Kertokaa mulle, miten onnistun sotkemaan aina kaikki ystävyyssuhteeni? Lapsena mulla oli paljon kavereita, nyt vain muutama, yksi hyvä kaveri josta itse välitän ihan helvetisti, en tiedä välittääkö hän minusta yhtä paljoa, en usko. Hän jotenkin häpeää minua, hänen omat kaverinsa ei tiedä että hän hengaa kanssani.
Koulussa on kyllä kavereita, mutta vapaa-ajalla olen melkein aina yksin. Minulla oli joskus iso kaveriporukka mutta käyttäydyin niin lapsellisesti että he jättivät minut. Vähään aikaan mulla ei ollut oikeasti ainuttakaan kunnon kaveria.
Vappuna sain uuden ystävän, ja tutustuin hänen kavereihinsa. Meillä oli tosi kivaa nämä neljä viikkoa, kunnes tuli riita, kun petin luottamuksen. Mun takiani tälle uudelle yställenikin tuli omien kavereidensa kanssa riitaa. En uskalla enää tutustua kehenkään, kun pelkään että mut jätetään taas. Niinkun nytkin. Mulle sanottiin että olen tärkeä ja mulle soiteltiin joka ilta ja pyydettiin ulos. Eilen tulikin sitten viestiä että sotken liikaa, ja olisi parempi ettei tavattaisi enää. Nyt en merkitse heille enää mitään. Mua haukutaan säälittäväksi ja lapselliseksi ja kusipääksi ja pyydettiin ihan suoraa olla hiljaa ja ottamatta enää yhteyttä. Tuntuu tosi pahalta.
Mä olen muutenkin ihan paska. Mä valehtelen joka asiasta, jopa omalle päiväkirjalleni. Mä oon salaa itserakas, en muille kehu itseäni mutta omasta melestä oon tosi kaunis ja hyväkroppainen. Mun mielestä osaan heittää hyvää läppää ja oon hauska. Mutta oon samalla tosi lapsellinen ja tyhmä, kusipää ja idiootti.
Mulla on joka päivä perheenikin kanssa riitaa. Ihan turhista asioista, siivoamisesta ja koulusta eniten. Kyllä tiedän että muillakin on, en ole ainut mutta en haluaisi riidellä. Haluaisin että musta välitettäisiin ja olisin jollekulle tärkeä.
Mulla on diagnosoitu joku silmäsairaus, että mä todennäkösesti sokeudun joskus viiskymppisenä. Mua pelottaa se ihan hirveesti enkä aio elää yksin, ilman ystäviä ja vielä sokeana. Tiedän että monilla on isompia ongelmia, mutta pliis, haukkukaa mut pystyyn, sen mä olen ansainnut ja kertokaa mulle myös, miksi mä sotken aina kaiken. Miksi mä en voi olla normaali ja tulla juttuun ihmisten kanssa, pitää hauskaa ja elää! Ja miksi mä valehtelen, kun siitä ei koskaan ole seurannut muuta kun harmia. Tällä hetkellä hyviä asioita mun elämässä on yks hyvä ystävä, 7kuukautta vanha kummityttöni ja rakas koirani. Loput asiat sitten kuseekin enemmän tai vähemmän.
Ja ei, en ole 12-vuotias, vaan pian 17.
Koulussa on kyllä kavereita, mutta vapaa-ajalla olen melkein aina yksin. Minulla oli joskus iso kaveriporukka mutta käyttäydyin niin lapsellisesti että he jättivät minut. Vähään aikaan mulla ei ollut oikeasti ainuttakaan kunnon kaveria.
Vappuna sain uuden ystävän, ja tutustuin hänen kavereihinsa. Meillä oli tosi kivaa nämä neljä viikkoa, kunnes tuli riita, kun petin luottamuksen. Mun takiani tälle uudelle yställenikin tuli omien kavereidensa kanssa riitaa. En uskalla enää tutustua kehenkään, kun pelkään että mut jätetään taas. Niinkun nytkin. Mulle sanottiin että olen tärkeä ja mulle soiteltiin joka ilta ja pyydettiin ulos. Eilen tulikin sitten viestiä että sotken liikaa, ja olisi parempi ettei tavattaisi enää. Nyt en merkitse heille enää mitään. Mua haukutaan säälittäväksi ja lapselliseksi ja kusipääksi ja pyydettiin ihan suoraa olla hiljaa ja ottamatta enää yhteyttä. Tuntuu tosi pahalta.
Mä olen muutenkin ihan paska. Mä valehtelen joka asiasta, jopa omalle päiväkirjalleni. Mä oon salaa itserakas, en muille kehu itseäni mutta omasta melestä oon tosi kaunis ja hyväkroppainen. Mun mielestä osaan heittää hyvää läppää ja oon hauska. Mutta oon samalla tosi lapsellinen ja tyhmä, kusipää ja idiootti.
Mulla on joka päivä perheenikin kanssa riitaa. Ihan turhista asioista, siivoamisesta ja koulusta eniten. Kyllä tiedän että muillakin on, en ole ainut mutta en haluaisi riidellä. Haluaisin että musta välitettäisiin ja olisin jollekulle tärkeä.
Mulla on diagnosoitu joku silmäsairaus, että mä todennäkösesti sokeudun joskus viiskymppisenä. Mua pelottaa se ihan hirveesti enkä aio elää yksin, ilman ystäviä ja vielä sokeana. Tiedän että monilla on isompia ongelmia, mutta pliis, haukkukaa mut pystyyn, sen mä olen ansainnut ja kertokaa mulle myös, miksi mä sotken aina kaiken. Miksi mä en voi olla normaali ja tulla juttuun ihmisten kanssa, pitää hauskaa ja elää! Ja miksi mä valehtelen, kun siitä ei koskaan ole seurannut muuta kun harmia. Tällä hetkellä hyviä asioita mun elämässä on yks hyvä ystävä, 7kuukautta vanha kummityttöni ja rakas koirani. Loput asiat sitten kuseekin enemmän tai vähemmän.
Ja ei, en ole 12-vuotias, vaan pian 17.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Valehtelu on defenssi. Yleensä defenssejä ylenkatsotaan, mutta sekin on defenssi; tarve nähdä muiden puolustuskeinot erityisen moraalittomina ja heikkoudet erityisen säälittävinä.
Itsesi sättiminen ei auta, mutta et sinä varmaan odotakaan sen auttavan. Yleensäkään negatiivinen asenne ja epätoivo ei auta, ne vain estävät sinua tekemästä lisää pahaa itsellesi.
Anna mennä vaan ja luota itseesi. Kyllä sinä ajan kanssa löydät aina hiukan parempia tapoja hoitaa asiat. Joskus tulee vastoinkäymisiä mutta se kuuluu elämään. Elämä edellyttää riskien ottamista.
Olen mies enkä juuri tajua naisten sosiaalista elämää, joten tarkemmin en osaa ottaa kantaa.
Elämä koulaa.
Vaikutat samalta tyypiltä kuin mä ja koen kaikki samat asiat kuin mä, uskon että et valehtele tahallasi vaan valehtelet jotta pääset pois kireästä tilanteesta.
Itse olen joskus huomannut valehtelevani asioita niin, kuin omasta kannastani olisi paras? Elikkä jollain ihmeen vilkkaalla aivotoiminnalla sekoitan haaveeni ja oikean realistisen totuuden? En tee sitä tahallani, mutta sanoisin että monesti on toduudessa vaikea vaan pysyä. Osa tarinoista menee hiukan liioitellusti ja osasta jää osa kertomatta ja osa menee mielikuvituksen piikkiin.