Kyllähän minä jo sanomattakin tiedän, ettei tässä mitkään taikatemput tai poppaskonstit auta. Meidän suhde on alusta asti ollut hyvin vaikea, eikä taida siis nähdä neljättä yhteistä kesää.
Silti minua sattuu vaikka enemmän miehen valehtelut, sanomiset ja tekemisetminua ovat satuttaneet ja tehneet jopa katkeran.
En osaa kuitenkaan ajatella järjellä niin hyvin kuin tässä tilanteessa täytyy ja itseäni syytän siitä, että otan kaiken paskan vastaan kerta toisensa jälkeen. Olen kai liian heikko, liian raukka jäädäkseni yksin, liian mustasukkainen ajatellessani miehen löytävän heti eron jälkeen uuden sekä ennenkaikkea, läheisriippuvainen.
Meillä on kohta kahden vuoden ikäinen lapsi.
Koko tämän kahden vuoden ajan, mies äitinsä kanssa on minua arvostellut äitinä ja ihmisenä. Uhkailleet riitatilanteissa vievänsä lapseni.
Minulta, joka on antanut lapselleen kaiken, ajan sekä rahat.
Enkä minä ole siitä valittanutkaan. On lapsi kuitenkin kaikkeni.
Miehelle lapsi ei ole edes ensimmäinen.
Vaan kolmas. Eikä mies ole edes aiempiin lapsiin yhteyksissä.
Lehtolapsiksikin heitä voisi kutsua vanhanaikaisesti.
Mies on tehnyt monesti ne kuuluisat katoamistemput ja kadonnut todellakin kuin pieru saharaan. Ei saa yhteyttä, ei vastaa viesteihin. Sitten kun häntä huvittaa, hän soittaa katuvaisella äänellä ja pyytää antamaan lapselle suukkoja hänen puolestaan.Sitten hän tuleekin jo kotiin ja kaikki on taas kuin ei mitään.
Noidankehä jatkaa kulkuaan...
Hän on yleensä ollut äitinsä huomassa, onhan lähellä kaverit, työpaikka ja kantabaari. Äitinsä petaa poikansa virheet, syyttelee minua siitä, että poikansa tekee näin. Antaa aikuisen miehen käyttäytyä kuin pieni lapsi. Soittelee jopa minun vanhemmilleni, että taas se teidän tytär kiusaa meidän kultanaperoa.
Äitini on kyllästynyt tähän, kyse on aikuisista ihmisistä mutta tätähän ei 65-vuotias anoppi ymmärrä.
Kirjoituksessani paistaa katkeruus. Sitä minä olenkin.
Mutta olen myös surullinen.
Tiedän, että ero olisi ainoa vaihtoehto, mutta silti alitajunnassani taistelen ajatusta vastaan. Mies ei tahdo kanssani keskustella, edes päiväkotiasioista, hakeeko lapsen sieltä tai hoitaako vapaapäivinään. Saan aina hätäillä tästäkin. Kohta menee työpaikkakin tämän takia varmaan..
Miten edes uskallan erota jos mies toteuttaa uhkauksensa ja saisikin lapsen huoltajuuden äitinsä avustuksella??
En osaa elää ilman lastani. En koskaan!
Enkä edes tiedä mihin kääntyä apua saadakseni, on tämä painolasti jo valtava.
Silti minua sattuu vaikka enemmän miehen valehtelut, sanomiset ja tekemisetminua ovat satuttaneet ja tehneet jopa katkeran.
En osaa kuitenkaan ajatella järjellä niin hyvin kuin tässä tilanteessa täytyy ja itseäni syytän siitä, että otan kaiken paskan vastaan kerta toisensa jälkeen. Olen kai liian heikko, liian raukka jäädäkseni yksin, liian mustasukkainen ajatellessani miehen löytävän heti eron jälkeen uuden sekä ennenkaikkea, läheisriippuvainen.
Meillä on kohta kahden vuoden ikäinen lapsi.
Koko tämän kahden vuoden ajan, mies äitinsä kanssa on minua arvostellut äitinä ja ihmisenä. Uhkailleet riitatilanteissa vievänsä lapseni.
Minulta, joka on antanut lapselleen kaiken, ajan sekä rahat.
Enkä minä ole siitä valittanutkaan. On lapsi kuitenkin kaikkeni.
Miehelle lapsi ei ole edes ensimmäinen.
Vaan kolmas. Eikä mies ole edes aiempiin lapsiin yhteyksissä.
Lehtolapsiksikin heitä voisi kutsua vanhanaikaisesti.
Mies on tehnyt monesti ne kuuluisat katoamistemput ja kadonnut todellakin kuin pieru saharaan. Ei saa yhteyttä, ei vastaa viesteihin. Sitten kun häntä huvittaa, hän soittaa katuvaisella äänellä ja pyytää antamaan lapselle suukkoja hänen puolestaan.Sitten hän tuleekin jo kotiin ja kaikki on taas kuin ei mitään.
Noidankehä jatkaa kulkuaan...
Hän on yleensä ollut äitinsä huomassa, onhan lähellä kaverit, työpaikka ja kantabaari. Äitinsä petaa poikansa virheet, syyttelee minua siitä, että poikansa tekee näin. Antaa aikuisen miehen käyttäytyä kuin pieni lapsi. Soittelee jopa minun vanhemmilleni, että taas se teidän tytär kiusaa meidän kultanaperoa.
Äitini on kyllästynyt tähän, kyse on aikuisista ihmisistä mutta tätähän ei 65-vuotias anoppi ymmärrä.
Kirjoituksessani paistaa katkeruus. Sitä minä olenkin.
Mutta olen myös surullinen.
Tiedän, että ero olisi ainoa vaihtoehto, mutta silti alitajunnassani taistelen ajatusta vastaan. Mies ei tahdo kanssani keskustella, edes päiväkotiasioista, hakeeko lapsen sieltä tai hoitaako vapaapäivinään. Saan aina hätäillä tästäkin. Kohta menee työpaikkakin tämän takia varmaan..
Miten edes uskallan erota jos mies toteuttaa uhkauksensa ja saisikin lapsen huoltajuuden äitinsä avustuksella??
En osaa elää ilman lastani. En koskaan!
Enkä edes tiedä mihin kääntyä apua saadakseni, on tämä painolasti jo valtava.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei tollanen mies saa ikinä lapsen huoltajuutta. Turha stressata. Kirjoita kaikki miehen uhkaukset ja sanomiset paperille ja sen äidin sanomiset kans. Sitten jos tulee huoltajuuskäsittely niin lyöt faktat pöytään ja mies nolaa ittensä. Ei se saa huoltajuutta. Kunhan vaan härnää ja kiusaa sua. Itsellä äidimies oli ihan samanlainen ja minä jäin äidille ja äiti mut kasvatti
Hei,
Suosittelen myös säilyttämään kaikki tekstiviestit ja muut viestit, joissa miehesi/anoppisi on sinua arvostellut tai uhkaillut. Älä itse hauku tai uhkaile heitä. Pidä myös päiväkirjaa asioista mitä on tapahtunut, eli kirjoita ajat, paikat ja tapahtumat ylös - ja salaa se kirja mieheltäsi! Kirjoita tapahtumat mahdolilsimman objektiivisesti eli älä kirjoita tunteita ylös, vaan siten kuin ulkopuolinen olisi asian nähnyt ja kirjoittanut. Tämä kaikki lapsen vuoksi! Eli jos tositilanteessa sattuisi tulemaan huoltajuuskiista. Äitisi voi olla todistaja, sillä hänellehän anoppisi on myös soitellut.
On ikävää kuulla, että parisuhteen vaikeudet puretaan lapseen. Tarkoitan tällä uhkausta huoltajuuskiistasta. Sehän on siis uhkailua.
En tiedä miten miehesi tositilanteessa toimisi, eli tulisiko edes huoltajuuskiistaa. Hän tietää toimivansa väärin ja uhkailee lapsen poisviemisellä varmaankin siksi, että saisi peloteltua sinua ja pidettyä sinut itsellään.
Jos lapsesta tulisikin kiistaa, niin luultavasti anoppisi olisi kaiken takana (miehesi vaikuttaa mammanpojalta, joka ei vielä ole päässyt irtaantumaan dominoivasta äidistään).
Sinun on parempi erota, ja tekeekö tuollainen suhde hyvää lapsellekaan. Tässä maailmassa on jo ihan liikaa pahoinvoivia nuoria. Joten, kun lapsi on suotu, niin hänet kannattaa kasvattaa mahdollisimman tasapainoisessa ympäristössä!
Vaikuttaa, että miehesi ei todellisuudessa rakasta sinua ja kärsii jonkinlaisista ongelmista itsensä kanssa. Kirjoitat, että olet läheisriippuvainen, ja tunnistan itsessäni saman piirteen. Silloin eroaminen ja pelko yksinjäämisestä tuntuu pelottavalta, mutta se vain täytyy tehdä. Huono suhde ei ainakaan paranna oiretta, huonossa suhteessa kokee vain enemmän mustasukkaisuutta ja pelkoa, kuin jossain "normaalimmassa".
Ei tuleva ex-miehesi ole kiinnostunut tästäkään lapsesta, kun ei ole edellisistäkään kiinnostunut. Löytää pian eron jälkeen uuden kiusattavan, ja vaikka tuntisitkin mustasukkaisuutta siitä, niin parempi sekin tunne, kuin ne ikävät tunteet, mitä nyt koet suhteessa.
Tuollaista minulla jatkui exäni kanssa 20 vuotta, että eipä nuo narsistisesti käyttäytyvät mihinkään muutu, muuta kuin vain pahemmaksi.
En vain ymmärrä tuota kiusantekoa. :(
Kyllä olen sen huomannut, ettei miestä kiinnosta meistä kumpikaan. Tai jos kiinnostaakin, se on silloin kun rahat ovat häneltä loppuneet ja\tai hänen on PAKKO olla syystä tai toisesta kotona.
Muuten häntä ei näy eikä kuulu. Ja nyt on juuri taas sellainen tilanne kun tiesi minun jäävän ns. kesälomalle viikoksi. Tietäähän hän, että minä lapseni hoidan.
Minä olen ollut ajattelematon silloin kun näitä uhkauksia on enimmin sadellut tältä "voimakaksikolta". Mutta kun nyt tarkemmin mietin, kumpikin heistä on uhkaillut vain suusanallisesti, tottahan fiksuina sen älyävät, että saattaisi tulla jälkipuheita.
Onneksi on sentään äidin sana ja todistus anopista joka JOKAISEN ISOMMAN RIIDAN aikana on yrittänyt kuusikymppistä äitiäni tavoitella selvittääkseen pojalleen tehdyt "vääryydet".
Miten olin ennen lastamme niin sokea, etten huomannut millainen "pariskunta" he ovatkaan...?
Kaikki uhkailu ja kiristys alkoi itseasiassa lapsemme syntymän jälkeen ja pahenee vain. :(
Kerroin miehen lehtolapsista.
Tämä anoppihan se koettaa pitää toisiin lapsista yhteyden edes jollain tavalla.
Jäönnintä tässä on se, että ko. lapsi ei saa minun lastani tavata vaikka sisaruksia ovatkin´. Anoppi salaa tämän lapsen käynnit hänen luonaan, siitäkin syystä, että "hyysää" samalla tämän lapsen äitiä ja äidin toista lasta.
He viettävät runsaastikin aikaa keskenään ja tuntuvat olevan hyviä ystäviä.
Ystävyyden ja ystävällisyyden ymmärtäisin, mikäli se olisi jatkunut aina mutta näin ei ole eikä ennen tällä mieheni entisellä "muutaman illan jutulla" ollut minkäänlaista arvoa muuten kuin, että ko. naisen lapsi on heille sukua.
Eikä se minua haittaakaan mutta nykyisin jopa mieheni vertaa minua ennen haukkumaansa naiseen asioissa jotka ovat pöyristyttäviä eikä lainkaan paikkaansa pitäviä.
Mies väittää minun käyttävän alkoholia lapseni läsnäollessa ja vielä niin, että olen aivan sekaisin.
Mies väittää minun varastavan töistäni lääkkeitä ja sekoilen kotona niiden vaikutuksenalaisena.
Mutta samainen mies on myös aikoinaan kertonut juuri ylläolevan lapsensa äidin ajaneen 30km kaatokännissä lapset kyydissä autolla ja käyttäneen huumeita lasten läsnäollen.
ps. miehelläni on päihdetausta (kuin myös minulla, tosin olen ollut huumeist4v kuivilla) ja pikku hiljaa edennyt alkoholismi. Juo siis 4-8 annosta\pv,.
Kaikki tämä ja paljon muuta mutta minua sattuu silti.
Mies oli ennen ihana ja osaa sitä olla vielä edelleenkin, toisinaan..
Ollaan oltu yhdessä 5v ja se taitaneekin olla pisin aika kummallekkin seurustellessa vakavasti jonkun kanssa...
EROA! Mitä saat muuta kuin harmaita hiuksia tuollaisesta tyypsitä Mutta missä oli sinun järkesi kun teit lapsen ko tyypille.etkö nähnyt varoitusmerkkejä? Lehtolapset on jo aika hyvä että pitäisi kellojen soida.Tyhmä olet ollut.Jos elämästä haluat jotakin vielä niin eroa ja heti! Kukaan ei sinulta lastasi vie ellet sitten oikeasti ole avuton tapaus kasvattajana.