Naiset, miksi roikutte huonoissa suhteissa? Onko se järkevää edes omien tunteidenne kannalta. Miksi luotatte sokeasti miehiin jotka lupaavat kerta toisensa jälkeen parantavan tapansa.
Ajatteletteko yhtään että ehkä maailmassa on myös teille sopiva kumppani jonka ei tarvitse lupailla yhtään mitään, vaan hän ajattelee juuri sinua ilman että tarvitsee pyytää. Voiko olla niin että oma rakkautenne tätä lupailijaa kohtaan sokaisee teidät niin täysin että ette edes näe sitä etteivät nämä enää oikeasti välitä vaan pitävät teitä vaan mukana koska eivät viitsi olla yksin. Huomaatteko miten teitä käytetään hyväksi, huomaatteko sitä että olette suhteessanne ahdistunut kenties?
Toki miehiä on varmasti samanlaisia, mutta otsikkopa herättää enemmän keskustelua kun puhutaan vain naisista.
Nyt siis hyväluonteiset naiset jotka välittävät kumppanistaan, ottakaa ne ruusulasit pois silmiltä, katsokaa uudestaan välitetäänkö teistä. Maailmassa on varmasti monta miestä jotka arvostavat teitä enemmän kuin se joka pitää teitä itsestäänselvyytenä ja taluttaa teitä kuin pässiä narussa.
Kurkatpaaka sinne friendzonelle että kuka on aina kuunnellut huolet ja ilot, miettikää uudestaan että kuka teistä oikeasti välittää.
Ajatteletteko yhtään että ehkä maailmassa on myös teille sopiva kumppani jonka ei tarvitse lupailla yhtään mitään, vaan hän ajattelee juuri sinua ilman että tarvitsee pyytää. Voiko olla niin että oma rakkautenne tätä lupailijaa kohtaan sokaisee teidät niin täysin että ette edes näe sitä etteivät nämä enää oikeasti välitä vaan pitävät teitä vaan mukana koska eivät viitsi olla yksin. Huomaatteko miten teitä käytetään hyväksi, huomaatteko sitä että olette suhteessanne ahdistunut kenties?
Toki miehiä on varmasti samanlaisia, mutta otsikkopa herättää enemmän keskustelua kun puhutaan vain naisista.
Nyt siis hyväluonteiset naiset jotka välittävät kumppanistaan, ottakaa ne ruusulasit pois silmiltä, katsokaa uudestaan välitetäänkö teistä. Maailmassa on varmasti monta miestä jotka arvostavat teitä enemmän kuin se joka pitää teitä itsestäänselvyytenä ja taluttaa teitä kuin pässiä narussa.
Kurkatpaaka sinne friendzonelle että kuka on aina kuunnellut huolet ja ilot, miettikää uudestaan että kuka teistä oikeasti välittää.
Vastaukset 17
Vanhimmat
"Maailmassa on varmasti monta miestä jotka arvostavat teitä enemmän kuin se joka pitää teitä itsestäänselvyytenä."
No on tietenkin. Niin kauan kuin sitä kerrallaan kestää kunnes taas ollaan suurinpiirtein siinä huonekalun arvoisessa asemassa. Ei mikään uusi juttu.
"kunnes taas ollaan suurinpiirtein siinä huonekalun arvoisessa asemassa."
Jotkut ihmiset osaavat rakastaa takaisin kun heitä rakastetaan. Toiset taas pitävät sitä itsestäänselvyytenä että juuri heitä pitää rakastaa eikä hänen tarvitse mitään sen eteen tehdä.
Olen samaa mieltä.. oliko se nyt kuinka vanha sanonta että "metsä vastaa kuten sinne huudetaan" tms. mutta anyway.. omien kokemuksieni mukaan elämässä on olemassa taso jossa rakkaus ruokkii rakkautta. Aivan kuten viha ruokkii vihaa. Yksilöistä on sitten vaan kiinni kumpaan jonoon mennään. Mutta puhumista kaikki suhteet edellyttää, ilman sitä siirtyy viha-jonoon automaattisesti.
Tunnustan että olen itsekin sortunut "itsestäänselvyys" ajatusmetodiin nuorempana, enää en sitä aio tehdä :) Jotain oppii vuosien mittaan heh..
"oliko se nyt kuinka vanha sanonta että "metsä vastaa kuten sinne huudetaan" tms. mutta anyway.. o"
Minua tympäisee tuo sanonta. Siinä tiivistyy se kuinka yksilön kokema vääryys halutaan nähdä uhrin omana syynä.
Vihajono? Mitäs välinpitämättömyyttä viha on olevinaan?
Sulla on negatiivinen asenne jos näet asian niin että (kyllästyttävä) sanonta pätee vain negatiivisissa asioissa. Se pätee myös positiivisissa asioissa, älä hukkaa ideaa. Jos kohtelee toista paskamaisesti niin jossakin vaiheessa se potkaisee nilkkaan, kyllä. Mutta jos jaksaa kohdella toista ystävällisesti, hyvin, rakastavasti niin siinä tapauksessa on mahdollista saada vastaavaa positiivista palautetta.
Nää palstat kun on täynnään stooreja siitä että kumppani kohtelee huonosti, ei välitä, ei kuuntele, tekee vaan omia juttujaan.. lueskelen niitä ihan vaikka senkin vuoksi etten unohda miten suhteessa kuuluu käyttäytyä ettei itse aloita tuhon kierrettä. Miksi unohtaisin.. koska olen inhimillinen ihminen ja semmonen ihminen välillä unohtaa että todellisuus vallitsee kahden ihmisen välillä eikä oo vain mun yksityisomaisuutta. Joten parempi välillä muistuttaa itseään niistä asioista ettei joudu huonoille teille vaan osaisi käyttäytyä.
Unohtaminen on jostain syystä paljon helpompaa kuin muistaminen..
Sä oot niin hyvä tyyppi, onnentyttö on se nainen, kellä on sunlainen mies :-)
Olen ihmetellyt asiaa kovasti omalta kohdaltani. Mitään ei voi sopia etukäteen, kohdellaan muiden äijien nähden kuin alempiarvoista ja älyistä olentoa. Ei saa tehdä sitä, ei tätä, ei tuota. Sen sijaan pitää tehdä niin, näin ja noin. Annetaan teelusikalla rakkautta ja hellyyttä ja vahingossakaan ei saa sanoa kumpikaan mitään romantiikkaan tai lempeän rakastavaan viittaavaa.. Montako kertaa olen päättänyt, että tällaiseen ei tarvitse tyytyä.. pari lämmintä sanaa, kosketus ja päätös on taas tomuna. Tässä miehessä on se "hyvä" puoli, että hän ei ole koskaan luvannu parantaa tapojaan, päinvastoin, todennäköisesti iän myötä menee koko ajan vaikeammaksi.
Tunnustan että nuorempana
En ole koskaan seurustellut tai edes rakastunut mutta nyt kolmikymppisenä ymmärrän jo kuitenkin ymmärrän miksi niin moni mies tai nainen tekee järjettömiä tekoja rakkauden vuoksi.
Minun mielestä se roikkuminen johtuu asioista mitä ei haluta myöntää. Ensinnäkin huono itsetunto ja yksinjäämisen pelko on se suuri rakkaus. Halutaan ennemmin elää haavekuvassa ja roikkua kiinni vaikka jo valheeksi osoittautuneessa fantasiassa, kun ottaa riski, seistä omilla jaloilla ja lähteä menemään. Miehissäkin tosiaan tiedän tämmöisiä. Ja on paljon helpompi syyttää kumppania ku**pääksi, kun todeta itse olevansa läheisriippuvainen ja pelokas, myöntää, että ihan itse on valinnut ja pysynyt ja sitä rataa. On kivempaa, kun kumppani on kakkapää, itse voi sitten olla enkeli.
Toisaalta osalle läheisriippuvuus muodostuu ihan tosi sairaukdeksi, siis sitähän ei myönnetä tietenkään, mutta alkoholisteille kannetaan viinaa kotiin, että nämä pysyy holhottavina, turpaan vetäjää provosoidaan ja nalkutetaan ja oikein haastetaan riitaa vaan muka siksi "että en mä pelkää" ja sitten ollaan martyyria. Lapsien selän taakse mennään kun niitä kumminkin on ehditty siihen vääntää "mä eroaisin mutta lapset..." joo, niinkun lapset haluaisi epävakaan kodin!
Läheisriippuvaiset eivät ole hyväluontoisia, vaan roikkuvia, ahdistuneita, muut holhouksensa alle alistavia, kiltteydellään syyllistäviä, ihmisiä, jotka yrittävät pakottaa muita ottamaan vastuun omasta onnestaan ja kietovat näitä sormiensa ympärille uhrautumalla, lahjomalla.... Lopulta tietenkin se muuttuu kristykseksi ja riippuvuuksiksi jne. mutta...
Meillä moni haluaa jauhaa narsismista ja ties mistä. Mutta montakos keskustelua nämä ihmiset ovat käyneet ja miettineet OMAA diagnoosiaan? Kyllä yksi ja toinen kertoo, miten (vaikka nyt sitten se) mies on riippuvainen viinasta, mutta kas kun ei millään löydy diagnoosia eikä analyysia itsestä, vaikka se toinen analysoidaan lapsuuteen saakka.
Toisaalta myös kipeiden kokemusten läpikäyminen esim. lapsuudessa, on työtä. Kipeän elämän kohtaaminen ja virheittensä hyväksyminen on raakaa työtä, missä ei voikaan enää vaan syyttää muita. Jos aikoo parantua, täytyy unohtaa muiden diagnosointi ja diagnosoida enemmän itseään: ja se sattuu. Enemmän kuin lyönnit, huono puoliso ja rangaistukset.
Pässiä voidaan taluttaa narussa, mutta taluttajahan silloin ei suinkaan ole vallassa, vaan vastuussa. Hän ohjaa, vie, taluttaa. Pässi vain seuraa. Taluttaja määrää, keksii, tekee. Pässi vain tottelee. Pässi on uhri ja nähdään semmoisena, se määkii omaa kurjuuttaan ja kaikki näkee, kuka on hyvä, kiltti, uhri, kumpi rakastaa enemmän, kumpi uhrautuu enemmän... Ja kumpi on se paha taluttaja. Eikö totta? Ovelampaa ansaa ei ole.
Puhut sokeasta rakkaudesta. Tosiaan, katsopa sitä sokeutta ja mieti sitä. Kriittisesti.
Se joka aina päätyy kynnysmatoksi, päätyy siihen syystä. Eikä se syy aina ole kertatoisensa jälkeen muissa. Yleensä läheisriippuvaisista puhutaan vain uhreina, mutta sitä he eivät suinkaan yksinomaan ole. Yksi jos toinen on holhonnut puolisonsa hengiltä tai orjuuteen. Kiltteys ei aina ole kiltteyttä eikä tuhmuus tuhmaa. Joskus kiltteys on teeskentelyä ja suuttumus ainoa aito asia. Joskus on kilttiä on julma joskus julmaa olla kiltti.
Jep, olin ensimmäisessä pitkässä suhteessani just se kuka roikkui siinä fantasiassa vaikka se oli jo valheeksi paljastunut. Jotenkin vain sen hienon kuvan romuttaminen ja uuden elämän aloittaminen tuntui ylivoimaiselta. Asiat vain menivät lopulta niin solmuun että heräsin todellisuuteen jossa ei vaihtoehtoja ollut. Raskastahan se oli mutta onnistui lopulta. Enkä enää muista, en kadu, elän uutta elämääni täysin rinnoin ja voin paremmin kuin koskaan, vahvempana kuin koskaan. Kasvoin aikuiseksi mieheksi :)
Pidän asenteestasi!!!
On hemmetin työlästä aloittaa taas kaikki nollasta. Tehtävä se vaan on jos aikoo enää koskaan laulaa hyväntuulisena autossa kilpaa radion kanssa. Tai hymyillä.
Olenpa kuullut äärisuhteistakin joissa toinen hakkaa ja toinen antaa anteeksi. Kuinka monta kertaa pitää ottaa se musta silmä ennen kuin näkee että itse pystyy vaikuttamaan ottaako niitä mustia silmiä vai ei - eihän sitä kukaan ole ketjuilla siihen väkivaltaseen kumppaniin sidottu, vai onko semmoisiakin.
Ehkäpä, jos kuulee uhkauksia joka päivä. Että mitä tapahtuu, jos hänet jätetään. Kuinka hän tekee näin ja näin, sekä tämä ja tuo saa kärsiä siitä, lisäyksenä että nainen saa syyt niskoilleen. Kuinka kertoo muilla naisen pettäneen, tietäen että häntä uskotaan?
Onko tuossa tarpeeksi? Minulle kävi näin. Kun uskalsin irrottautua suhteesta, sain kuulla kuinka olen huora, lutkanpentu, maailman rumin ihminen, minä muka petin häntä entisen poikaystäväni kanssa, en tule pärjäämään elämässäni, minä tulen kärsimään, hän tekee rikosilmoituksen varkaudesta, perheelleni aiheutettaisiin fyysistä väkivaltaa, poltetaan autot ja kuinka kaikki olikin minun syytäni.
TIEDÄN, että kenties jossain on sopiva mies minulle, mutta minä EN USKO siihen. Mua on satutettu sen verran, että jonkun pitäisi huutaa minulle, jos joku kiinnostuisi minusta. En luota itseeni, enkä siksi huomaa kenenkään kiinnostusta itseeni.
Ikä alkaa tulla vastaan, jos meinaan lapsia saada niin tämän miehen kanssa ne on tehtävä. Miehenä ihan ok, ei meillä suuria tunteita ole mutta pystymme jokapäiväisessä elämässä tukemaan toisiamme. Kova tekemään töitä, vaikkakin vähän yksinkertainen. Mistään emme pysty puhumaan. Juttelen koulutettujen ystävieni kanssa, ja mies juttelee omille kavereilleen, näin olemme ratkaisseet ongelmat. Tosin surullista kun hän aina lähtee kavereilleen ja jättää minut yksin tosi usein.
En tiedä onko parempaa elämää. Ei ainakaan ennen tätä miestä, sen kummempia miesehdokkaita. Aina jostain pienestä nitistiin ja natistiin. Aina alkoi 3-4 vuoden suhteen jälkeen olemaan ruoho vihreämpää aidan takana.
Miksi se tästä muuttuisi. Parhain pedata itselleen hyvä asema ja tehdä itse itsensä onnelliseksi.