Ulospäin vaikutan nopeasti normaalilta 25-vuotialta tytöltä, mutta kärsin syvästi ainakin omasta mielestäni yksinäisyydestä, kiusaamisesta ja tunnekylmästä perheestä. En tiedä mitä oikein haen täältä, mutta ehkä enemmänkin neuvoja, miten toimia, kun elämäni periaatteessa junnaa paikallaan ja olen vakavasti harkinnut itsemurhaakin. Voiko ”tilanteestani” toipua ja miten toimia, jotta saisi oman elämän?
Olen ollut aina kiltti tyttö ja tehnyt kaiken oikein. Lyhyesti sanottuna havahduin tähän todellisuuteen vasta muutama vuosi sitten(22v.). Saan itkukohtauksia ja pelkään oikeasti olevani kyseisten asioiden ”vanki” vielä 40-vuotiaana. En ole koskaan seurustellut, minulla ei ole ollut yhtään pysyvää ystävää (vaikka vannottu 23-vuotiaanakin ikuista ystävyyttä) ja erittäin tunnekylmät välit vanhempiini.
Kaikki alkoi minun ollessa pieni kouluikäinen. Olen ollut pienenä ujompi verrattuna ikäisiini ja se alkoi silloin kääntyä minua vastaan. Minut jätettiin tämän takia helposti leikeistä pois. En saanut ujouteeni apua tai tähän syrjimiseen ei puututtu. Tämä jatkui lukioon. Voisin kertoa paljon esimerkkejä mutta ne vievät turhaa tilaa joten toivon vain että uskoisitte minun puhuvan totta sen sijaan että olisin huomiota kaipaava tyttö. Ja sama toistuu yhä. Uskottelin osin tuolloin itselleni ja muille jotka eivät pyytäneet minua mukaan minnekään, että en oikeasti haluaisi edes mennä sinne. Vanhempani ovat aina hokeneet minulle samaa mantraa ”älä välitä”. En halunnut muiden näkevän miten paljon tämä minua loukkasi. Sitten pääsin yliopistoon. Huomasin itse tämän jatkuvan yhä. Vanhempani uskovat elämäni muuttuvan paljon tulevaisuudessa. He uskovat että tämä yksinäisyyteni jatke katkeaa kohta ja saan paljon ystäviä ja poikaystävän mutta itse en usko siihen. Se on hankalaa kun on joutunut jo olemaan kauan yksin.
Minun on vaikea sopia uusia ihmissuhteita tai tulla muutenkaan toimeen uusien ihmisten kanssa. Olen ollut niin kauan yksin, että minusta on melkein mahdottomuus tulla toimeen uusien ihmisten kanssa, kun on ollut hyljeksitty ala-asteelta asti. Minulta jäi oppimatta sellainen perus ”smalltalk” ja kyky osallistua muiden keskusteluun. Jään helposti tuppisuuksi. Kun puhun olen puhunut tästä omien vanhempieni kanssa, he sanovat vieläkin anna olla. Nyt en enää jaksa. Itkettää ja väsyttää. Mulla on ollut myös niitä itsetuhoisia ajatuksiakin. Vakavasti olen harkinnut itsemurhaakin. Näihin ongelmiin ei puututa, mutta en edes tiedä voiko näihin puuttua?
Omasta mielestäni vanhemmat tekivät minulle pienenä karhun palveluksen. Havahduin vasta nyt todellisuuteen. En osaa tulla muiden ihmisten kanssa toimeen. Pienenä sosiaalisena olleet luokkalaiset ovat hankkineet perheen, heillä on yhä yhteyksiä vanhoihin luokkalaisiinsa ja he tulevat helposti juttuun muiden ihmisten kanssa. Pelkään itse jääväni yksin. En pääse eroon tuppisuudestani. Yritän osallistua keskusteluihin ja hankkia näin uusia ystäviä, mutta tämä on minulle vaikeaa. Lisäksi en osaa ottaa kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen ja ilmaista kiinnostustani. Haluaisin kovasti poikaystävän ja perheen tulevaisuudessa. Minulta on jäänyt puuttumaan ainakin omasta mielestäni normaalit kehityksen kaaret. Sosiaaliset taidot jäivät opettelematta. Vanhempieni mielestä ne on helposti opeteltavissa nytkin, mutta itse en vaan pysty siihen. Miten? Minne näin epäonnistuntu ihminen voisi mennä? Minusta tähän taitoon saadaan hyvät perusteet peruskoulusta ja lukiosta mutta minulta ne jäivät hankkimatta. Uhrasin kaiken aikani opiskeluun ja unohdin miten tärkeitä ihmissuhteet ovat. Itsetuntoni on nollassa. Vanhempieni mielestä ystävien puute ei vaikuta elämään ja minuun.
Olen ollut aina kiltti tyttö ja tehnyt kaiken oikein. Lyhyesti sanottuna havahduin tähän todellisuuteen vasta muutama vuosi sitten(22v.). Saan itkukohtauksia ja pelkään oikeasti olevani kyseisten asioiden ”vanki” vielä 40-vuotiaana. En ole koskaan seurustellut, minulla ei ole ollut yhtään pysyvää ystävää (vaikka vannottu 23-vuotiaanakin ikuista ystävyyttä) ja erittäin tunnekylmät välit vanhempiini.
Kaikki alkoi minun ollessa pieni kouluikäinen. Olen ollut pienenä ujompi verrattuna ikäisiini ja se alkoi silloin kääntyä minua vastaan. Minut jätettiin tämän takia helposti leikeistä pois. En saanut ujouteeni apua tai tähän syrjimiseen ei puututtu. Tämä jatkui lukioon. Voisin kertoa paljon esimerkkejä mutta ne vievät turhaa tilaa joten toivon vain että uskoisitte minun puhuvan totta sen sijaan että olisin huomiota kaipaava tyttö. Ja sama toistuu yhä. Uskottelin osin tuolloin itselleni ja muille jotka eivät pyytäneet minua mukaan minnekään, että en oikeasti haluaisi edes mennä sinne. Vanhempani ovat aina hokeneet minulle samaa mantraa ”älä välitä”. En halunnut muiden näkevän miten paljon tämä minua loukkasi. Sitten pääsin yliopistoon. Huomasin itse tämän jatkuvan yhä. Vanhempani uskovat elämäni muuttuvan paljon tulevaisuudessa. He uskovat että tämä yksinäisyyteni jatke katkeaa kohta ja saan paljon ystäviä ja poikaystävän mutta itse en usko siihen. Se on hankalaa kun on joutunut jo olemaan kauan yksin.
Minun on vaikea sopia uusia ihmissuhteita tai tulla muutenkaan toimeen uusien ihmisten kanssa. Olen ollut niin kauan yksin, että minusta on melkein mahdottomuus tulla toimeen uusien ihmisten kanssa, kun on ollut hyljeksitty ala-asteelta asti. Minulta jäi oppimatta sellainen perus ”smalltalk” ja kyky osallistua muiden keskusteluun. Jään helposti tuppisuuksi. Kun puhun olen puhunut tästä omien vanhempieni kanssa, he sanovat vieläkin anna olla. Nyt en enää jaksa. Itkettää ja väsyttää. Mulla on ollut myös niitä itsetuhoisia ajatuksiakin. Vakavasti olen harkinnut itsemurhaakin. Näihin ongelmiin ei puututa, mutta en edes tiedä voiko näihin puuttua?
Omasta mielestäni vanhemmat tekivät minulle pienenä karhun palveluksen. Havahduin vasta nyt todellisuuteen. En osaa tulla muiden ihmisten kanssa toimeen. Pienenä sosiaalisena olleet luokkalaiset ovat hankkineet perheen, heillä on yhä yhteyksiä vanhoihin luokkalaisiinsa ja he tulevat helposti juttuun muiden ihmisten kanssa. Pelkään itse jääväni yksin. En pääse eroon tuppisuudestani. Yritän osallistua keskusteluihin ja hankkia näin uusia ystäviä, mutta tämä on minulle vaikeaa. Lisäksi en osaa ottaa kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen ja ilmaista kiinnostustani. Haluaisin kovasti poikaystävän ja perheen tulevaisuudessa. Minulta on jäänyt puuttumaan ainakin omasta mielestäni normaalit kehityksen kaaret. Sosiaaliset taidot jäivät opettelematta. Vanhempieni mielestä ne on helposti opeteltavissa nytkin, mutta itse en vaan pysty siihen. Miten? Minne näin epäonnistuntu ihminen voisi mennä? Minusta tähän taitoon saadaan hyvät perusteet peruskoulusta ja lukiosta mutta minulta ne jäivät hankkimatta. Uhrasin kaiken aikani opiskeluun ja unohdin miten tärkeitä ihmissuhteet ovat. Itsetuntoni on nollassa. Vanhempieni mielestä ystävien puute ei vaikuta elämään ja minuun.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Tämä meidän perheen ”älä välitä”-tapa ja ”myöhemminkin ehtii niitä kavereita hankkia” on tehnyt minusta osaksi kuolleen sisältä. En ole koskaan itkenyt läheisteni hautajaisissa (esim. mummoni ja papan) ja olen aina ollut se tyttö joka ei ole itkenyt lukion tai peruskoulun päättyessä. Muut pillittivät taas hirveästi. Koen olevani poikkeavanlainen. En osaa reagoida, kun joku kaverini kertoo läheisensä kuolleen. Muilta tulee luonnostaan halaus ja lohdutus. Minulta puuttuu omasta mielestäni kyky olla läsnä. Haluaisin osata ilmaista tunteita mutta en osaa. Omat ikäiseni pitävät minua outona tunnekylmyyteni takia. En osaa päästä tästä tunnekylmyydestänikään eroon. Perheeni on muodollisesti hyvä. Minulla on ehjä perhe ulkoisesti, mutta vanhempani ovat erittäin etäiset. Minua ei koskaan halata eikä vanhempani halaa ikinä toisiaan. He nukkuvat eri huoneissa. Osaalta haluaisin että äitini halaisi minua joskus, mutta tämä on mahdottomuus. Meillä ei ikinä puhuta koskaan tunteista, vihasta tai välittämisestä.
Olen vain niin poikki ja pelkään vanhempieni kohtaloa. Sain tutkintoni valmiiksi yliopistolla ja asun nyt kotona. Asuin vähän aikaa muualla mutta muutin takaisin. En pärjää yksin olen niin ahdistunut ja saan välillä itkukohtauksia. Vaikka taloudellisesti tulenkin toimeen. Vanhempani uskovat tämän menevän ajan kanssa ohi, mutta itse en usko siihen. Olen harkinnut itsemurhaa. Kaipaan normaalia omaa elämää. Omaa poikaystävää, ystäviä joiden kanssa viettää aikaa ja omaa harrastusta. Tunnen vain välillä olevani niin epäonnistunut.
Olen lisäksi poikkeavanlainen ulkonäöltäni ja tämä vaikeuttaa osaltani kumppanin ja ystävien etsintää. En tiedä miten toimia ja miten muuttua.
Voiko tunnekylmyydestä päästä eroon? Onko mahdollisuutta päästä normaaliin parisuhteeseen, jos en halua vanhempieni kaltaista suhdetta. Haluan kumppanin jonka kanssa puhua ja edelleen niitä tyhmiä ystäviä. Omat vanhempani eivät harrasta sukulointia, ystäviä tai harrastuksia. He ovat omien sanojensa mukaan tyytyväisiä avioliittoonsa.
Olen osittain harkinnut itsemurhaakin. Näistä maneereista on hankala päästä eroon. Olen harkinnut psykologiakin ja psykoterapeuttia, auttaisikohan se? Voinko edelleenkään saada poikaystävää, jos menen psykologin juttusille. Vai pahentaako se ”standardia parisuhdemarkkinoilla” kun kerron käyneeni psykologilla yksinäisyyden ja vanhempieni sekä kiusaamiseni takia? Vaikeuttaako psykologistandardi ystävien löytämistä?
Perheeni suhtautuu asioihini vähättelevästi. Itse olen huolissani näistä asioista, sillä olenhan nyt jo 25-vuotias. Veljeni joka on kuin ilmetty isäni ja äitini on 27-vuotias, joka ei ole myöskään koskaan seurustellut (fakta). Ei näytä ulkoapäin ainakaan kaipaavan parisuhdetta. Mutta hän väittää kovasti että on normaali. Hokee muun muassa, että alle 27-vuotiaana solmitut suhteet eivät kestä. Ei siksi seurustele. Ura hänelle tärkeätä. Kun olen puhunut itsemurhasta, minulle veli on sanonut että ”avaisin valtimoni ylhäältä alas auki, jotta niitä ei voisi tikata kiinni”. Olen kysynyt tästä, että eikö hän ole pahoillaan tästä, sanoo veli minun oleva huomionkipeä sisko ja ei usko minun pystyvän siihen. Vanhempani hakevat kasvatusohjeeni häneltä. Itse saan myös välillä pahoja raivokohtauksia jolloin en hallitse itseäni. Olen hajottanut tavaroita. Välillä en halua rikkoa mitään, mutta joskus olen tahtomattani rikkonut tavaroita, koska tilanteeni kismittää minua ja en jaksa elää vanhempieni ja veljeni kulissielämää kauaa. Mitä teen tulevaisuudelleni? Menin myös aikoinani vanhojen tanssiin ja veljeni ei käynyt tätä läpi lukiossa. Vaikka tapahtumasta on aikaa vanhempani suhtautuivat vanhojen tanssiin vähättelevästi ja epänormaalisti, koska veljeni ei mennyt sinne. Itse pidän outona, että en voi sanoa edes lukioaikana sanoa meneväni vanhojen tanssiin ilman että perheeni paheksuu minua. Tai en voi sanoa haluavani poikaystävää 25-vuotiaana ilman että äitini nauraa minulle ja kertoo että hän tapasi isäni vasta 30 vuotiaana ja minulla on aikaa. Itse en halua ****** yhtä ainutta tapaamaani ihmistä ja synnyttää itselleni lapsia ja kasvattaa heitä minua varten. Kaipaan elämänkokemuksia. Ai niin veljelläni ei ole myöskään kavereita (fakta). Käy kiipeilemässä isäni kanssa.
Olenko terve nuori? Unohdetaan myös nyt asumistilanteeni ja haluaisin kovasti kuulla onko mulla terveet vanhemmat, kun uskovat mun olevan normaali kun en ole koskaan seurustellut. Pitävät normaalina sitä, että syön yksin yliopistolla ja saan itkukohtauksia, jotka kuulemma menevät ajan kanssa ohi. Olen sanonut myös heille, että mulla on paha olla useasti. Mutta he sivuuttavat tämän ja menevät nukkumaan. Siitä ei puhuta seuraavana päivänä. Mua ahdistaa vaan niin kovasti tää perhe. Voiko psykologista saada apua tällaiseen oikeasti? Voinko ”parantua”? Onko ystävyyssuhteiden luominen opeteltavaa tässä iässä enää? Pidättekö normaalina, että vanhemmat uskovat tilanteeni muuttuvan yhä kun annan vain ajan kulua vai pitääkö mun hankkia apua muualta? Turhauttaa ja ******** tää mun kiltti tyttö kasvatus… En vaan osaa elää itseäni varten. Haluaisin vaan niin kovasti saada sen oman elämän.
Hyvä kuollut1. Olen aikanani ollut myös kiusattu ja yksinäinen koulussa ja myöhemmin opiskeluaikana. Erona on se, että en koskaan kertonut sitä kotona. Vähän tuntuu, että ajattelet liikaa vanhempiesi elämää, ikäänkuin tarkkailet heitä koko ajan. Mitä siitä, jos he eivät nuku samassa sängyssä? Eivät kai, kun se veli nukkuu samassa huoneessa. Vanhempasi ehkä ajattelevat itku- ja kiukkukohtauksistasi, että murrosikäsi vaan kestää pitkään, olethan heidän avuton pikkutyttönsä. Niin ei kuitenkaan ole! Heiltä et tule saamaan apua, koska he eivät tunnista mitään ongelmaa sinulla olevankaan. Suosittelen sinulle ehdottomasti hakeutumista (ent. nimeltä mielenterveystoimistoon) psykiatrin vastaanotolle ja psykologille terapiaan. Minusta olet hyvin masentunut, eikä olosi parane odottelemalla. Auta itseäsi ottamalla apu vastaan!
Elä, elä... jatkaa. Olen itse käynyt tuon läpi. Psykiatrilla käyntejä, samoin psykologilla. Tuntien keskusteluja, lääkkeitä ja lääkityksen vaihdoksia. Mutta - kaikki tuo kannatti. Kuin taakka olisi otettu harteilta pois. Ahdistus ja masennus lievenivät ajan kuluessa. Lääkettä joudun syömään loppuikäni, mutta se on pieni vaiva, kun olo on ok. Jos/kun menet terapiaan, niin ei sinun tarvitse siitä kenellekään kertoa, ellet halua. Ei vanhemmillesikaan. Ja jos he mielestäsi vieraille möläyttelevät sopimattomasti, niin se on heidän häpeänsä, ei sinun. Ulkonäköösi voit vaikuttaa harrastamalla liikuntaa, ottamalla kivan kampauksen ja käymällä kosmetologilla. Siis jos todella on tarvis. Ja kuule, kyllä sinä kelpaat. Itsekin tiedän kaksi nuorta miestä, jotka olisivat onnellisia, jos löytäisivät kaltaisesi naisen. Ihan tosi! Auringonpaistetta elämääsi ja lämmin halaus.
Vitun laitonta
Mikä nyt sitten on normaalia? jokaisella on omanlainen tie kuljettavana. Mutta se että sinusta tuntuu että haluat jotain erilaista kertoo jo että tuo tilanne ei ole sinua varten, ehkä veljesi kykenee niin elämään mutta sitä sinun ei tarvitse pohtia. On hyvä että näytät ja kerrot tunteistasi, veljesi vaan valitettavasti reagoi noin koska se helpottaa hänen pahaa oloaan.
Minusta ajatuksissasi on perää koska jos joku tietty käyttäytymismalli tai elämänlaatu jatkuu pitkänaikaa samana, siitä on hyvin vaikea päästä irti. Ja mitä kauemmin menee, alkaa ne ääriviivat itselläänkin hämärtymään. Mitä halusinkaan alunperin? onko tämä luonteenpiirteeni vain puolustusmekanismi vai olenko oikeasti tälläinen? ym... Olen sitä mieltä että todellinen minä tulee parhaiten tutuksi kun on paljon sosiaalista kanssakäymistä. Jokainenhan voi päänsä sisällä olla mitä vain, ja usein eristäytyneet ihmiset huomataan käytäytymisen perusteella esim. ryhmätilanteissa, vaikka bileissäkin, kun eivät tiedä ja tunne mikä on se oma persoona muiden seurassa.
Minullakin on aika tunnekylmät vanhemmat ja veli joka on aika eri aaltopituudella. Tällä hetkellä olen ajautunut vähän erakoksi ja on vain muutama kaveri ja serkku joita nään harvakseltaan. Olen 26v. ja samoja ajatuksia kuin sinulla. En seurustele ja saan itkukohtauksia koska minua pelottaa todella paljon että olen vielä 40v. samassa tilanteessa, yksin ja vailla sielunkumppania. Tämän yksinäisyysjakson aikana jota on nyt kestänyt n.5v. olen huomannut että saatan kovettaa kaikki tunteet kun en vaan halua tuntea, esim.kahdet hautajaiset meni aika ohi.Vaikka siis kyllä se suru siellä on mutta oon niin poikki henkisesti etten jaksa ajatella.
Minä saan voimaa vanhoista muistoista ja ajatuksesta että kyllä vielä kaikki voi muuttua, eli nään kyllä valoa tunnelissa vaikka en tiedä saavutanko sitä koskaan. Muistoilla tarkoitan aikoja jolloin olen seurustellut(3kertaa) tai ollut kaveriporukan kanssa. Ehkä tämä on sitten sitä aikuistumista oikein isolla kädellä, mutta ei elämän minusta pitäisi olla kurjaa missään elämänvaiheessa. Minun neuvoni on että kuvittele millainen haluat olla ja sitten tavoittele sitä. Ja mene unelmissasi mieluummin överiksi kuin alakanttiin. Joskus se yllyke että saa itsensä tekemään jotain täytyy olla isompi jotta tapahtuu edes pieni asia. Esim. kuvittele että haluat olla jonkun porukan/harrasteryhmän mukavin ja "suosituin" tyyppi. Silloin päädyt edes vaikka yhden kaveriksi.
Yritä tehdä selkeää toimintasuunnitelmaa miten parannat elämääsi. Ihan paperille, ja sitten mietit keinoja niiden toteuttamiseen, pieniä tavoitteita. Yritä myös unohtaa vanhempiesi mielipiteet. Minusta olisi parempi etsiä elämää muualta kuin heidän huomastaan. Tiedän että kotiin on helppo palata, mutta se ei palvele tulevaisuuden kannalta. Olen opiskelija ja asun äitini kanssa, joka syö itsetuntoani todella paljon.Tuntuu että elämäni pyörii liikaa hänen ympärillään. Hän ei (tietenkään) nää siinä mitään vikaa.
Älä luovu toivosta!!
Aloittaja katselee elämäänsä taaksepäin, vatkaa ja pohtii jokaista elämänvaihetta ja vanhempien sanomisia. Jos olet itse vetäytyvä simpukka, niin millä ihmeen tavalla vanhemmat olisivat pystyneet järkkäämään sinulle kavereita ja sosiaalista menestystä?
Nyt olet yli kaksikymmentä vuotta elänyt tiettyjen toimintatapojen varassa, ja olet hyvin oppinut ainakin sen, mitä ET HALUA. Se, mitä haluat oikeasti, on vielä hahmottumatonta höttöä. Tärkeintä mielestäni on sinun oma päätös, että haluat muuttua. Se on lähtökohta, josta lähdet vaivalloisesti tarpomaan askel askeleelta kohti onnellisempaa elämää.
En pidä lainkaan huonona vaihtoehtona psykiatrille menoakaan. Eristäytyvä persoonallisuus on ennusteeltaan hyvä terapian kannalta, jos sekä potilas että terapeutti ovat täysillä mukana.
Pääasia että päivittäin taistelet vastaan eristäytymistaipumustasi, sillä vain toisten ihmisten vuorovaikutus sinut voi "parantaa". Ja nyt toisilla ihmisillä ei tarkoiteta vanhempia ja veljeä.
Niin kauan kuin et edes saa muutettua pois noiden "kiusaajiesi" luota, kaikki neuvot ovat turhia. Pysyt jossakin lapsenomaisessa avuttomuuden tilassa, ilmeisesti vapaaehtoisesti. Vai ovatko vanhemmat kieltäneet muuttamasta? Sekin on mahdollista. Kun lähdet hakemaan apua itsellesi, diagnoosia ja terapiaa, vaadi (sic) myös jokin mielenterveyskuntoutujille tarkoitettu tukiasunto tai opiskelija-asunto itsellesi. Todella ihmettelen, mitä vielä teet kotona, aikuinen ihminen?
Mun pitäisi vaan saada vahvistus muilta ihmisiltä, olenko mä sekopää vai mun vanhemmat ja perhe hallitsevia sekä minua manipuloivia ihmisiä?
Jotenkin juhannusreissulla mulla tuli taas sellanen tunne, että kaikki ei ole kunnossa meidän perheessä. Näin sekkuni vaimon pitkästä aikaa ja istuttiin siinä sekä vaihdettiin kuulumisia. Hän tokaisi, että on tainnut hieman lihoa sitten viime näkemisen. Äitini vastasi hänelle, että hän on vielä tunnistettavissa. Näin myös tätini miehen. Ja kun istuin isäni kanssa autossa ja kerroin tavanneen hänet. Isäni ensikommentti oli, oliko x vieläkin yhtä lihava. Mua vaab vaivaa mun aikuisten vanhempien kommentit meidän perheessä muista ihmisistä. Edes yhtä juhannusta ei päästy yli ilman muiden piikittelyä.
Ja ai niin veljeni nukkuu aina tullessa kotiin isäni ja äitini kanssa samassa huoneessa. Sanovat että kyseinen huone on muita viileämpi, mutta sama on jatkunut talvellakin. Onko meidän perhe normaali vai jotenkin tunneköyhä perhe, jossa lapsia kasvatetaan vanhempia varten? Mulla alkaa jo itsekin hämärtyä todellisuuden taju, mikä on normaalia nykyaikana ja mikä ei.
Vanhempien jatkuva läsnäolo tekee nimenomaan avuttomaksi. He eivät näe mikä on parhaaksi sinulle vaan näkevät mikä on turvallinen ja mahdollisimman pumpulinen vaihtoehto.Älä haksahda tähän ja älä luota sokeasti heihin. Paras vaihtoehto on kokea pieniä kolhuja ja tuntea elävänsä.
Toisten sanomisten läpi miettiminen on myös merkki siitä että suuntaat iikaa energiaa muihin. Jos joku sanoo mielestäsi tyhmiä ajattele vaan että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Voit myös käyttää muiden hölmöilyä omantunnon kohottamiseen, ajatuksissasi siis. Eli että mietit silloin että noh, aika idiootti kun tollasia laukoo, onneksi en ole tuollainen. Kun nyt pahoitat mielesi ja otat tavallaan henkisen taakan jäät junnaamaan aina siihen koska et voi tietää mitä muut aina tekevät ja sanovat. Siksi kannattaa yrittää löytää hälläväliä-asenne niihin tilanteisiin.
Ja mitä vielä vanhempiisi tulee, suosittelen ratkomaan omia elämän haasteita poissa heidän silmistään. Jos annat heille valtaa sanella mikä on ok ja kysyt aina mielipiteitä he tottuvat siihen että elät heidän mukaan. Jos kasvat sitten ulos tuosta nykyisestä roolistasi he voivat yrittää ottaa henkisen yliotteen sinusta mikä hidastaa omaa elämääsi ja saattaa taas johdattaa sinut kotiin heidän helmoihinsa.
Muiden arvostelu voi myös johtua siitä että he pelkäävät "jakaa" sinua. Minusta tuli kummi serkkuni lapselle ja siitä lähtien vanhempani haukkuvat ja arvostelevat serkkuani.
Moikka,
Ensinnäkin onneksi olkoon siitä, että sait tutkintosi valmiiksi yliopistolla. Se on oikeasti kova juttu ! Sen jälkeen voi olla pikkasen huhhuh-fiilis, mutta tosiaan saat taputtaa itseäsi selkään isosti! Niin monella se jää nykyään roikkumaan tai sitä ei saada päätökseen esim masiksen tai jonkun muun henkisen probleeman vuoksi, ne ovat tosi yleisiä opiskelijoiden keskuudessa kun opieklu on oikeasti rankkaa: suoriutumista ja pähkäilyä ja arvostelua arvoasteikolla.
Itkukohtaukset ja raivarit nuorella saattaa johtua usein turjautumisestakin, koiranpentukin alkaa purra huonekaluja ja tuhota irtaimistoa ellei se pääse purkamaan energiaansa juoksemalla tai touhaamalla --- saati sitten ihmislapsi.
Ei siinä yleensä sen kummempaa ole takana, kun liikaa yksin könnäämistä kotona niin alkaa armoton itseanalyysi ja katsellaan suurennuslasilla omaa perhettä ja kasvuympäristöä ( vaikkei muillakaan sen kummempaa ylensä ottaen ole jos oikein tarkkaan katsotaan).
Samanhenkinen seura olisi kaikista parasta. Tässäkin tapauksessa tuo alkuperäinen kirjoittaja on sivistynyt ja osaa mahtavasti ilmaista tunetitaan , verbaalisesti lahjakas. Voisi olla mahtava paikka hänelle vaikka joku oriveden opiston kirjoittajakurssi tai vastaava . En usko että hän on masentunut -- ehkä häntä vaan yksinkertaisesti v--uttaa kun ei ole mitään tekemistä tai oman ikäistä seuraa kenen kanssa vaihtaa ajatuksia.
Hirveästi vatvomista normaaliudesta ja mitä ja miten muut tekee ja elää... Ei ihmiset ole samanlaisia ja luulen että auttaisi elämässä eteenpäin jos hyväksyisit ensinäkin itsesi, menneisyytesi ja perheesi sellaisena kuin ne nyt sattuvat olemaan. Se ei tarkoita etteikö elämällesi pitäisi yrittää jotain tehdä sillä selvästihän sinulla on paha olla mutta aseta nyt ensiksi lähtökohdat ja faktat kohdalleen niin on helpompi yrittää asioita muuttaa. Lisäksi elämässäsi on todennäköisesti paljon hyviäkin puolia ja oppeja mihin et kiinnitä murheissasi nyt yhtään huomiota.
Ensinäkin ujo ja hiljaisempi "sivustakatsoja" nyt kertakaikkiaan on luonteeltaan sellainen. Siihen on vaikea kenenkään oikeasti mitenkään puuttumalla puuttua lapsuudessa tai myöhemminkään. Pakotettu seurustelu tai väkisin suorastaan keskipisteeksi raahaaminen on useinmiten nimenomaan sille ujolle itselleen paljon hirveämpi tilanne kuin niille joiden seuraan tätä yritetään väkisin raahata. KUN saat seuraelämäsi kuntoon niin piirisi tulee luultavasti olemaan jokatapauksessa pienempi kuin jonkun toisen, eikä siinä ole mitään vikaa. Näin on monen muunkin kohdalla, eli se on lainatakseni ihan "normaalia." Ulospäinsuuntautuneena ekstroverttinä sinulla olisi toki sata rautaa tulessa ollut koko elämäsi ajan mutta sitten se et olisi enää sinä vaan joku toinen. Jos small talk tuntuu vaikealta niin ehkä arvostat syvempiä ihmissuhteita enemmän itsekin? Oletko varma että olisit viihtynyt vaikka olisit kaikissa paikoissa aina mukana ollutkin, totuus on usein kuviteltua ihmeellisempää ja jokaisissa bileissä on niiden ekstroverttien lisäksi ne hämmentyneet "seinäruusut." Mieti millainen olisi juuri sinulle sopiva ympäristö ja unohda toisenlaisten ajanviettotapojen usein täysin perusteeton ihannointi.
Vastakkaiseen sukupuoleen ei naiset ilmaise kiinnostusta muutenkaan usein, se jää miehen kontolle. Et ole siinä asiassa ollenkaan yksin tai "epänormaali."
Tunnekylmähän sinä et ole, se tuli selväksi. Virheajatuksesi piilee siinä että kuvittelet kaikkien muiden olevan jotenkin erinomaisen empaattisia ja läsnä. Roimasti yli puolet ihmisistä reagoi asioihin siten kun "kuuluu" tehdä vaikka ei liikuttaisi meneillään oleva asia oikeastaan pätkääkään. Osalla ihmisistä tämä tapakasvatus on jo niin verissä että tunnekin alkaa olla aito, kysyttäessä eivät vaan osaisi analysoida ollenkaan mikä huonoissa uutisissa muka liikuttaa niin kovin. Suurissa katastrofeissa mennään joukkopsykoosiin ja kirkkoon itkemään ja sytytellään kynttilöitä vaikka ei edes etäisesti tunnettaisi ketään jota asia koskee. Omaan typeryyteen ja laittomuuksiin kuollut ihminen on yhtäkkiä koko seudun mielestä ihana ihminen joka ei ansainnut eteenhyppäävää lyhtypylvästä känniajelullaan. Sekin on eräänlaista small talkia, totta. Mutta kaikki eivät todellakaan arvosta näyteltyjä voivotteluja ja surunvalitteluja joten tapasi on ainakin rehellinen. Se on yksi niistä plussista mikä sinulla ainakin on hallussa ja mitä et ole huomannut itse. Julkinen tolaltaan meno ei ole mikään ainoa oikea tapa surra tai ottaa osaa, vaan tapoja on monia. Mietityttää miksi olet itsellesi taas niin ankara? Sinulla on vähänlaisesti ihmiskontakteja ja tunnet olevasi syrjitty mutta tunnut odottavan itseltäsi että sinun pitäisi yhtäkkiä osata spontaanisti hypätä jonkun kaulaan kun kerran muutkin? Höpöhöpö. Katsotaan edes sitten uudestaan kun et ole omasta elämästäsi noin murheissasi ja sitten kun henkilökohtainen reviirisi on pienentynyt siten että kosketusetäisyydelle voi päästä ja päästää. Senkään jälkeen moinen reaktio ei ole mikään standardi mihin kaikkien tulee pyrkiä tai vähintään näytellä.
Hyviä puolia elämässäsi on myös se, että olet hoitanut opiskelusi kunnialla sekä se, että pärjäät todennäköisesti aika hyvin yksin vaikka et sitä itse huomaakaan. Ei elämääsi helpottaisi pätkääkään että peruskoulu olisi suoritettu rimaa hipoen ja ammattisi sossupummi. Jos kerran olet ollut yksin niin osaat hoitaa asioita yksin, toiset ihmiset tarvitsevat opastusta tai ainakin henkisen tuen vähän joka paikkaan. Yksinäisyyden tunne ei tietenkään ole hyvä asia kenellekään enkä sitä elämässäsi ylistä, mutta omatoimisuus on pelkkää plussaa. Joskus tulee jokaiselle se hetki kun pitää pärjätä yksin, tai sitten istutaan sormi suussa jos ei osata.
Perheesi kanssa taidatte olla vähän erilaisia mutta kuitenkin niin samanlaisia... Ovat ilmeisesti hieman syrjäänvetäytyvää sorttia mutta sillä erotuksella että ilmeisesti ihan tyytyväisiä elämäänsä toisin kuin sinä? En ole nyt ihan varma onko kuvauksestasi päätelleen aihetta heidän haukkumiseensa elämäntapojensa osalta sillä jokainenhan pyrkii elämään itselle sopivalla tavalla. Niin haluaisit itsekin tehdä kun huomaat että tämä elämäntapa ei oikein itsellesi sovi. Ehkä olisit tarvinnut tukea enemmän joissain asioissa mitä halusit (vanhojentanssit) mutta tässä vaiheessa kirjoituksesi perusteella tuen tarpeesi menee jo sellaiselle alueelle ettei perheesi luultavasti osaa auttaa vaikka haluaisikin. Suosittelisin ammattiapua. Se ei laske arvoasi ystävä- tai parisuhdemielessä muiden kuin sellaisten silmissä joiden seuraa et halua, tosin tämä asia ei kuulu siihen small talkiin jota pitäisi työpaikan kahvipöydissä jokaiselle julistaa joten ei siitä kukaan saa tietää jos et halua. Enemmän maassamme alkaa olla niitä jotka apua ovat joskus tarvinneet tai tulevat tarvitsemaan kuin niitä jotka ovat selvinneet ilman joten tämäkään ei ole mitenkään "epänormaali" asia. Harkitse ja ota selvää kuitenkin mitä apua olet hakemassa sillä varsin usein apu on resurssien puutteessa mallia lääkitys. Itsemurha-ajatuksesi ja itkukohtaukset voivat kyllä hyvin puoltaa sitäkin mutta näin maallikkona sanoisin että tunnut olevan kuitenkin ihan toimintakykyinen ja tolkuissasi ja pelkkä puhuminenkin voisi riittää.
Nimimerkille "ncvm"
Täällä yksi palstan lukija lukee huuli pyöreänä ja ihaillen tekstiäsi.
Että voi joku tuottaa noin sujuvaa ja viisasta pohdintaa.
Lähes täydellisen loogista ajatuksenjuoksua.
Tekisi mieli melkein tulostaa tekstisi ja lukea se säännöllisin väliajoin.
Ehkä oppisi jotain oleellista elämästä.
Kiitos että vaivauduit kirjoittamaan noin tasokasta juttua meidän iloksi.
Oikeesti -- hatun nosto sinulle ja kiitos.
En siis ollut tuo alkuperäinen pohtija, joka tässä mietiskeli elämäntilannettaan.
Mutta tosiaan hienoa, että ihmiset paneutuvat miettimään vastatessaan ajan kanssa kaikkia asioita.
Todellakin!
Luin ncvm:n hienoja ja oivaltavia ajatuksia sisältävän kirjoituksen sen jälkeen kun olin kirjoittanut vastaukseni aloittajalle.
Joten voin kyllä yhtyä noihin kiitoksiin, joita täällä jo ennätettiin antaa.
Tilanteestasi VOI toipua, totta kai! Siihen on täydet mahdollisuudet.
Elimistömme on rakennettu niin, että se taistelee hengissä pysymisen puolesta ja yleensä voittaa sairaudet.
Psyykessä ja sosiaalisissa kyvyissä/suhteissa toimivat samat mekanismit.
Joskus tarvitaan ulkopuolista stimulaatiota, joka fyysisessä sairaudessa on esim. antibiootti.
Psyyken ongelmiin samoin on lääkityksestä ja terapiasta apua. Sosiaalisiin suhteisiin terapia tai muu vastaava kuntouttaminen on välttämätön silloin, kun omat voimat eivät riitä.
Kerrot sinua vaivaavasta tunnekylmyydestä, mutta saat itkukohtauksia sekä raivokohtauksia.
Ne kertovat, ettet yksin ilman tukea pääse eteenpäin siinä normaalissa ihmisen itsenäistymisessä, mikä 25-vuotiaalle kuuluu.
Kuoleman ja itsemurhan ajatukset ja ongelmien vatvomiset ilmaisevat vakavaa epätoivoa ja masentumista sekä suoranaista kuolemanvaaraa.
Noiden ajatusten tähden sinun ON hakeuduttava lääkärille, hän laittaa asiasi eteenpäin. Ehdottomasti!
Nämä keskustelupalstan hyvää tarkoittavat eivät riitä avuksi, ja saattavat hämmentää ajatuksiasi vielä enemmän. Täällä saatetaan tehdä vääriä "diagnooseja", kun emme voi havainnoida eläämääsi livenä.
Peräänkuulutat vanhempiasi ja veljeäsi vastuuseen ja apuun.
Ovatpa he syyllisiä tilanteeseesi tai eivät, niin avaimet ovat kuitenkin sinulla avun hakemiseen ja löytämiseen ja ratkaisuun.
Olet varmasti oikeassa, että et lapsena, teininä ja nyt nuorena aikuisena ole tullut kuulluksi.
Tyhjästä vaan on paha nyhjästä, jos vanhemmillasi ei kertakaikkiaan ole kykyä auttaa sinua.
Vanhempasi ovat liian lähellä tajutakseen hätäsi. He ovat osa koko tuota perheenne dynamiikkaa, ja kuin vankeina siinä.
Mutta: itsenäisyyttä ei anneta, se otetaan. Se otetaan haltuun itse. Muuten se ei olisikaan itsenäisyyttä.
Eivät vanhempasi voi sitä sinulle antaa.
Ensimmäiset haparoivat idut riippuvaisuudesta vapaaksi kasvamisessa on, kun ymmärrät, että elämäntarjottimelle on koottava antimet omin neuvoin ilman heitä, joista olit riippuvainen.
Olet jäänyt kuin sivustatarkkailijan rooliin, jossa äärimmäisen pikkutarkasti teet huomioita ja kritisoii näkemäänsi ja kuulemaasi.
Yrität menneisyydestä hakea syytä ja ratkaisua, mutta eihän se niin mene.
Elämä on elettävä tässä ja nyt, ratkaisut tehtävä rohkeana ilman että syyllistät itseäsi ja muita.
Kukaan ei ole täydellinen. Eivät kenenkään vanhemmat, ei suku... eivät opiskelukaverit. Kaikki ollaan enempi ja vähempi risaisia. Toiset ovat vain hyväksyneet rikkinäisyytensä osana elämää.
Täydellistä tulevaisuutta ei voi kellekään taata.
Tuo sanailu serkkusi vaimon ja äitisi kanssa menee minusta ihan normaalin piikkiin. Toisten kanssa voi olla suorasukaisempi kuin toisten, ja kyllä tuossa small talkissa havaitsin huumoria heillä puolin ja toisin. Arkista haastelua vain.
Ihan ensimmäiseksi semmoinen juttu, että olet sairastunut näiden kokemuksiesi seurauksena masennukseen. Tämä on erittäin vaarallinen ja vaikea vaiva, joka tulee ottaa vakavasti. Hoitamattomana masennus yleensä pahenee ja saattaa johtaa kuolemaan joko oman käden kautta tai elämäntavan seurauksena.
Suosittelen sinulle kaikesta sydämestäni, että rohkaiset itseäsi sen verran, että haet apua. Itse vietin 7 vuotta henkisen kaivon pohjalla ennenkuin lopulta taivuin hakemaan apua. Huonomminkin olisi voinut käydä, mutta toisaalta nuo hukatut vuodet harmittavat joskus.
Toivon sinulle voimia ja uskallusta aloittaa taistelu tätä sairautta vastaan.
Aloittajalle: Olet ikäiseksesi erittäin hyvin pystynyt analysoimaan persoonallisuuttasi ja sen yhteyttä ympäristön reagointitapoihin ja omaan hyvinvointiisi. Tässä taas konkreettinen esimerkki, että ujous ja sosiaalisuus ovat kaksi eri asiaa. Päinvastoin tästäkin ilmenee että ujot tai herkät ihmiset reagoivat ja huomaavat ympäristönsä tarkemmin kuin koohottajat. Mutta tosiaan, minäkin sanoisin että masennuksen merkit ovat ilmeiset, eikä mikään ihmekään, jos tuntee jääneensä vastakaikua vaille! Eli kipikapi omaa elämää rakentamaan ja irtautumaan ydinperheestä - joka voi olla joskus niin kotisokea ja sisäänpäin käpertynyt...
Mitä vanhempasi oikein ajattelivat hokemalla 'älä välitä'? Sehän johtaa väkisin elämänhallinnan kanssa törmäämiseen,koska jossain vaiheessa on välitettävä!
Sosiaaliseksi voi tosiaan kasvaa myöhemminkin. Oisko joku harrastus siinä mielessä hyvä? Ujoissa ihmisissä on suhteessa enemmän hyvän ystävyyden perustaa kuin muissa, eli ystävyys kestää ja on aitoa. Eli laatua pukkaa..
Jos ihminen ei saa lapsuudessa rakkaudellista syliä, tukea, kannustusta ja positiivista peiliä kasvaakseen ehjäksi ihmiseksi, niin tämä keskeneräisyys heijastuu aikuisuuteen. Ihminen rakentaa oman minäkuvansa niistä aineksista mitä vanhemmiltaan saa. Jos vanhemmat ovat tunne kylmiä ja etäisiä, niin ei siinä ole kummoiset eväät rakentaa omaa minuutta. Lapsi ei tule tunne tasolla kohdatuksi, joten hänelle ei voi rakentua tervettä tunne elämää. Lapsi elää kuin eristyksessä ja yksinäisyydessä omassa perheessä.
Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä. Ihminen ei opi tuntemaan itseään kuin vain toisten ihmisten kautta. Ihminen voi myös parantua lapsuuden haavoista toisten ihmisten kautta. Kun rikkinäinen ihminen saa rakkaudellisen peilin, jossa hänet nähdään eri tavalla, niin terve minuus voi alkaa pala palalta kasvamaan.
Sisäinen lapsesi etsii ja hakee vanhemmiltaan sitä rakkautta, joka hänet voisi eheyttää. Valitettavasti totuus on se, että sinun vanhempasi eivät kykene antamaan sinulle sitä rakkautta, jonka kautta voisit eheytyä. He itse ovat liian rikkinäisiä ja keskeneräisiä, mikä johtuu taas heidän omasta lapsuudestaan.
Tarvitset ehdottomasti apua. Itse suosittelisin asiantuntevaa rosen terapeuttia, joka voi toimia sinulle rakkaudellisena peilinä. Hänen kanssaan lapsuutesi kokemukset saavat uuden näkökulman ja kaikki kipeät tunteet tulevat kohdatuksi rakkaudellisessa turvassa. Terapeutin kanssa saat aivan kuin syntyä uudelleen pala palalta siksi ihmiseksi, joka pohjimmiltasi olet.
Minäkin voin kauan huonosti. Minäkin halusin kuolla jatkuvasti ja suunnittelin itsemurhaa mielessäni. Minä sabotoin kaikki ihmissuhteeni. Minä sain raivo ja itkukohtauksia. Ne kaikki on nykyään takana. Olen eheä, tasapainoinen ja onnellinen kohta 40 vuotias nainen. Olen ollut nykyisen mieheni kanssa 9 vuotta. Hänellä on ollut myös merkittävä rooli tässä prosessissa. Voin kertoa sinulle, että menneisyydestä voi parantua ja sen eteen kannattaa ponnistella. Olen nyt kohta 40 vuotiaana onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin elämässäni.
Hei. Kuulostat jotenkin itseltäni, paitsi että lähdin nuorena matalapalkkatyöhön. ammatista tuli tärkein pilari elämässä. Harrastin kyllä, esimerkiksi öljyvärimaalausta, muttei se vienyt ulkopuolisuuden tunnettani mihinkään.
Vieras paikkakunta vielä, joon olin töihin tullut- kaikki ne vieraat paikat missä työskentelin.
Miten voisin neuvoa? Tutustu itse ihmisiin. Älä oleta että kukaan kotoa hakee. Parisuhteesta, että se, ja perhe- ne tulevatkin sitten rytinällä... Nauti siitä että olet vapaa vielä. Perhe sitoo enemmän naista kuin miestä. On kiinnostavaa, miten vähän nuorempi ihminen ajattelee sitä sitovuutta ja taloudellista vastuuta, perheestä. Että muutamalle muksulle jo tarvitaan koti, johon mahtuu enemmän kuin yksi ihminen, esimerkiksi. Ja että ruokakulut nousevat kun lapset on kymmenen ja 16 ikävuoden välillä...
Itse sain mieskamun, lapsia. Samasta tyypistä kihlatun, aviomiehenkin. Sitten erosimmekin pian. Suhde oli ohi. Ei se aina kestä, mutta vastuut jäävät. Ne lapset, lainat.
Itselle tervehdyttävää oli lähteä opiskelemaan uudelleen, ja saada nähdä että ihan samalla tavalla minä pärjään singlenä kuin nuorenakin: duunarina yhä, ala vaihtui.
Löytyi uusi rakastettukkin, joka on myös eronnut: nyt ruusunpunaisia laseja ei ole kummallakaan, mutta on? Varmuus että kumpikin jokatauksessa pärjäisi yksinkin. Jotain jaettavaa menneistä eletyistä. Naurua. Pieniä asioita joista ilo tulee, kuten se että toisen sairastaessa toinen poistuu kotoaan toisen luo.
Keski-iässä jo oppii tuntemaan sukunsa. Myös sen perusjutut. Meillä se on sepelvaltimojutut, oikein riesa. Ei kaduta, että olen pyrkinyt elämään mitä kulloinkin on- sitäkin perheellistä aikaa.
Onko mieleesi tullut, että pariutumismarkkinoilla lukeneisuudella pelottaa- naisena, helposti vastakkaisen sukupuolen?
Minulla oli haaveammattina eläinlääkäri. Oikeastaan eläinten kanssahan olen ollut koko ikäni- Mutta hyvä kun en saanut mennä lukioon. Minä olisin mennyt sille alalle, jäänyt todennäköisesti vanhapiika asteelle.
Mietiskelepä. Voiko kaikkea saada yhtäaikaa. Kaiken voi saada- mutta pikkuhiljaa.