Erosimme tyttöystäväni (19) kanssa n. kuukausi sitten. Olen itse 21-vuotias mies. Tyttöystävä sai uuden asunnon n. 2vk sitten ja ennen sitä asui kaverinsa luona.
Itse pääsen muuttamaan ensi kuun alusta ja joudun vielä asumaan vanhassa yhteisessä asunnossamme. Kaikki siellä muistuttaa minua hänestä, koko kaupunki muistuttaa minua hänestä. En voi lakata ajattelemasta rakastani edes yöllä. Näen jatkuvasti hänestä unia joissa palaamme yhteen onnellisina ja rakastuneina. Päivisin mietin kokoajan mitähän hän touhuilee ja kuinka saisin hänen tunteensa taas syttymään.
Hän oli elämäni rakkaus ja menettäminen tuntuu piinaavalta, paniikinomaiselta ja surulliselta. Ero tapahtui melko yhtäkkisesti. Hän sanoi ettei jaksa enää arkeamme (asuimme siis melkein 2 vuotta yhdessä, suhde kesti 2 vuotta ja 4 kuukautta joten muutimme yhteen melko nopeasti, virhe, tiedän). Hän sanoi että haluaa mennä ja elää ilman että on kenellekkään tilivelvollinen tai että kukaan kyselee missä hän on ja kenen kanssa.
Tiedän että toimin itse ääliömäisesti varsinkin humalassa. Riitelimme baari-iltojen jälkein usein. Olin liian mustasukkainen ja omistushaluinen. Nyt tiedän että se johtui itsetunto-ongelmistani joita olen nyt alkanut työstämään oikein todenteolla. Pidin suhdetta liian itsestäänselvyytenä enkä panostanut tarpeeksi suhteen ylläpitämiseen.
Miksi helvetissä huomaan kaikki virheeni vasta nyt. Olen valmis muuttumaan täysin vasta nyt kun olen rakkaani menettänyt. Tunnen itseni täydeksi idiootiksi. Päästin elämäni rakkauden käsistäni käyttäytymällä kuin hullu, kokoajan saaden häntä loitommaksi ja loitommaksi.
Olen tavannut häntä tässä kuukauden sisällä muutaman kerran. Vaikuttaa että hän on jo jatkanut elämää ja rilluttelee aina kun siihen tulee mahdollisuus. Hän ei enää huomioi minua mitenkään, ei välitä tunteistani eikä näytä välittävään minusta muutenkaan millään tavoin. Itse olen vielä tulisesti rakastunut ja tiedän että suhteestamme tulisi ihana nyt kun olen saanut ajatuksistani kiinni.
Yksin asuminen auttaa varmasti tulevaisuuden kannalta tajuamaan miten tulee elää, jotta huomioisi myös itsensä. Tiedän että voisimme aloittaa puhtaalta pöydältä ja ikään kuin "tutustua" uudelleen. Minun täytyy antaa hänelle nyt aikaa. Elän kokoajan toivossa että vielä joskus kohtalo meidät saattaa yhteen tai että hän alkaa katua päätöstään ja ikävöimään minua.
Jos hän olisi uudessa suhteessa maailma kaatuisi enkä tiedä mitä itselleni tekisin.
Oi rakas tule takaisin luokseni. Lupaan pitää sinusta huolta ja rakastaa sinua aina. Annan sinulle tilaa ja annan aikaa myös itselleni! Mikset voi rakastaa minua taas. Olen edelleen se sama mies!
Itse pääsen muuttamaan ensi kuun alusta ja joudun vielä asumaan vanhassa yhteisessä asunnossamme. Kaikki siellä muistuttaa minua hänestä, koko kaupunki muistuttaa minua hänestä. En voi lakata ajattelemasta rakastani edes yöllä. Näen jatkuvasti hänestä unia joissa palaamme yhteen onnellisina ja rakastuneina. Päivisin mietin kokoajan mitähän hän touhuilee ja kuinka saisin hänen tunteensa taas syttymään.
Hän oli elämäni rakkaus ja menettäminen tuntuu piinaavalta, paniikinomaiselta ja surulliselta. Ero tapahtui melko yhtäkkisesti. Hän sanoi ettei jaksa enää arkeamme (asuimme siis melkein 2 vuotta yhdessä, suhde kesti 2 vuotta ja 4 kuukautta joten muutimme yhteen melko nopeasti, virhe, tiedän). Hän sanoi että haluaa mennä ja elää ilman että on kenellekkään tilivelvollinen tai että kukaan kyselee missä hän on ja kenen kanssa.
Tiedän että toimin itse ääliömäisesti varsinkin humalassa. Riitelimme baari-iltojen jälkein usein. Olin liian mustasukkainen ja omistushaluinen. Nyt tiedän että se johtui itsetunto-ongelmistani joita olen nyt alkanut työstämään oikein todenteolla. Pidin suhdetta liian itsestäänselvyytenä enkä panostanut tarpeeksi suhteen ylläpitämiseen.
Miksi helvetissä huomaan kaikki virheeni vasta nyt. Olen valmis muuttumaan täysin vasta nyt kun olen rakkaani menettänyt. Tunnen itseni täydeksi idiootiksi. Päästin elämäni rakkauden käsistäni käyttäytymällä kuin hullu, kokoajan saaden häntä loitommaksi ja loitommaksi.
Olen tavannut häntä tässä kuukauden sisällä muutaman kerran. Vaikuttaa että hän on jo jatkanut elämää ja rilluttelee aina kun siihen tulee mahdollisuus. Hän ei enää huomioi minua mitenkään, ei välitä tunteistani eikä näytä välittävään minusta muutenkaan millään tavoin. Itse olen vielä tulisesti rakastunut ja tiedän että suhteestamme tulisi ihana nyt kun olen saanut ajatuksistani kiinni.
Yksin asuminen auttaa varmasti tulevaisuuden kannalta tajuamaan miten tulee elää, jotta huomioisi myös itsensä. Tiedän että voisimme aloittaa puhtaalta pöydältä ja ikään kuin "tutustua" uudelleen. Minun täytyy antaa hänelle nyt aikaa. Elän kokoajan toivossa että vielä joskus kohtalo meidät saattaa yhteen tai että hän alkaa katua päätöstään ja ikävöimään minua.
Jos hän olisi uudessa suhteessa maailma kaatuisi enkä tiedä mitä itselleni tekisin.
Oi rakas tule takaisin luokseni. Lupaan pitää sinusta huolta ja rakastaa sinua aina. Annan sinulle tilaa ja annan aikaa myös itselleni! Mikset voi rakastaa minua taas. Olen edelleen se sama mies!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.