Olen ollut mieheni kanssa yhdessä pian kuusi vuotta, naimisissa vajaan vuoden. Viime aikoina olen tuntenut olevani jumissa elämässäni, haluaisin kokea kaikkea, aloittaa alusta, jolloin myös tämä lähes täydellinen parisuhdekin on alkanut ahdistaa. Mies on ihana, rakastaa minua, riitelemme harvoin, hän kohtelee minua todella hyvin ja suhteemme on tasa-arvoinen kaikin puolin.
Viimeisten parin vuoden aikana hän on kärsinyt masennuksesta ja ollut sairaslomalla. Nyt hän on paranemassa ja tekee jo pätkätöitä. Itsekin kärsin aiemmin masennuksesta/ahdistuksesta, joten en ole aivan tietämätön siitä mitä hän käy läpi. Tuimme toisiamme paljon sairauksien aikana, ja autoimme toisemme niiden yli, mikä on vahvana pohjana liitollemme. Masennuksen vuoksi hän on lihonnut jonkun verran. Hän ei myöskään välitä liikaa siitä mitä muut hänestä ulkoisesti ajattelevat (piirre jota kyllä arvostan, koska itselläni on huono itsetunto ulkonäköön liittyen joka menee välillä liiallisuuksiin), paitsi tietenkin pitää perushygieniasta huolen. Ongelma vain on, että näistä syistä en pidä häntä enää seksuaalisesti kiihottavana, minkä vuoksi tunnen itseni kauheaksi ihmiseksi...
Henkisellä tasolla suhteemme on lähes täydellinen, mutta olen huomannut että kaupungilla kävellessäni katselen vastaantulevia ns. komeita miehiä ja olen hiukan harmissani että olen jo sitoutunut avioliittoon nuorena (25v). Tämä suhde on sekä minun että mieheni ensimmäinen ns. oikea suhde, joten olen viimeaikoina huomannut harmittelevani sitä, että en ole ehtinyt kokea elämää ja useampia suhteita (mikä ei ole mikään oletus tietenkään, mutta kun en tiedä mistä olen jäänyt paitsi, niin se kiinnostaa)...
Olemme lähdössä yhteiselle matkalle syksyllä, josta jatkan muutamaksi kuukaudeksi itsekseni vapaaehtoistöihin ja olen huomannut että odotan tätä omaa aikaa innoissani. Minusta tuntuu että olen henkilönä sellainen joka ahdistuu kaikista rajoitteista, kuten nyt tästä avioliitosta joka on sitoumuksena vahvempi kuin pelkkä avoliitto. Ehkä ilman naimisiin menoa olisin onnellisempi tässä samassa suhteessa.
Rakastan miestäni todella paljon, enkä haluaisi jättää häntä, mutta nämä ajatukset eivät jätä rauhaan ja pelkään että en tajua tilannetta ja jään hyvään suhteeseen vaikka alitajuisesti kaipaan muuta..
Puhumme paljon kaikesta, mutta tästä aiheesta en uskalla mainita sanallakaan, koska en edes oikein ole selvillä omista ajatuksistani, enkä halua satuttaa ja loukata häntä sanomalla asioita joista en ole varma, vain purkaakseni päätäni.
En usko että vika on mitenkään miehessä, vaan minussa. Henkisten ulkonäköongelmien takia en pidä itseäni aina kauniina, minkä takia minun ei aina tee mieli harrastaa seksiä (eli minulla on seksin kanssa kaksi ongelmaa, minä ja minun vaatimukseni). Olen myös ehkäpä kliseisesti huono sitoutumaan asioihin sekä vaihtelunhaluinen, mikä on naurettava syy miettiä parisuhteen lopettamista...
Tällä hetkellä vain tuntuu että haluaisin vaikkapa muuttaa yksin ulkomaille, ja aloittaa siellä täysin uuden elämän....
Nämä ajatukset ovat kauheita, koska mieheni rakastaa minua paljon, ja tuntuu että loukkaan/petän häntä aina kun mietin näitä asioita. Tuntuu että jo siitä syystä hänen olisi parempi ilman minua.
Viimeisten parin vuoden aikana hän on kärsinyt masennuksesta ja ollut sairaslomalla. Nyt hän on paranemassa ja tekee jo pätkätöitä. Itsekin kärsin aiemmin masennuksesta/ahdistuksesta, joten en ole aivan tietämätön siitä mitä hän käy läpi. Tuimme toisiamme paljon sairauksien aikana, ja autoimme toisemme niiden yli, mikä on vahvana pohjana liitollemme. Masennuksen vuoksi hän on lihonnut jonkun verran. Hän ei myöskään välitä liikaa siitä mitä muut hänestä ulkoisesti ajattelevat (piirre jota kyllä arvostan, koska itselläni on huono itsetunto ulkonäköön liittyen joka menee välillä liiallisuuksiin), paitsi tietenkin pitää perushygieniasta huolen. Ongelma vain on, että näistä syistä en pidä häntä enää seksuaalisesti kiihottavana, minkä vuoksi tunnen itseni kauheaksi ihmiseksi...
Henkisellä tasolla suhteemme on lähes täydellinen, mutta olen huomannut että kaupungilla kävellessäni katselen vastaantulevia ns. komeita miehiä ja olen hiukan harmissani että olen jo sitoutunut avioliittoon nuorena (25v). Tämä suhde on sekä minun että mieheni ensimmäinen ns. oikea suhde, joten olen viimeaikoina huomannut harmittelevani sitä, että en ole ehtinyt kokea elämää ja useampia suhteita (mikä ei ole mikään oletus tietenkään, mutta kun en tiedä mistä olen jäänyt paitsi, niin se kiinnostaa)...
Olemme lähdössä yhteiselle matkalle syksyllä, josta jatkan muutamaksi kuukaudeksi itsekseni vapaaehtoistöihin ja olen huomannut että odotan tätä omaa aikaa innoissani. Minusta tuntuu että olen henkilönä sellainen joka ahdistuu kaikista rajoitteista, kuten nyt tästä avioliitosta joka on sitoumuksena vahvempi kuin pelkkä avoliitto. Ehkä ilman naimisiin menoa olisin onnellisempi tässä samassa suhteessa.
Rakastan miestäni todella paljon, enkä haluaisi jättää häntä, mutta nämä ajatukset eivät jätä rauhaan ja pelkään että en tajua tilannetta ja jään hyvään suhteeseen vaikka alitajuisesti kaipaan muuta..
Puhumme paljon kaikesta, mutta tästä aiheesta en uskalla mainita sanallakaan, koska en edes oikein ole selvillä omista ajatuksistani, enkä halua satuttaa ja loukata häntä sanomalla asioita joista en ole varma, vain purkaakseni päätäni.
En usko että vika on mitenkään miehessä, vaan minussa. Henkisten ulkonäköongelmien takia en pidä itseäni aina kauniina, minkä takia minun ei aina tee mieli harrastaa seksiä (eli minulla on seksin kanssa kaksi ongelmaa, minä ja minun vaatimukseni). Olen myös ehkäpä kliseisesti huono sitoutumaan asioihin sekä vaihtelunhaluinen, mikä on naurettava syy miettiä parisuhteen lopettamista...
Tällä hetkellä vain tuntuu että haluaisin vaikkapa muuttaa yksin ulkomaille, ja aloittaa siellä täysin uuden elämän....
Nämä ajatukset ovat kauheita, koska mieheni rakastaa minua paljon, ja tuntuu että loukkaan/petän häntä aina kun mietin näitä asioita. Tuntuu että jo siitä syystä hänen olisi parempi ilman minua.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olet tyypillinen nainen. Et kykene sitoutumaan lupaamallasi tapaan. Teissä naisissa on joku valuvika. Toisaalta syytätte kaikki jotka teitä muka pitää objekteina ja sitten kuitenkin haluatte olla huomionkipeitä prinsessoja. 80% avioeroista on naisten alullelaittamia. Toivottavasti teillä ei ole lapsia. Ne nimittäin kärsisivät tuollaisesta eniten.
Sinulla on kasvukriisi. Monilla on tuossa iässä. Suoria päätelmiä siitä ei voi tehdä, onko mies sinulle sopiva vai ei. Mutta ei ole sattumaa, että monet nuorena alkaneet parisuhteet menevät poikki tuossa vaiheessa. Ihminen aikuistuu 20:n ja 30:n ikävuoden välillä paljon - ja joskus muutos on liikaa, joskus taas pariskunta pystyy kasvamaan yhdessä sen yli.
Anna itsellesi aikaa. Ota tarvittaessa myös enemmän tilaa. Käy välillä vaikka mökillä tai tervehtimässä toisessa kaupungissa asuvaa sukulaista tai ystävätärtä ilman miestä. Etsi muita uusia asioita, joissa voit toteuttaa vaihtelunhaluasi: miten olisi kiva kesäkurssi kansalaisopistossa tai avoimessa yliopistossa? Älä tee äkkinäisiä päätöksiä parisuhteen kanssa, äläkä turhaan hermoile. Kun pääset omasta kriisistäsi yli, asiat voivat näyttää aivan toisenlaisilta, voit jopa rakastua mieheesi uudestaan. Tai sitten tiedät varmasti, ettei teistä ole yhteen.