Isäni luopui perintöosastaan juopon veljensä hyväksi, joka pari vuotta maatilaa pidettyään alkoi myydä tilan maita saadakseen ryypätä lisää. Lopulta "miljoonamaat" oli ryypätty. Sitten isäni vielä mietti, pitäisikö hänen avustaa tuolloin jo itsensä hengiltä ryypänneen veljensä poikaa talokaupoissa. Sitä hän ei luultavasti tehnyt. Sieltä päin otettiin yhteyttä vain, jos oltiin vailla jotakin. nyt kun isäni on ikänsä ja sairauksiensa vuoksikykenemätön auttamaan tai kuskaamaan rakkaita sukulaisiaa, on yhteydenpito minimissä.
Äitini oli olevinaan paremmasta perheestä, kun suvussa oli ollut kansanedustaja ja ministeri joskus vuosikymmeniä sitten. Äidillä oli kahdeksan sisarusta ja perinnöksi jäi mm. vanha maalaistalo, joka lahosi paikoilleen, kun kukaan osakkaista ei halunnut myydä taloa yhdelle serkulle, joka olisi kunnostanut sen. Muuta perinnönjakoa tehtiin vuosikymmeniä ja äitini lopulta vaihtoi parikin hyvää mökkipalstaa sisarustensa kanssa huonompaan. Enoni myi hyvän palstan suurella summalla ja äiti oli tyytyväinen saamaansa suolampareeseen. Meidän osalta äitini ihmetteli, kun meille ei kelvannut mökkitontiksi suurimman osan päivää varjossa oleva, kaupungin yleisen venelaiturin vieressä oleva soinen tontti, kun hän ensin oli sisarelleen vaihtanut ihanteellisen hiekkarantatontin, jolle paistaa suurimman osan päivästä aurinko.
Molemmille vanhemmilleni on oma suku ollut se kaikkein rakkain, melkein ohi omankin perheen. Amerikanserkku pyysi valokuvaa isältäni hänen perheestään, isä lähetti kuvan, jossa olivat hänen sisaruksensa ja äitinsä, joka ei ole mitään sukua. Vanhemmillani oli usein kinaa siitä, kummalla on fiksumpia sukulaisia ts. sisarusten lapsia. Omien sukulaisten nuoleskelu ärsytti kaikkein eniten.
Vaimoni huolehtii käytännössä leskiäitinsä asioista, käyttää lääkärissä, kaupassa jne. Se ei anopin mielestä ole kuitenkaan mitään. Kaikkein rakkain lapsi on poika, joka käy suurin piirtein kerran kahdessa vuodessa. Heidän perintörötisköään pidetään yllä perheenn voimin, vaikka tarvetta ei ole kuin tälle kultapojalle pari yötä/vuosi. Vanhoja huonekalujakin anoppi suunnitteli lahjoittavansa tämän lempipoikansa vaimolle, joka ei ole niistä edes kiinnostunut. vaimoni halukkuudella ei ole mitään merkitystä. Sohva menee todennäköisesti kaatopaikalle, ennemmin kuin vaimolle.
Anoppiin suhtautui oma äitinsä lähes samoin. Anoppi oli liikuntakyvyttömän äitinsä omaishoitajana, mutta tärkein, rakkain ja suurimman osan jäljelle jääneestä omaisuudesta peri kultapoika, joka viimeisen vuosikymmenen ajan tapasi äitiään kerran kesässä, kurkistaen oven suussa pari minuuttia. Tämän puoliso oli vielä sitä mieltä, että anoppi käyttää väärin äitinsä pientä eläkettä ja että muillekin sisaruksille olisi pitänyt hyvittää jotakin siitä, että juuri anopin perhe saa nauttia mummin seurasta muita enemmän ja kun anoppi kuoli, jäi appiukon rakentamaan taloon yksi ylimääräinen huone käyttöön. Tämäkin olisi pitänyt ottaa huomioon perintöä jaettaessa.
Omat sisareni ovat aina laskeneet, paljonko lahjoja tulee keneltäkin, jopa muutamasta eurosta on tullut riitä. Tämän vuoksi emme olekaan enää osallistuneet mihinkään lahjojen lähettämisiin. Myös isovanhempien hoidossa oleminen on aina laskettu, riippumatta siitä että me ja yksi sisareni asumme samalla paikkakunnalla.
En tiedä, vastaavia perheitä taitaa tässä maassa olla muitakin.
Äitini oli olevinaan paremmasta perheestä, kun suvussa oli ollut kansanedustaja ja ministeri joskus vuosikymmeniä sitten. Äidillä oli kahdeksan sisarusta ja perinnöksi jäi mm. vanha maalaistalo, joka lahosi paikoilleen, kun kukaan osakkaista ei halunnut myydä taloa yhdelle serkulle, joka olisi kunnostanut sen. Muuta perinnönjakoa tehtiin vuosikymmeniä ja äitini lopulta vaihtoi parikin hyvää mökkipalstaa sisarustensa kanssa huonompaan. Enoni myi hyvän palstan suurella summalla ja äiti oli tyytyväinen saamaansa suolampareeseen. Meidän osalta äitini ihmetteli, kun meille ei kelvannut mökkitontiksi suurimman osan päivää varjossa oleva, kaupungin yleisen venelaiturin vieressä oleva soinen tontti, kun hän ensin oli sisarelleen vaihtanut ihanteellisen hiekkarantatontin, jolle paistaa suurimman osan päivästä aurinko.
Molemmille vanhemmilleni on oma suku ollut se kaikkein rakkain, melkein ohi omankin perheen. Amerikanserkku pyysi valokuvaa isältäni hänen perheestään, isä lähetti kuvan, jossa olivat hänen sisaruksensa ja äitinsä, joka ei ole mitään sukua. Vanhemmillani oli usein kinaa siitä, kummalla on fiksumpia sukulaisia ts. sisarusten lapsia. Omien sukulaisten nuoleskelu ärsytti kaikkein eniten.
Vaimoni huolehtii käytännössä leskiäitinsä asioista, käyttää lääkärissä, kaupassa jne. Se ei anopin mielestä ole kuitenkaan mitään. Kaikkein rakkain lapsi on poika, joka käy suurin piirtein kerran kahdessa vuodessa. Heidän perintörötisköään pidetään yllä perheenn voimin, vaikka tarvetta ei ole kuin tälle kultapojalle pari yötä/vuosi. Vanhoja huonekalujakin anoppi suunnitteli lahjoittavansa tämän lempipoikansa vaimolle, joka ei ole niistä edes kiinnostunut. vaimoni halukkuudella ei ole mitään merkitystä. Sohva menee todennäköisesti kaatopaikalle, ennemmin kuin vaimolle.
Anoppiin suhtautui oma äitinsä lähes samoin. Anoppi oli liikuntakyvyttömän äitinsä omaishoitajana, mutta tärkein, rakkain ja suurimman osan jäljelle jääneestä omaisuudesta peri kultapoika, joka viimeisen vuosikymmenen ajan tapasi äitiään kerran kesässä, kurkistaen oven suussa pari minuuttia. Tämän puoliso oli vielä sitä mieltä, että anoppi käyttää väärin äitinsä pientä eläkettä ja että muillekin sisaruksille olisi pitänyt hyvittää jotakin siitä, että juuri anopin perhe saa nauttia mummin seurasta muita enemmän ja kun anoppi kuoli, jäi appiukon rakentamaan taloon yksi ylimääräinen huone käyttöön. Tämäkin olisi pitänyt ottaa huomioon perintöä jaettaessa.
Omat sisareni ovat aina laskeneet, paljonko lahjoja tulee keneltäkin, jopa muutamasta eurosta on tullut riitä. Tämän vuoksi emme olekaan enää osallistuneet mihinkään lahjojen lähettämisiin. Myös isovanhempien hoidossa oleminen on aina laskettu, riippumatta siitä että me ja yksi sisareni asumme samalla paikkakunnalla.
En tiedä, vastaavia perheitä taitaa tässä maassa olla muitakin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Täysin sairasta!
Miksi ihmiset ovat niin läheisriippuvaisia suvustaan?
sairaalta kyllä kuulostaa.
Ilmeisesti vanhempasi ja anoppisi ovat hakeneet jotakin hyväksyntää ja arvostusta näiltä "nuoleskelemiltaan" sukulaisilta.
Anoppisi osalta voisin sanoa, että hänellä on jokin omituinen hyväksynnän tarve ja kaipuu näiltä harvemmin käyneiltä ja hän haluaa ilmeisesti osoittaa tyttärelleen, että muitakin auttajia on ja ettei tyttärensä mitenkään pääsisi ns.niskan päälle, vaikkei tämön tarkoitus edes se olisi.
Meillä ihan samanlaista outoa kyttäämistä ja laskemista.
17-vuotiaana luulin vielä että elämä on sellaista, vaikeaa ja kauheaa ja että ihmiset ovat pelottavia ja mietin miten ikinä tulen pärjäämään.
Kotona en saanut mitään päättää itse joten kova hinku kaikesta huolimatta oli päästä omaan kotiin. Koin että ainakin oman kotini seinien sisällä voisin olla juuri se kuka olen ja päättää omista asioistani, oli maailma sitten millainen tahansa.
Yllätys oli suuri kun muuton jälkeen huomasin miten ihanaa elämä voi olla!
Perheeni ja sukuni on todella omituinen ja pidän heihin nykyään kohteliaan etäiset välit, sen verran tekemisissä ettei kukaan loukkaannu vaikka yleensä tuntuvat olevan pahastuneet aina jos mistäkin asiasta pääosan ajasta silloin harvoin kun tavataan. Nykyään ymmärrän jo että se on sairasta, jotenkin jopa narsistista osan kohdalla ja pyrin vain siihen etteivät pääse enää vaikuttamaan minuun.
Näyttää siltä, että nykyään ns. norrmaalit perheet ovat omituisia eli vähemmistönä ja omituiset perheet, joissa on yllämainitun kaltaisia erikoisia ihmissuhteita enemmistönä tavallisia.
ihan samanlaisia pöpejä suku täynnä täällä,
itse olen lähimmäisenrakas luonteeltani, ja kamalaa on ollut `todellisuuteen` herääminen, ja sen näkeminen että hyväntahtoisia, rehellisiä, kunniallisia ja oikeudenmukaisia ihmisiä on harvakseen. niin sinisilmäinen olin, että usein etsin syytä itsestäni, koska en muutoin nähnyt järkeä törkeässä käytöksessä. kunnes aloin näkemään ihmisten luonnot, kamala herätys.
omassa suvussanikin on rosvoja, jotka omilta sisaruksiltaan, ja vielä vähempiosaisilta (mm sisaruksensa rintaperillisiltä, jotka olivat menettäneet kunnollisen ja hyvän isänsä oleessaan teini-iässä), rosvosivat vanhempiensa perinnön. tämä onnistui siten, että nämä hyväuskoiset sisarukset vanhempansa kuollessa tekivät suullisen kunnia-sopimuksen, että ´miljoonatilaa` pitämään jäänyt vanhanpoika välttyy oikeista osituksista, koska sovittiin, että sitten kun hänestä aika jättää, niin sisarukset saavat osuutensa.
miten kävi? suvussa on liike-elämässä toiminut ´menestynyt liikemies`, jolla synkkasi tämän tilaa pitämään jääneen vanhapoikaveljensä kanssa oikein hyvin.... joillakin sisaruksilla on samankaltainen luonto ja silloinhan yhteistyö sujuu. kiero ja saita vanhapoikaveli tarjoili (kuolinvuoteella terminaalihoidossa kirjoitettu viimeinen tahto, jonka yhteistyökumppani oli käsin kirjoittanut) tälle yhteistyökumppaniveljelleen vanhempiensa perinnön hopealautasella. muut, hyväuskoiset, rehelliset sisarukset jäivät täysin ilman vanhempiensa perintöä. niin hyvin oli homma junailtu lakimiehen kanssa, ja rahaa oli kierojen asianajajien palkkaamiseen. tämä menestyvä liikemies -veli ´ oli pedannut tätä yhteistyökumppanuutta jo vuosikymmeniä.
raha ei tee rikkaaksi, kuten tämä kertomus osoittaa. raha osoittaa ihmisen heikkoudet, jos niitä on. Ja vahvuudet, jos niitä on. Tässä tapauksessa kierous ja epärehellisyys saivat voiton tämän suvun perinnön jaossa.
mutta... jälkipolvet saavat niskaansa isiensä pahat teot. raha ei takaa onnea eikä rikkautta. kyllä se ihmisen suuruus (tai pienuus) tulee ihan muualta, tosin raha voi ratkaista kun ihminen käy jaakobin painia luonteensa kehittämisessä...
Epärehellinen ihminen on aina henkisesti köyhä, näitä köyhiä on Suomen suvuissa.