Laiskuutta vai sairautta?

Kyllä ovat tuttuja tuntemuksia minullekin. Sitä tuppaa syyttämään itseään, näkemään elämänsä sarjana epäonnistumisia. Olen ollut reilun vuosi 1v 2kk kotona bipon vuoksi ja tuntemukset ovat kovin tuttuja. Ja melkoisia heittoja on noissa olotiloissa.
Emme ole siis laiskoja, huonoja ihmisiä, vaan yhtä arvokkaita kuin vähän tai paljon terveemmät. Meidän ei tarvitse olla mukana tämän päivän hullussa työelämässä, joka yleisesti ottaen ei ole terveellistä kenellekään.
En osaa muuta sanoa tähän hätään kuin että eletään päivä kerrallaan. Kun pystyisi siihen, ettei isommin kelaisi menneitä (meni jo), eikä murehtisi tulevia - tänään on joku pieni asia, josta voi innostua vaikka hetkeksi.
Voimia!

Laiska ihminen ei pilaa omaa elämäänsä. Laiska ihminen jaksaisi elää elämäänsä, mutta ei käydä siellä töissä. En koe sitä laiskuutena, että makaan sängyssä 24/7, en jaksa hoitaa itseäni enkä kotiani, en pysty tapaamaan ihmisiä, en jaksa mitään. Seksi ei kiinnosta, mikään ei kiinnosta. Suihkussa voi just ja just jaksaa käydä kerran kuukaudessa ja sekin tuntuu ylivoimaiselta. Se ei ole laiskuutta, vaan sairaus. Tämä helvetin sairaus päässä, joka pilaa koko elämän.

Hei ette varmasti oo laiskoja,kaikkenne yritätte mutta jos ei jaksa niin ei jaksa.Mulla ei oo bipoa vaan vähän samantapaista oireilua ollu jo monta vuotta. Minä oon työelämässa, muttäteen puolikasta osin siis eläkkeellä. Oon ollu välillä pitkillä sairaslomilla ja osastohoidossa asti. Yks lääkäri mulle kerran tokas ettei sinusta taia enää olla työelämään.ja perhana siitäkö sisuunuin ja ajattelin ,että katotaanpa--mutta monta vuotta siihen meni ,että kuntouduin. Kävin sitte tammikuussa samasen lääkärin vastaanotolla ja kysyin ,että muistatko mitä silloin kerran sanoit. Oli yllättyny kun kuuli, että oon palannu työelämään. Tällä haluan kertoa että älkää menettäkö toivoa!!!En halua nostaa itteäni millekkään jalustalle vaan halusin kertoa, että asiat voi muuttua. Kovasti voimi teille ja hyvää kesän odotusta.

Voin niin samoin, et ole yksin tunteidesi kanssa. Toisinaan tuntuu mitä järkeä on elämässä kun se tuntuu olevan vain selviytymistä päivästä toiseen. Aina itsensä kokoamista, kummallista näytelmää. Toisaalta haluan uskoa, että kaikella on tarkoitus. Ainakin se ajatus auttaa minua jaksamaan, päivästä toiseen.

Rakkautta sinulle! Mitä sanoisin, en tiedä. Ainoastaan jaan saman maailman.

Ehdottomasti sairautta. Mieheni uhkaa ottaa eroa joka toinen päivä ja haukkuu laiskaksi, kuvittelen että rupean tekemään jotain mutta se jää ajatuksen tasolle ja saatan jopa luvata tehdä jotain ja jättää tekemättä. Asumme omakotitalossa ja pihat ja kaikki olisi hoidettava mutta mitään en saa aikaiseksi. Mieheni mielestä olen muuttunut ihmisenä kun joku aika sitten jaksoin puunata kotia laittaa ruokaa, leipoa, käydä lenkillä jne. monta kertaa päivässä. Tällä hetkellä makaan vain sängyssä ja pihat, koti, eläimet ym. jäävät mieheni hoidettavaksi. Ymmärrän että varmasti ottaa koville hoitaa kaikki yksin ja ei varmasti ole helppoa elää ihmisen kanssa joka kiihtyy nollasta sataan sekunissa mutta muuhun ei energiaa riitäkkään. Kaikki arjen normaalit asiat jäävät hoitamatta esim. lääkäriajan varaaminen, laskujen maksaminen tuntuvat niin järjettömän työläälle. Ihmisten kanssa seurustelu tai kavereiden näkeminenkin tuntuu liian haastavalle. Kaikesta tekemättömyydestä seuraa vain hirveät omantunnon tuskat ja stressi.