Kyllä ihminen voi saada potkut vaikka olis enää kuukausi määräaikaista palvelusta jäljellä. Uskon näin. Aikaisemmin pelkäsin potkuja, mutta nykyään alan olla jo kypsynyt siihen ajatukseen, että potkikoot sitten, sillähän siitä pääsee. Ja sitä paitsi muut ihmiset sanovat vain, että jos saat ne potkut, niin sittenpähän saat. Eihän se heitä sen kummemmin rassaa, jos multa loppuu tulot muutamaksi kuukaudeksi ja jatkonkin suhteen on vähän niin sekä näin. Minunkin pitää vain sopeutua ihmiskunnan suureen flowhun ja antaa asioitten tapahtua. Saattaahan se olla Luojan suurta suunnitelmaakin, kuten kaikki muukin. Niinkuin se kun pesukoneesta särkyy kahva. Eivätkä liene Luojan sormenjäljet siinäkin rikkinäisessä kahvassa?
Potkuista seuraa tietysti kriisi, mutta kriisi onkin nähtävä jonkun joutavanpäiväisen loppuna ja jonkun ihan uuden alkuna. Tiedä vaikka pääsisin asumaan vuokralle kerrostaloon muitten Jumalan koskettamien kanssa. Huudellaan siellä sitten häätöön asti toinen toistemme päällä kuka mitäkin Jumalaa. Syvyydestä.
Mutta viinaa en ala juomaan. En ainakaan enempää kuin on varaa. Tai jotain sinnepäin. Tänä iltana ehkä pyydän vaimolta nukahtamispillerin. Aamulla sitten herään, en ehkä pirteänä, mutta ajan parran, käyn suihkussa noukin kaapista puhtaat kalsarit ja kävelen pysäkille. Laitan siinä sitten ne kalsarit jalkaan. Työssä tervehdin pomoja ynnä muita yhteiskunnan tukipylväitä ihan muina miehinä ja menen tekemään työtäni. Annan niitten tehdä ensimmäisen siirron. Ja tehkööt loputkin siirrot, minä vain myötäilen, ei se helppoa ole niillekään. Tai ehkä on mutta parhaansa ne tekevät sen peittääkseen. Minä sanon niille: "Tiedän että te olette ammatti-ihmisiä ja tiedätte mikä on parasta. Kun kerran määräätte minut poistumaan työpaikaltani, minä poistun ja luovutan avaimet. Kaapissa olevan kassin ja sen kirjaston kirjan otan kyllä mukaani". Luovutan avaimeni, tekisi mieli puristaa pomojen kättä, tekisi mieli olla puristamattakin. En taida puristaa. Kurkkua puristaa, minun kurkkua. Itkettää. Tekisi mieli itkeä. Olin jo päättänyt, että sitten kun saan potkut niin itken, mutta nyt en itkekään. Kävelen ulos ovesta kuin robotti. Tiedän että minua tarkkaillaan jostain. Odotetaan minun reaktioitani. Joku saa minun työni. No, en minä siitä niin kateellinen ole. Ja olisin lähtenyt joka tapauksessa parin viikon kuluttua. Olisin lähtiessäni halunnut sanoa, että minulla oli täällä koko ajan paha olla. Minua ahdisti niin paljon, etten halunnut syödä muitten seurassa, halusin pois aina kun vain mahdollista. Silmiä kirvelee ja kasvot hehkuvat. Kauhea olo. Mitä sanon kotona? "No, nyt minä sain ne potkut. Koita sinä jaksaa vielä muutama viikko, ollaan sitten yhdessä työttöminä. Koko kesä ja minä siitä eteenkinpäin."
Ja eipähän sitä tiedä, voi tässä käydä niinkuin on käynyt tähänkin asti. Ihmeekseni en saakaan potkuja. Nyreä ilmapiiri jatkuu, kaikenlaiset heitot sihahtelevat korvissa, pilkalliset naurunremakat soivat.
Potkuista seuraa tietysti kriisi, mutta kriisi onkin nähtävä jonkun joutavanpäiväisen loppuna ja jonkun ihan uuden alkuna. Tiedä vaikka pääsisin asumaan vuokralle kerrostaloon muitten Jumalan koskettamien kanssa. Huudellaan siellä sitten häätöön asti toinen toistemme päällä kuka mitäkin Jumalaa. Syvyydestä.
Mutta viinaa en ala juomaan. En ainakaan enempää kuin on varaa. Tai jotain sinnepäin. Tänä iltana ehkä pyydän vaimolta nukahtamispillerin. Aamulla sitten herään, en ehkä pirteänä, mutta ajan parran, käyn suihkussa noukin kaapista puhtaat kalsarit ja kävelen pysäkille. Laitan siinä sitten ne kalsarit jalkaan. Työssä tervehdin pomoja ynnä muita yhteiskunnan tukipylväitä ihan muina miehinä ja menen tekemään työtäni. Annan niitten tehdä ensimmäisen siirron. Ja tehkööt loputkin siirrot, minä vain myötäilen, ei se helppoa ole niillekään. Tai ehkä on mutta parhaansa ne tekevät sen peittääkseen. Minä sanon niille: "Tiedän että te olette ammatti-ihmisiä ja tiedätte mikä on parasta. Kun kerran määräätte minut poistumaan työpaikaltani, minä poistun ja luovutan avaimet. Kaapissa olevan kassin ja sen kirjaston kirjan otan kyllä mukaani". Luovutan avaimeni, tekisi mieli puristaa pomojen kättä, tekisi mieli olla puristamattakin. En taida puristaa. Kurkkua puristaa, minun kurkkua. Itkettää. Tekisi mieli itkeä. Olin jo päättänyt, että sitten kun saan potkut niin itken, mutta nyt en itkekään. Kävelen ulos ovesta kuin robotti. Tiedän että minua tarkkaillaan jostain. Odotetaan minun reaktioitani. Joku saa minun työni. No, en minä siitä niin kateellinen ole. Ja olisin lähtenyt joka tapauksessa parin viikon kuluttua. Olisin lähtiessäni halunnut sanoa, että minulla oli täällä koko ajan paha olla. Minua ahdisti niin paljon, etten halunnut syödä muitten seurassa, halusin pois aina kun vain mahdollista. Silmiä kirvelee ja kasvot hehkuvat. Kauhea olo. Mitä sanon kotona? "No, nyt minä sain ne potkut. Koita sinä jaksaa vielä muutama viikko, ollaan sitten yhdessä työttöminä. Koko kesä ja minä siitä eteenkinpäin."
Ja eipähän sitä tiedä, voi tässä käydä niinkuin on käynyt tähänkin asti. Ihmeekseni en saakaan potkuja. Nyreä ilmapiiri jatkuu, kaikenlaiset heitot sihahtelevat korvissa, pilkalliset naurunremakat soivat.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.