapsenakin hänen "tielläään". Miksi? minut on unohdettu, minua on seksuaalisesti hyväksikäytetty, nykyisin vietän nuoren eläkeläisen elämää. Miksi roikun enää tässä ihmisessä, ei ole ollut isää ei äitiä, siskoni on tärkeä ja menee kaiken edelle, äidilleni ei merkitse mitään miten voin.. kylmä kuin jääpuikko, minun pitää käyttäytyä ja täytyy ja täytyy, ei ole koskaan edes lainannut rahaa vaikka sitä kyllä on, enkä ole koskaan merkinnyt mitään, joskus mietin miltä tuntuisi jos olisi joku ns. keinoemo aikuisenakin kelle todella voisin itsenäni avautua, nauraa, itkeä ja luottaa, olisiko sellaisia? tuleva lapseni saisi ainakin turvallisen ns.mummin, koska minulla ei ole ollut koskaan turvallista, koko elämä, turva on mun miehessä, kiitos hälle. - Surullinen-
Olen miettinyt Koko Ikäni, missä syy?
Surullinen1
4260
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Surullinen tarina. Voin omalla tavallani samaistua tarinaasi, sillä isäni ei koskaan hyväksynyt minua. Minulta kiellettiin tunteiden näyttäminen (hän tietysti sai tehdä mitä halusi, raivota yms.) ja pitkään yritin miellyttää häntä. Ilkeitä kommentteja tuli monesti silloin jos osoitin iloa ja itkemisestä suututtiin. Lopulta tulin sinuiksi asian kanssa. Annoin isälleni anteeksi ja samalla myös tajusin, ettei minulla oikeastaan ole kotia sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Surin ja itkin ja kävin asian läpi. En tavannut isääni kuin ohimennen vuosiin. Se helpotti ja pääsin täysin itsenäistymään hänen vaikutuspiiristään. En enää kerro hänelle juuri mitään elämästäni. Vain niitä näin hän ei pääse vaikuttamaan minuun eikä pysty loukkaamaan kun pidän kaiken kanssakäymisen hyvin "kauniita ilmoja pidellyt" muotoisena. Itse hän on sen itselleen aiheuttanut, enkä enää syytä itseäni tai tunne syyllisyyttä. Päätin niin ja se näyttää toimivan, sillä minulla on onneksi muita ihmisiä joihin voin turvautua ja tärkein niistä on mieheni ja minulla on myös hyvät välit sisaruksiini, joiden kanssa jaamme paljon asioita.
Lakkaa sekä itkemästä että varsinkin miettimästä 'vääriä' asioita. Jos on "koko elämänsä miettinyt" eikä ole päässyt selville vesille asiassa, kannattaa ottaa pelkkä kylmä, kova ja suoraviivainen järki käyttöön ja panna jutut oikeisiin lokeroihinsa ja keskittyä tekemään omasta elämästään hyvän ja kunnollisen.
Mahtava kommentti!
Lisää tuollaista viisautta ihmisille.
Itse olen toteuttanut elämässäni tämän mihin kehoitat ja homma toimii!
Loppuu sekoilut, mielenterveys- ja ihmissuhdeongelmat, itsensä vähättely ja anteeksipyytely, näkee sukulaiset ja läheiset eri valossa ja osaa suhtautua heihin uudelta pohjalta. Ymmärtää ettei toisten työkseen tahkoamat ongelmat olekkaan sinun ongelmia. Asiat kirkastuu.
Voi hengittää, saa vapauden, ilon ja onnen.
Hei Surullinen!
Ajattelen tuota mummi juttua, koska ollaan lapsettomia. Missäpäin asustelet ja minkäikäinen olet?