Yksinäisyyttä.

Olen lukiossa 17 vuotias opiskeleva nuori. Ymmärrän käsitteen siitä että olen nuori ja minulla on maailma "avoin". Olen kuitenkin jo viidettä vuotta tuntenut sydänsurua mitä useimmista ja monivärisistä asioista.

Aloin seurustelemaan erään todella kauniin tytön kanssa. Hän oli kaunis, fiksu ja erittäin mukava. Hän oli perus luonteeltaan hiukan alistuva mutta tykkäsi kiusoitella silloin tällöin esimerkiksi että "sinähän laulat minun kanssani. Mä pakotan sut siihen". Se oli todella suloista. Me olimme periaatteessa suhteessamme "tasa-arvoisia". Minä ehkä hiukan hallitsevampi. Minulle selvisi kuitenkin pian että hän sairastaa anoreksiaa ja ei mennyt kauan kun hänen tilansa romahti sairaala ja sisähoito tasolle. Me molemmat oltiin selviämässä siitä hoitojakson aiheuttamasta erosta. Hiljaisella viikolla kun me tavattiin niin meillä oli kaikenlaisia suunitelmia pääsiäiseksi jolloin tyttö pääsisi lomalle moisiosta. Siihen kuului laulamista, duettoja, elokuvia ja kaikenlaista ihanaa yhdessäoloa. Meni kaksi päivää ja keskiviikkona tyttö halusi erota ja palata ystävyyssuhteeseen. Kun me perjantaina tavattiin niin me molemmat murruimme täysin. Tyttö satutti itseään ja minut heitettiin ulos. Me emme ole puhuneet sen jälkeen ja uskon ettemme enää puhukkaan. Hän sulki liittymänsä eikä vastaa facebookissa lähettämään viestiin tai kirjeeseen. Olen jo luovuttanut asian kanssa

Olen suhkot selvinnyt siitä erosta. Minulla ei olla todettu mitään mutta olen jatkuvasti melankolinen ja epäilen että minulla olisi keskivaikea tai lievä masennus. Halusin jonkun jota voisi halata kesällä, viettää yhteistä aikaa ja saada vastarakkautta takaisin. Minulla on koulukiusatun historia ja itsetuntoni on syystäkin hyvin ailahteleva. Kukaan tyttö ei ole minuun ollut ihastunut, tai ei ainakaan sellainen jonka kanssa sosiaalinen suhde onnistuisi. En ole ulkonäkö asioissa kovinkaan pinnallinen, minusta hyvin moni tyttö on sopivan kaunis, ehkä 19/20 vastaantulevasta nuoresta. Minä näen peilistä itseni vuoronperään komeana ja rumimpana ihmisenä. Tiedän sen että minulla on ns "elämä" edessä, mutta minulla on vain jatkuva kaipuu kiintyä yhteen johonkuhun. Tunteelle en mahda mitään, olo on jatkuvasti hyljätty ja yksinäinen.

Mietin ibuprofeiini yliannostusta kolme viikkoa sitten. Se oli ensimmäinen kerta kun mietin itsemurhaa mahdollisuutena. Enää minulla ei ole itsetuhoisia ajatuksia, mutta pelkään että niitä tulee vielä. Koulukiusaamisen huudot kaikuvat aina kun jotain pieniä vastoinkäymisiä tulee ja olen jatkuvasti väsynyt. Minulla on koko ajan nälkä. Kävin jo alipainossa josta olen juuri ja juuri päässyt takaisin 19 indeksi numeroon.. Kaiken tämän voisi yksi tyttöystävä lopettaa, mutta arvatkaa etten uskalla edes yrittää lähestyä ketään.. Vihaan itseäni yli kaiken. Mikä minussa on vikana!!!