joskus vieläkin...

...janottaa. Suhde oli pitkä, vaikea, symbioottinen, täynnä valtataisteluita, epätoivoisia irtiottoja, luottamuksen rikkomista, toisen minuuden särkemistä. Lopulta pystyin repäisemään itseni irti, lähes 18-vuoden suhde päättyi lopulta puhelinsoitolla ja käskyllä, että toinen poistuu asunnosta ja yhteisestä elämästä kun tulen matkaltani takaisin. Kaikesta huolimatta, vaikka en koskaan haluaisi enää siihen helvettiin, voisin todeta, että ko. ihminen oli elämäni rakkaus ja tulee aina olemaan. Elämä jatkuu, monella tavalla huomattavasti paremmin, mutta siitä(kin) huolimatta tulee hetkiä, jolloin ikävä on kutsumaton vieras, joka valaisee voimallaan sen ohikiitävän, häviävän hetken. Koskaan ei paluuta menneeseen ole, enkä sitä edes haluaisi, mutta nuo muistot menneisyydestä kertovat kuitenkin sen, että kaikki kärsimys, koko yhteinen elämä, lopulta kuitenkin oli sen arvoista, etten koskaan kadu tai katkeroidu elettylle elämälleni. Ja menetyksen surussa elää ikuisesti puhdas ilo kaikesta koetusta, kahden kuljetusta.