Olen kohta täysikänen nuori tyttö tai nainen, ihan sama, no kuitenkin perheessäni sattui jotain surullista kun olin n. 8 vuotias ja tämä asia jäi tavallaan käsittelemättä, ainakin minun osaltani.. Ja nyt n. vuos sitten minulle rupesi tulemaan kummallisia juttuja sosiaalisissa tilanteissa (enimmäkseen miesten tai poikien seurassa tai paikassa jossa oli paljon ihmisiä), sydän hakkasi, hengityksen tahti koveni ja menin paniikkiin (mutta sain hallittua tilanteet, jos en muuten niin menin äkkiä pois), tajusin että ne oli lieviä paniikkikohtauksia ja olen joskus satuttanut itseäni tahallani esim. tekemällä palovammoja käteeni, (joskus ajattelin että haluan kuolla, mutta äidin sanat menneisyydestä ja rakkaiden ihmisten olemassa olo piti minut hengissä), joten pian minulle itselle selvisi myös se että olen ollut masentunut ties kuin kauan mutta en ollu itse tajunnut sitä. Kukaan ei tiennyt sitä, sitten kerroin parille ystävälleni ja ne kannusti minua menemään terkkarille, ja uskaltauduin vihdoin mennä sinne. Sain apua, kävin psykollogilla, ja se oli ahdistavaa, pakotin itseni kuitenkin sinne koska ajattelin että se auttaa. Mutta en kertonut sitä psykologille ja kerroin käynnestä olleen apua (oli niistä oikeestikkin apua, saatiin selvitettyä tarkka syy, mut ei kyl muuta) joten lopetin käynnit, sitten elämä alkoikin näyttää pitkästä aikaa valoisalle ja elämä menemään parempaan suuntaan (ehkä siksi kun ei tarvinnut miettiä ahdistavia psykologikäyntejä). Uskalsin myöntää itselleni pikkuhiljaa, että olen onnellinen, että mulla menee hyvin ja niin menikin. Mut ei menny kauan kun koirani sai kohtauksen ja oli vähällä kuolla (moni aattelee varmaan tässä kohtaan että 'voi hyvänen aika joku koira niin tärkee', mut se on tärkeä, se hankittiin minulle seuraksi ettei tarvitsisi olla yksin kotona pienenä ja siitä tuli mun paras kaveri) Mutta onnekseni koira selvisi, mutta voi olla kuitenkin, että koira ei enää kauan porskuta, koska se on niin vanha, mutta en haula ajatella sitä vielä, yritän elää tässä hetkessä. Mut se sai mut ajattelemaan, että onko mulle luotu yhtään onnea tähän elämään ja pelkään että masennun uudestaan huomaamattani. Yksi asia mitä haluaisin olisi se, että saisin olla onnellinen niin kuin muutkin, ja saisin olla normaali.
Ja oikeastaan olenkin nyt suht ok, mutta en pysty edelleenkään puhumaan menneisyydestäni muille kuin parhaille ystävilleni, ja jos ylipäätään siitä puhun niin ahdistun.
No siinä vähän taustoja (jos kukaan pysy perässä tai jakso lukea... :D). Kuitenkin haluaisin kovasti poikaystävän, johon pystyn luottamaan ja jota en pelkää (mainitsinko jo että tavallaan pelkään poikia/miehiä, kukaan ei ole satuttanut minua koskaan, vaan se johtuu yhestä jännästä tilanteesta menneisyydessä jota en jaksa/osaa selittää. Olen myös ujo ja minulla on erittäin huono itsetunto ja itsevarmuus on aika lähellä nollaa, vaikka sitä en tiedä huomaako kaikki, ujouden kyllä saattaa huomata.)
Jatkuu..............
Ja oikeastaan olenkin nyt suht ok, mutta en pysty edelleenkään puhumaan menneisyydestäni muille kuin parhaille ystävilleni, ja jos ylipäätään siitä puhun niin ahdistun.
No siinä vähän taustoja (jos kukaan pysy perässä tai jakso lukea... :D). Kuitenkin haluaisin kovasti poikaystävän, johon pystyn luottamaan ja jota en pelkää (mainitsinko jo että tavallaan pelkään poikia/miehiä, kukaan ei ole satuttanut minua koskaan, vaan se johtuu yhestä jännästä tilanteesta menneisyydessä jota en jaksa/osaa selittää. Olen myös ujo ja minulla on erittäin huono itsetunto ja itsevarmuus on aika lähellä nollaa, vaikka sitä en tiedä huomaako kaikki, ujouden kyllä saattaa huomata.)
Jatkuu..............
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jatkoa..
No mutta pointti, JOS joskus nyt ylipäätään on joku henkilö joka saattaisi olla joskus poikaystäväni, niin miten hitsissä voi olla sen kanssa?? Haluaisin kertoa hänelle menneisyydestäni, jos luotan häneen tarpeeksi, mutta sitten entä jos hän ei ymmärräkkään tai hän ei jaksa olla tämmösen surkimuksen kanssa tai hän ei olekaan luotettava, sillon olen kertonut "salaisuuteni" jollekkin "tuntemattomalle" ja kadun sitä, en ihan kelle tahansa avaudu, koska ahdistun, ja toisaalta en halua muilta sääliä tai mitään tommosta ja vaikuttaisiko se suhteeseen, jotenkin "surullinen suhde" tai jotain, en tiiä mistä nää mun ajatukset kimpoaa. No mutta, kun asia on noin moni mutkanen jos kerron, niin jätänkö sittenkin kertomatta: unohan menneeni, elän siinä hetkessä ja nautin suhteesta mutta sisällä silti kaihertaa joku ja poika saattaa ihmetellä jne jnejne ja taaaas se olis monimutkasta....... Eli ennemmin pitäskö kertoa, mutta pelkään että suhde ei sitten kestä tai poika joutuu kestämään jotain ahdistunutta mielisairasta tyttöystävää, joo entiiä... Haluaisin olla onnellinen ja haluaisin onnellisen parisuhteen, jos en nyt, niin joskus edes, mutta voinko olla onnellinen? Ja jos en niin entäs sitten jos minulla on poikaystävä niin en halua että hän joutuu elämään onnettoman ihmisen kanssa, en halua riistää häneltä onnea...
Btw, miks alotan tänne tämmösen keskustelun??? Koska kirjotin tän ja en halua pyyhkiä tota pois kaiken uurastuksen jälkeen.. :D En tiiä mitä vastausta täältä edes etin oikeestaan ja en tiedä kuinka moni tätä edes luki, ja ei varmaan kukaan tähän vastaakkaan, mutta ihan sama tulipaha avauduttua :D varmaan saattaa puuttua tuolta jotain olennaista mitä piti myös kertoa mut what ever... :D
ps. en oikeesti oo mielisairas :D tai mistä sitä ikinä tietää.. :D välillä tuntuu että oon vähä vinksahtanu, vaikka aika normaali päälle päin oonkin.. Tai sit se johtuu siitä että en oo vielä aikuistunu, ja en varmaan koskaan aikuistukkaan, mutta ei voi mitään, toivoisin vaan olevani huoleton pentu joka leikkii leluilla ja suurin murhe on se että barbilta on hävinny vaikka housut.
Mää taidan ajatella ihan liikaa....?
(joku varmaan aattelee että tohon otsikkoon sopiva vastaus on mennä miellisairaalaan... :D)
Kuulostaa vähän negatiiviselle ja itsensä sättimiselle toi mun kirjotus :D no mut minkäs teet kun on huono itsetunto yms.. Ja en tiedä miten niitä voi korjata, muuta ku että lopettaa itsensä haukkumisen yms, mut ei se pelkästään auta.
Yritän kyllä olla positiivinen yleensä, joskus se on aika hankalaa kuitenkin, jos ajattelee esim. menneisyyttä tai jos ahdistaa tai jotain muuta vastavaa, mitä ei kaikilla ole. Se voi olla joillekkin hankala ymmärtää että elämä on surkeeta, jos itse elää normaalia ja onnellista elämää. Jotkut joutuu oikeesti yrittämään ja pinnistelemään onnellisuuden eteen. :)
älä nyt ainakaan sen takia "halua poikaystävää", ettei sun tarvitsisi olla yksin tai sillä oletuksella, että sun elämä jotenkin paranisi hänen kanssaan.
vain se on oikea syy haluta olla jonkun kanssa, koska pidät JUURI TÄSTÄ ihmisestä niin paljon!
seurustelu ei elämääsi paranna. et ole sen tyytyväisempi "pa$kaan" elämääsi seurustellessa kuin ollessasi yksin! jokaisen tyytyväisyys tulee omasta itsestä, ei muista
olet taas kerran väärässä lifemocker
Moikka Ap.!
Älä mieti liikaa. Oot varmasti ihan tavallinen tyttö, kaikilla on omassa elämässään traumansa ja ne tekee meistä niitä mitä me ollaan. Ei sussa ole mitään vikaa. Ja fiksu poika, varmasti kohtaa sut ihan vain sinuna itsenäs. Faktat on faktoja, mutta ei ne määritä sinua tai että kukaan säälisi tai pitäisi sinua luuserina jonkun asian esim ahdistuksen takia, ja ne jotka saattaisi pitää niin so what. Semmoisia idiootteja ei kannata elämässään pitää, ei ne ole sua millään tavalla parempia, ne on vain mulkkuja. Jos haluat sen pojan kanssa jotain niin parempi olla rehellinen heti, silloin kaikki pysyy paljon helpompana ja kummatkin voi luottaa toisiinsa. Onnea ja Tsemppiä sulle!