Sinkkumiehellä peruspäivä menee aikalailla oman kotinsa huumenissa ja tuntuu ku paperia söis ku iskee tekemisen puute ja sitten ku muutenkin hieman arka luonne ja ujo niin lähteä ihmisten ilmoille ja vaikka oliskin ulkona hyvä keli niin sinne ei vaan tuu mentyä.
Tekemistä ei keksi tai ei jaksa keksiä, ku jotenkin pihallekkin meneminen tuo ahdistuksen tunteen ja sosiaalinen elämäkin rakoilee ku ei pääse ihmisten kanssa sosiaalisiin tekemisiin paljoonkaan. Aina olo tuntuu ulkopuoliselta ja siltä ettei kukaan kaipaiskaan. Välillä on hyviä tunnetiloja et nyt taas jaksaa ja positiivisella asenteella pääsee pitkälle mut aina sit palaa siihen samaiseen tuskaisuuden tilaan et olisi jotenkin arvottomampi kuin muut.
Sellainen vapauden tunne helpottais elämää ku uskaltais asioita tehdä epäröimättä niistä yhtään tai tuu sellaisia turhia ennakkoluuloja ihmisistä/asioista.
Nuoruuteen sit varmaan kuuluukin sit tällainen identiteettinsä hakeminen joka sit löytyy jossakin vaiheessa elämää et eiköhän tästä vielä hyvälle mallille päästä. Negatiivisista asioista koittanut optimistisella ajattelukyvyllä kääntää positiiviseksi mut aina ei oo onnistunut mut joskus taas onnistuu. :)
Tuntuu et elämä on yhtä kamppailua ja taistelua tunnelukkojen kanssa.
Tekemistä ei keksi tai ei jaksa keksiä, ku jotenkin pihallekkin meneminen tuo ahdistuksen tunteen ja sosiaalinen elämäkin rakoilee ku ei pääse ihmisten kanssa sosiaalisiin tekemisiin paljoonkaan. Aina olo tuntuu ulkopuoliselta ja siltä ettei kukaan kaipaiskaan. Välillä on hyviä tunnetiloja et nyt taas jaksaa ja positiivisella asenteella pääsee pitkälle mut aina sit palaa siihen samaiseen tuskaisuuden tilaan et olisi jotenkin arvottomampi kuin muut.
Sellainen vapauden tunne helpottais elämää ku uskaltais asioita tehdä epäröimättä niistä yhtään tai tuu sellaisia turhia ennakkoluuloja ihmisistä/asioista.
Nuoruuteen sit varmaan kuuluukin sit tällainen identiteettinsä hakeminen joka sit löytyy jossakin vaiheessa elämää et eiköhän tästä vielä hyvälle mallille päästä. Negatiivisista asioista koittanut optimistisella ajattelukyvyllä kääntää positiiviseksi mut aina ei oo onnistunut mut joskus taas onnistuu. :)
Tuntuu et elämä on yhtä kamppailua ja taistelua tunnelukkojen kanssa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Se on kyllä ikävä noidankehä, ne lukot ei purkaudu jollei pääse "harjoittelemaan" sitä ihmisten kanssa kontaktissa olemista, mutta ne lukot estää sellaisiin hakeutumisen. Valitettavasti se tahtoo olla vain niin että se "kamppailun tunne" ei lähde ennen kuin pakottaa itsensä jollain tapaa ihmisten pariin, vaikka tuliskin aluksi turpiin. Pitää vain jaksaa jatkaa eikä ottaa mitään kovin vakavasti, jos asenne on pessimistinen ja kyyninen, niin jokainen takaisku helposti palauttaa kotia mörröttämään koska "yritin, mutta tiesinhän ettei siitä mitään tule".
... se vapauden tunne tai sen puute on sun päässä. Kun tajuat sen, huomaat että olet ainoa ihminen joka voi sitä muuttaa. Helpoin tapa on tietenkin saada niitä ihmisiä ympärille jolloin se automaattisesti häviää harjoituksen myötä, mutta jos siihen ei ole mahdollisuutta, voit kuitenkin yrittää järkeillä sen pois. Mulla ainakin auttoi se, että ymmärsin etteivät muut näe niitä lukkoja päällepäin. Hankalinta on ymmärtää se, että voi itse muuttaa ajatustapaansa väkisin. Se ettei ota itseään niin tosissaan, auttaa jo pitkälle. Antaa itsellensä oikeuden mokata, olla väärässä, tai epävarma. Väkisin toisinajatteleminen vaatii vain sitä, että joutuu tekemään sen miljoona kertaa uudelleen, jotta se alkaisi istua luonnolliseksi ajattelutavaksi.
Tsemppiä sulle!