Olen seurustellut mieheni kanssa seitsemän vuotta. Seitsemän vuotta tuntuu ikuisuudelta, vaikka elämääni mahtuu yksi toinenkin pitkäaikainen suhde.
Mutta nyt vasta sitä alkaa heräilemään. Ei ajattelekaan enää niin naiivisti, että kyllä se tästä. No ehkä se huomenna, tai ensi viikolla, tai vuoden päästä osaisi kohdella mua paremmin... Ei, ikä ei tunnu tekevän tehtäväänsä tälle miehelle. Miksi tekisikään, kun KAIKKI vika on minussa, aina. Näiden vuosien ajan, olen yrittänyt muuttaa käytöstäni ja tapojani, ja se on auttanutkin vähäksi aikaa, mutta taas löytyy jotain uutta, mitä teen väärin. Lopulta kaikki, mitä teen, on väärin.
Viime kuukauden aikana olen kokenut pienoisen herätyksen. Ei se auta, vaikka päälläni seisoisin. Mikään ei koskaan ole hyvä. Epävarmuus omaa itseäni kohtaan on hiipinyt hyvin salakalavasti. Koko ahdistaa, mutta en vain löydä syytä. Huomaan ajattelevani töissä omaa käytöstäni 24/7, ettei vain tulisi valituksia keneltäkään. Ennen suhdetta omasin hyvän itsetunnon, olin varma päätöksistäni ja tiesin periaatteeni, kunnoitin itseäni. En antanut kenenkään kohdella itseäni ihan miten vaan. Mutta jotenkin tämä mies kietoi täysin pikkurillinsä ympärille, ja annoin KAIKEN anteeksi. Ainahan se vika oli minussa, että hän joutui tekemään niin.
Olen jotain oppinutkin kuitenkin! Peittelemään itseni ja tunteeni kaikilta muilta, jotta ei tarvitsisi selitellä, miksi olen onneton. Onnettomuuteni ja väsymykseni, niistä mieheni saa "kiksejä". Liian onnellisena minut ammutaan alas, takaisin maanpinnalle.
Kuulostaa niin kamalalta. Miten IKINÄ olen antanut tehdä itselleni näin? Kaikista pahinta tässä on (no nyt kuulostaa jo Zalando-mainokselta), että yhteinen lapsemme on herättänyt minut. Mies on loistava isä lapsellemme, ja se on varmaan pitänyt minut tässä viimeisen kahden vuoden ajan.
Nyt en vain jaksa enää. Alkaa pikkuhiljaa riittämään. Olemme nykyään molemmat töissä, ja miehellä luonnollisesti suurempi palkka kuin minulla. Pelkään kuitenkin, että en pärjää rahallisesti. Että kaikki rahani hupenevat, ja joudun palaamaan takaisin.
Olen kuitenkin tehnyt suunnitelman. Mieheni vuorotyön ansiosta kaksi vuotias poikamme voi tehdä lyhyempää päivää päiväkodissa, enkä halua sitä mahdollisuutta viedä häneltä pois. Sen ajan, kun vuorotyö kestää, aion sinnitellä! Maksaa kaikki ylimääräiset osamaksut pois, säästää rahaa.
Ongelma vain on siinä, että en tiedä, mihin lähtisin. En tunne ollenkaan, missä olisi minun paikkani. Missä haluaisin asua.
Nyt asumme vastarakennetussa omakotitalossa, pienellä paikkakunnalla. Tunnen tämän kodikseni, enkä haluaisi lähteä. Tämä oli haaveeni, ja nyt joudun sen jättämään. Se tuntuu PAHALTA, vaikkakin välttämättömältä. Mutta mihin menisin? Lähemmäksi työpaikkaani, se on selvä. Mutta minne sinne? Ympärillä on niin monta paikkakuntaa ja niiden sisällä paljon yksittäisiä alueita, enkä tunne mitään niistä kodikseni. Kodin pitää kuitenkin olla pysyvä, ihan vain pojan takia.
Muita, jotka ovat samassa tilanteessa tai ovat olleet?
Mutta nyt vasta sitä alkaa heräilemään. Ei ajattelekaan enää niin naiivisti, että kyllä se tästä. No ehkä se huomenna, tai ensi viikolla, tai vuoden päästä osaisi kohdella mua paremmin... Ei, ikä ei tunnu tekevän tehtäväänsä tälle miehelle. Miksi tekisikään, kun KAIKKI vika on minussa, aina. Näiden vuosien ajan, olen yrittänyt muuttaa käytöstäni ja tapojani, ja se on auttanutkin vähäksi aikaa, mutta taas löytyy jotain uutta, mitä teen väärin. Lopulta kaikki, mitä teen, on väärin.
Viime kuukauden aikana olen kokenut pienoisen herätyksen. Ei se auta, vaikka päälläni seisoisin. Mikään ei koskaan ole hyvä. Epävarmuus omaa itseäni kohtaan on hiipinyt hyvin salakalavasti. Koko ahdistaa, mutta en vain löydä syytä. Huomaan ajattelevani töissä omaa käytöstäni 24/7, ettei vain tulisi valituksia keneltäkään. Ennen suhdetta omasin hyvän itsetunnon, olin varma päätöksistäni ja tiesin periaatteeni, kunnoitin itseäni. En antanut kenenkään kohdella itseäni ihan miten vaan. Mutta jotenkin tämä mies kietoi täysin pikkurillinsä ympärille, ja annoin KAIKEN anteeksi. Ainahan se vika oli minussa, että hän joutui tekemään niin.
Olen jotain oppinutkin kuitenkin! Peittelemään itseni ja tunteeni kaikilta muilta, jotta ei tarvitsisi selitellä, miksi olen onneton. Onnettomuuteni ja väsymykseni, niistä mieheni saa "kiksejä". Liian onnellisena minut ammutaan alas, takaisin maanpinnalle.
Kuulostaa niin kamalalta. Miten IKINÄ olen antanut tehdä itselleni näin? Kaikista pahinta tässä on (no nyt kuulostaa jo Zalando-mainokselta), että yhteinen lapsemme on herättänyt minut. Mies on loistava isä lapsellemme, ja se on varmaan pitänyt minut tässä viimeisen kahden vuoden ajan.
Nyt en vain jaksa enää. Alkaa pikkuhiljaa riittämään. Olemme nykyään molemmat töissä, ja miehellä luonnollisesti suurempi palkka kuin minulla. Pelkään kuitenkin, että en pärjää rahallisesti. Että kaikki rahani hupenevat, ja joudun palaamaan takaisin.
Olen kuitenkin tehnyt suunnitelman. Mieheni vuorotyön ansiosta kaksi vuotias poikamme voi tehdä lyhyempää päivää päiväkodissa, enkä halua sitä mahdollisuutta viedä häneltä pois. Sen ajan, kun vuorotyö kestää, aion sinnitellä! Maksaa kaikki ylimääräiset osamaksut pois, säästää rahaa.
Ongelma vain on siinä, että en tiedä, mihin lähtisin. En tunne ollenkaan, missä olisi minun paikkani. Missä haluaisin asua.
Nyt asumme vastarakennetussa omakotitalossa, pienellä paikkakunnalla. Tunnen tämän kodikseni, enkä haluaisi lähteä. Tämä oli haaveeni, ja nyt joudun sen jättämään. Se tuntuu PAHALTA, vaikkakin välttämättömältä. Mutta mihin menisin? Lähemmäksi työpaikkaani, se on selvä. Mutta minne sinne? Ympärillä on niin monta paikkakuntaa ja niiden sisällä paljon yksittäisiä alueita, enkä tunne mitään niistä kodikseni. Kodin pitää kuitenkin olla pysyvä, ihan vain pojan takia.
Muita, jotka ovat samassa tilanteessa tai ovat olleet?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ota itsellesi FBuddy...itseäni ainakin auttoi. Kyllä sillä jaksaa taas arkisen aherruksen ja velvoitteet. Sellainen saattaa löytyä ihan naapurista, joten ei tarvitse lähteä merta edemmäs...eräässä vaiheessa oli 2 buddyä, mutta oli hankalaa sovitella aikatauluja. Omat menot voi selittää harrastuksilla ja kavereiden tapaamisilla. Toimii.
Ota äiti tai kaverisi ja menkää ajelemaan varovasti. Katsokaa missä on potentiaalia, kävelkää ulkona siellä kesällä ja tutkikaa karttoja. Ja mikä on lapselle turvallista. Entä haluatko olla paikassa jossa on enemmän ihmisiä ja mahdollisuuksia? Peltomaisema ikkunasta, metsää, järveä vai kylää, kaupunkia? Kauppa lähellä vai ei? Posti, bussit, harrastus, ranta jossa uida turvallisesti? Ei sen ole pakko olla lopullinen asuinpaikka, mutta toki sellaista voi hakea. Entä kun lapsi kasvaa, hän menee kylille tai kaupunkiin? Miten kulkeminen.
Mikä on budjetti. Ja työmatkan pituus. Onko terassia, parveke, muu. Onko pihaa lapselle jossa on turvallista. Onko lapsiystävällinen talo ja alue? Se on oleellista. Sinkkutalo ei oikein ole hyvä siinä mielessä, valitetaan äkkiä metelistä jos lapsi huutaa. Minkälainen välimatka isällä ja sinulla on kujettaa lasta. Onko sukulaisia lähellä tai kavereita avuksi? Onko sairaustapauksessa apu lähellä lapselle, ettei tarvitse odotella. Koulut, päiväkodit? Kirjasto tai kirjakauppaa? Apteekki, muuta? Onko alue susialuetta vai voiko lapset kulkea huoletta.
Entä mitä kiinteistöjä ylipäätään on saatavana. Uusi asunto vai vanha rakennus. Mitään putkiremontoitavaa kohdetta tai homeista ei kannata ottaa.
Jos haluaa lapsen opettaa uimaan ajoissa, ettei huku, silloin pitäisi löytää uimahalli ja uimaopetus jossa on vanhempia mukana. Onko se kaukana. Se on yksi hengenpelastava tekijä lapsille ja aikuisille.
Pyörällä ajo on helpoin opettaa, kun käyttää apupyöriä jonkin aikaa. Ei haittaa vaikka kaatuu,kun vauhtikaan ei ole kova.
Itse opin hyppäämmän uimakorokkeelta ihan uimahallissa. Ensiksi ihan matalalta, sitten eräänä päivänä kokeilin jalat edellä kolmosesta. Enää ei pelota hypätä.
joku jo kertoi, että korvasieniä olisi tullut metsään. Itse odotan, että pääsen mustikkamettään. Minä tykkään mustikoista erityisesti maidon kanssa.