Kaipaan mielipiteitä eronneiden lapsilta. Kun vanhempasi erosivat niin miten asuitte ja miten asuminen vaikutti sinuun. Jos vanhemmat asuivat eri paikkakunnilla niin rasittiko matkustaminen sinua? Jos vanhemmat asuivat lähellä toisiaan niin miten usein näit kumpaakin vanhempaa? Mikä on mielestäsi lapsen näkökulmasta toimivin ratkaisu jos vanhempien ero on väistämätön. Jos toinen vahempi joutuu työn takia muuttamaan esim. muutaman ajotunnin päähän, onko parempi jos vanhempi kuitenkin jää lähelle asumaan työttömänä vai se, että hän saa töitä muualta....tällaista mietin ja olen todella kiitollinen vastauksista!
Mielipiteitä eronneiden lapsilta
mietinvaan
19538
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Vanhempani riitelivät jatkuvasti, mutta he pitivät itseään eronneita parempana ihmisenä, koska eivät eronneet vaikeuksista huolimatta.
Minusta kasvoi ylikiltti sopeutuja, toisten tahdon toteuttaja.
Juuri tuota pelkäänkin :(. Nyt kaipaankin kovasti eronneiden vanhempien lasten mielipiteitä siihen miten ero on heihin vaikuttanut ja etenkin asumisjärjestelyt kun olen siinä pisteessä että ero on väistämätön.
Minun vanhempani erosivat kun olin kuusivuotias.
Jäin asumaan isäni kanssa, kun taas nuorempi sisarukseni muutti äidin mukaan.
Äiti muutti noin 30km päähän ja kävi aina hakemassa minut luokseen tapaamisviikonloppuisin, isompana kuljin itsenäisesti bussilla.
Teini-iässä ollessani äitini muutti taas asumaan samalle paikkakunnalle, jossa minä asuin.
Vanhempieni ero ei ole omaan elämääni sen suuremmin vaikuttanut. Tai en ole suurempia traumoja saanut. Muutaman asian vanhempani tekivät, jotka he olisivat voineet tehdä toisin.
Ensinnäkään en erottaisi sisaruksia toisistaan. Sisareni on ollut minulle aina tärkeä ja on edelleen, tuntui julmalta, että meidätkin revittiin erilleen.
Toisekseen lapsia EI saa käyttää riitojen välikappaleina! Me jouduimme kuuntelemaan, kuinka äidin puolen suku haukkui isän puolista sukua ja päinvastoin. Tapaamissopimuksista ei pidetty kiinni. En päässyt äitini luo niin usein kuin olisin halunnut tai edes niin usein kuin tapaamissopimus oikeutti. Äiti- ja isäpuolten tultua kuvioon mukaan riitoja syntyi myös äitien riitelystä keskenään.
Kaikkein helpointa oli silloin, kun äiti asui samalla paikkakunnalla, ja pystyin itse poikkeamaan äitini luona milloin vain halusin.
"Kaikkein helpointa oli silloin, kun äiti asui samalla paikkakunnalla, ja pystyin itse poikkeamaan äitini luona milloin vain halusin."
Tämä taitaa olla aina se paras ratkaisu jos suinkin vain mahdollista. Ehkä on parempi silloin tinkiä elintasosta ja tyytyä vaikka siihen työttömänä olemiseen kuin lähteä liian kauas toisesta vanhemmasta. Kiitos vastauksista!
Vanhempani erosivat kun olin 4 vuotias. En muista perheen yhteisistä ajoista yhtään mitään. Jäin äidin luokse asumaan, isää ei kiinnostanut tavata tai huolehtia minusta. isän isä yriti hyvittää tilannetta ja otti minut luokseen viikonloppuina jolloin minun piti olla isälläni. Vanhemmat haukkuivat toisiaan jatkuvasti minun läsnäollessani ja jo pienenä yritin aina puolustella sitä vanhempaa joka ei sillä hetkellä ollut paikalla.
Kaksitoista vuotiaana äiti meni uusiin naimisiinja muutimme ulkomaille. En koskaan solminut suhdetta isääni ja olen koko elämäni miettinyt miksi hän ei ollut minusta kiinnostunut. isä kuoli ollessani parikymppinen joten vastauksia kysymyksiini en tule koskaan saamaan.
Äiti sanoi aina että on parempi elää yhden vanhemman onnellisessa kodissa kuin kahden vanhemman onnettomassa kodissa. siitä olen samaa mieltä, silti itse tekisin monta asiaa toisin.
Kiitos vastauksestasi! Voisitko vielä selventää mitä tekisit toisin, esim asumisen suhteen. Kuinka paljon on hyvä olla molempien vanhempien luona jne?
Oletko varma ettei isäsi olisi asioistasi kiinnostunut. Valitettavan yleistä on nimittäin ns.vieraannuttaminen, eli mahdollistiko äitisi isän tapaamisia? Kysypä asiaa jos pystyt isältäsi suoraan.
Tulisiko vielä lisää mielipiteitä tähän asiaan?
Äiti muutti pois omakotitalosta noin kilometrin päähän. Meillä lapsilla on kaksi kotia, vuoroviikoin vaihtuu. Aluksi ilmapiiri oli kireä äidin ja isän välillä, vaikka ne eivät koskaan tapelleet. Nyt asiat sujuvat hyvin ja jos joku tavara unohtuu toisen luo sen voi käydä hakemassa million vain. Kaverit kysyy aina, että kummalla oon. Äiti kuskaa mua ja veljeä harjoituksiin aika usein myös isän viikoilla, koska isä on aina pitkään töissä. Äitille vien kaikki pyykit pestäväksi, koska isä ei osaa pestä mun vaatteita. Äiti on alkanut opettaa mua pesemään vaatteita, se ei tykkää, että tuon kassillisen likaisia vaatteita sille. Sitte kun meen lukioon, haluaisin ehkä asua vain yhdessä paikkaa.
Kiitoksia vastauksestasi :). Kaikki puhuu sen puolesta, että lapsen vanhempien kannattaa asua lähekkäin toisiaan, jotta lapsi tosiaan pääsisi helposti käymään halutessaan molempien vanhempien luona. Onhan se ikävää jos aina ei näin pysty järjestämään, mutta siihen olisi varmastikin hyvä pyrkiä.
Minä ja äitini muutettiin Helsinkiin silloin, kun vanhempani erosivat. Olen syntynyt Hämeenlinnassa ja vanhempani ovat kotoisin Hämeenlinnasta. Asuin äidin luona Helsingissä silloin, kun olin pieni.
Miltä sinusta tuntui kun isä asui toisella paikkakunalla?
"onko parempi jos vanhempi kuitenkin jää lähelle asumaan työttömänä vai se, että hän saa töitä muualta....tällaista mietin ja olen todella kiitollinen vastauksista! "
Mietit liikaa. Ei ole lasten asia ihmetellä, olsiko toisen vanhempansa parempi olla työtön vai asua toisella paikkakunnalla. Jokainen vanhempi tekee omat ratkaisunsa sen pohjalta miten hänestä tuntuu olevan parempi. Omista jutuistani lapsena muistan parhaiten sen, että monta kertaa "pahempi" asia osoittautuikin paremmaksi. Oikeastaan niin tapahtuu usein vieläkin. Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua ja kaikella on hyvät ja huonot puolensa.
Omien erolasten, joista nuorinkin oli jo 13v erotessamme osalta voin kertoa, että heidän isänsä asuu 5km:n päässä. Lapset eivät ole kertaakaan vierailleet isänsä luona yön yli ja nihkeästi muutenkin. Ymmärrän sen, koska lapset saivat traumoja yhdessä asumisen vuosina, kun isä puuttui kaikkeen ja perusteellisesti. Ts. merkitystä ei liene vanhemman asuinpaikkakunnalla tms, vaan vanhemman ja lasten suhteella liiton aikana.
Kiitos, mutta nyt on eronneiden vanhempien lasten puheenvuoro. Heitä voi olla eri ikäisiä täällä vastaamassa. Myös jo aikuisia ja olen erityisesti kiinostunut kuulemaan miten he ovat asiat kokeneet. Vanhemmat päättävät toki asioista, mutta kyllä vanhempien pitää myös miettiä tarkkaan päätöksiään lasten näkökulmasta. Useinhan aikuiset ajattelat tekevänsä oikein, mutta kuten esim. eräs eroperheen kokenut tässäkin ketjussa sanoi: tekisi paljon asioita toisin kuin omat vanhempansa.
Hei, minä olen se joka sanoin että tekisin asioita toisin.
Valitettavasti nyt olen siinä tilanteessa että käyn läpi tätä prosessia itse ja mietin ratkaisuja omien lasteni kohdalla. Minun mielestäni on ehdottomasti parempi jos vanhemmat asuvat lähellä toisiaan (siis jos molemmat vanhemmat ovat kunnollisia ja vastuuntuntoisia ihmisiä jotka välittävät lapsistaan). Lapsen on tärkeää kokea etteivät läheiset ihmiset poistu hänen elämästään eron myötä, vaan että monilta osin elämä jatkuu kuin ennenkin.
Nyt yritän miettiä miten saan normaalit rutiinit jatkumaan sen jälkeen kun muutamme erilleen. Koulu, ystävät ja harrastukset pysyvät samoina, kuin myös asuinalue. Isä ja äiti asuvat eri paikoissa, muuten elämä jatkuu ns. normaalisti. Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty. Olen itse kokenut totaalisen elämänmuutoksen äidin uuden avioitumisen myötä ja sopeutuminen siihen kesti vuosia (vaikka siis isäpuoli on kaikin puolin hyvä ihminen).
Minun tapauksessani oma isä ei ollut sellainen ja oli ehkä parempi etten nähnyt häntä juuri koskaan. Silloin kun näin sain kuulla äidin perheen ja sukulaisten haukkumista loputtomasti. Hän ei pitänyt minuun yhteyttä, ei muistanut syntymäpäivinä, jouluna tms. Tosin sanottakoon tässä kohtaa että haukkumiseen syyllistyi myös äiti sukulaisineen, mutta äiti kantoi täyden vastuun hyvinvoinnistani yksinhuoltajana ja arvostan sitä.
Onneksi ajat ovat muuttuneet ja tänä päivänä vanhemmat osaavat ajatella lapsiaan eri tavalla kuin 70-luvulla. Ylipäänsä lasten hyvinvointiin ja selvitytymiseen erossa kiinnitetään enemmän huomiota.Tietenkin tähän on paljon poikkeuksia, mutta minun lapsuudessani lapsi vain kulki mukana erossa eikä kukaan kysellyt miten voit tai jaksat.
En tiedä onko oikeita tai vääriä vastauksia, on vaan vaihtoehtoja joista jotkut ovat vähemmän huonoja kuin toiset. Mutta edelleen olen sitä mieltä että onnellisessa yhden vanhemman perheessa on parempi asua kuin onnettomassa kahden vanhemman perheessä.
Kiitos vastauksestasi :). Kyllähän se käy ihan järkeen, että paras olisi jos vanhemmat pystyisi jakaaman sen vastuun ja asumaan lähellä toisiaan niin ettei lapsen koko elämä mene ihan uusiksi. Meillä varmasti miehen kanssa onnistuu kun molemmat normi ihmisiä, raittiita ja vastuunkantavia. Eniten meillä tulis ongelmia varmaan just jostain sukulaisten pahanpuhumisista. Miehen puolen suku on olevinaan jotenkin niin paljon parempaa ja joskus mies arvostelee ihan minun ja lapsen kuullen sukulaisiani. Se on ikävää, etteivät jotkut ymmärrä jättää lapsia tuollaisen ulkopuolelle. Tiedän, että kun erotaan niin se pahanpuhuminen vain pahenee. Sillehän en varmaankaan mitään voi, muuta kuin yrittää olla itse se järkevämpi ja diplomaattisempi jota lapsikin sitten osaa ehkä isompana arvostaa.
Miksi Sivusto jonka käviäjämäärä on romahtanut kun Eniro myi 24:sen jokainen viestiketju on muuttunut siitä ajasta kun Eniro omisti ja mainos sekä Kävijämäärät olivat silloin monin verroin isommat (TNS) Sivuston ylläpito voisi REHELLISESTI tehdä aloitekeskusteluja vaikka 24.fi nimimerkillä ja silloin kaikki tietäisivät että kyseessä on Sivuston oma aloitus ja varmasti siihen tulisi enemmän ihmisiltä mielipiteitä. Ikävää että todella moni epäilee Sivuston keskusteluja kun täällä käviäjät ovat huomanneet kuinka aloitukset ja tietyt välikirjoitukset ovat muuttuneet viimeisen parin vuoden aikana
Minun biologiset vanhempani eivät eronneet, mutta uusioperhehelvettiä elän edelleen 40-kymppisenä. Sen 20-vuotta kun asuin vanhempieni luona isosiskoni jatkuvasti oli kateellinen minulle "biologisista" vanhemmistani, kun isäni ei ollut hänen isänsä. Se on edelleen yhtä helvettiä, koska vanhempani elättävät edelleen 50-kymppistä siskopuoleani, jonka elämä on kulunut ruikuttaessa. Itse olen sentään käynyt kouluja ja pärjään, mutta en toivo kenellekään lapselle eroa, enkä uusioperhehelvettiä. Vanhemmillani oli toistuvia riitoja "meidän ja teidän" lapsista ja se oli raskasta kuultavaa pienestä pitäen. Olen aina ollut ylivastuullinen ja sopeutuva suorittaja. Joukkuepelaaja ilman omaa "tahtoa" vaikka olen tieni taistellutkin "pärjääjäksi". Siten jouduin "narsistinaisen" uhriksi, joka "kavalsi" minut. Pysykää ihmiset yhdessä älkääkä aiheuttako eroillanne lapsillenne traumoja. Ne ei unohdu koskaan.
On niitä ihan tavallisiakin perhehelvettejä. Ei siinä uusioperhettä tarvita.