Yhdelle naiselle.

Olit eka ja ikinä en eroon pääse vaikka yrittänyt olen

Miksiköhän et tätä entistä päivänvaloon päästänyt? Häpesit? Pidit hätävarana paremman puutteessa? Ei ihmekään, jos ei tee mieli enää edes muistaa koskaan tunteneensaakaan. Jos vuosien jälkeen on ajatukset vielä näin ristiriitaisia, et taida kovin tasapainoinen henkisesti olla. Sääli tätä uutta, julkista ja päivänvalon kestävää naista. Tämän perusteella et taida oikeasti välittää hänestäkään.

Selvitä toi homma, mitä jos se nainen oliski se oikea etkä koskaan saa tietää. Nähkää "frendimeiningil" jossain ja kato mitä tapahtuu kun kohtaatte, kyl siinä ne tunteet selkiää sit mihin on tarkotus. :) Ja oo mies, voit mennä tervehtii vaikka se toinen vammailisikin eikä "kättä nosta" just siks ei kun silläkin tunteita. Välinpitämätön tervehtii kaikkia.

Mä puolestani en saa mielestäni yhtä exää, tummaa miestä... en sitten millään. Vaikka vuosia on kulunut ja elämä jatkunut. Eikä meidänkään tapauksessa kumpikaan edes tervehdi kun nähdään.
Meidän tarina päättyi aikoinaan jotenkin niin hölmösti, se jäi niin kesken... ja mulle jäi tyhjä aukko sydämeen. Pahinta on, että minä olin se joka jätti. Vaikka se repi minut palasiksi. Silloin vaan asiat olivat niin, että ei ollut vaihtoehtoa.
Joskus menee pitkiä aikoja, etten ajattele häntä. Kunnes sitten taas näen hänet tai jokin muistuttaa hänestä. Tai näen unta hänestä.
Joskus ajattelen, että ei siitä mitään olisi tullut kuitenkaan ja yritän muistella ärsyttäviä puolia hänessä.
Mutta joskus taas... niin, kyllä mä vaan rakastan häntä.
Enkä just siksi pystykään tervehtimään häntä, kun se voisi saada aikaan liian ison myrskyn ja vanhat haavat vuotamaan valtoimenaan. :(

Samat demonit jyllää täällä minunkin päässä, voi hel''''ti , ja kaikenlisäks nainen sanoi erotessamme: varmaan kohtalo joskus meidät ajaa taas toistemme syliin...uskoako tuota sitten, vaikka näin ajattelen yhä itsekin, vai onko se usko vievä pohjan tältä nykyiseltä suhteeltani?

Tosin se, että asiolla on tapana aina jotenkin järjestyä vaikka emme tekisi mitään asian eteen, helpottaa hyväksymään sen että aina ei käy niinkuin haaveillaan, ja kukaan ihminen ei ole korvaamaton.

Sehän se minuakin tässä harmittaa, että on niin epäreilua puolisoani ja lasteni isää kohtaan, etten ole 100% hänen. Vaikka haluaisin olla. Kyllä mä häntä rakastan, hän on ihana ihminen ja parempaa miestä tuskin löytäisin, mutta silti on se pieni "jokin" mikä puuttuu...
Tunteet ovat kyllä kumma juttu. En vaan saa tätä yhtä exää mielestäni, en sitten millään.
Vaikka tiedän hänelläkin olevan jo perhe, enkä ikinä rikkoisi kenenkään perhettä, saati omaani.
Joten ei meillä mitään mahdollisuuksia edes olisi.
Kuitenkin, välillä tuntuu, että olisi kiva edes jutella hänen kanssaan, kysyä mitä kuuluu... muistaako hän vielä minut, ja tunteeko hän mitään.... tosin taisin särkeä hänen sydämensä silloin kauan sitten :(. Enkä uskaltaisi sorkkia vanhoja haavoja. pelkkä katsekontaktikin on jo liikaa...
Joskus toivon, etten olisi häntä koskaan edes tavannut.
Voi kunpa asiat ja tilanne olisivat olleet toisenlaiset silloin vuosia sitten. :(

Voiko ihmistä koskaan unohtaa, jos on rakastunut?

voi kyynel :D

Anna olla vaan. Mennyt on mennyttä ja kun haaveilee aina jostakin- elämä jää elämättä. Sulla on asiat hyvin.