Kuinka kauan???

Hienoa että käyt terapiassa, jatka sitä niin pitkään kunnes toivut. Hyväksy se että notkahduksia tulee monia, vaikka välillä on tunne että asian yli pääsee, seuraavaksi menee taas pohjille. Pohjalla tiedät, että suunta on ylöspäin, notkahdusten kesto lyhenee pikkuhiljaa, huomaat kyllä.

Olisi hienoa jos pääsisitte myös miehen kanssa yhdessä terapiaan, tai/ja mies yksin sairaudet, masennus ja miehen potenssiongelmat ovat mm. sellaisia, että puhumattomuus tulisi saada muutetuksi avoimuudeksi.

Toipuminen edistyy, kun käsittelet asiaa oikealla tavalla. Monta asiaa pitää hyväksyä tapahtuneeksi, ja hyväksyttävä epäoikeudenmukaisuus. MM. kakkoselta et tule saamaan anteeksipyyntöä, on hyväksyttävä se, että ihmiset toimivat sinun elämääsi rikkoen ilman synnintuntoa sinuun päin. Voit käräyttää hänet tai et, mutta sen jälkeen , kaikenlainen yhteydenptio häneen olisi hyvä lopettaa. Toivottovasti miehesi on sisäistänyt, että luottamus voi palata, kun hänkin näin tekee. Toipumistasi hidastaa se jos miehesi ajattelee yhä kypsymättömästi eikä osaa nähdä aiheuttamaansa pahaa sinulle. Terapia on hänelle parempi tapa ymmärtää asiaa, kuin sinun puhe yksin.

Olen minäkin luullut, että aisan yli pääsisi nopeasti, joutuu nöyrymään kun huomaa että vuosikaan ei ole riittävä. Olen hyväksynyt sen että kestää mitä kestää ja teen koko ajan työtä itsetutkiskellen ja opiskellen aiheesta lisää. Toivottavasti olet lukenut kirjallisuutta, mm. Revitty sydän, ja parisuhdekirjoja. Tieto auttaa toipumaan.

Tavallisen elämän, luottamuksen, puhtaan onnen ja värikkään, harmist puhtaan mielen palautumiseen vaikuttaa moni asia. Tässä hommassa mennään vähän niin, ettämihinkään ei ole mitään kultaista ohjetta.

Nopeammin elämään pääsee takaisiin kiinni, jos ensiksi itse tajuaa että olet itse vastuussa omasta onnellisuudestasi eli toisen luota lähtö ei ole sama kuin kuolema. Toisen tehtävä on ymmärtää tehdä selväksi sen, että on siinä sinua ja teitä kahta varten, on pahoillaan siitä mitä on tehnyt, tappaa omalla käytöksellään kaikki epäilyn mahdollisuudet siitä että uskottomuuskeikka enään merkitsisi hänellle mitään, tekee selväksi että olet oikeasti hänelle kaikki kaikessa ja että hän valmis tekemään kaikkensa sen säilyttämiseksi.

Siinä petetyn kannalta optimi tilanne jatkaa.

Tuosta kun alkaa riisumaan virke kerrallaan asioita pois, niin voi ihan rauhassa laskeskella aina vaan vaikempia toipumisia. Pettäjälle ei usein tule mieleen se, että se toinenkin on ihan omalla itsetunnolla varustettu ihminen, joka muuntuu sitä mukaa kun elämän antaa kokemuksia... sekä hyviä että huonoja. Pidempi toisen henkinen rääkkääminen asian keskeneräisyyden suhteen moninkertaistaa asian pois päiviltä saattamisen vaikeuden...

Kiitos kannustavasta viestistäsi perheenisä. Tämä pettäminen vei voimani: olenhan jo reilu neljä vuotta sairastanut tuskallista, parantumatonta sairautta. Monta leikkausta ja toipumista niistä läpikäyneenä, ajattelin elämästäni, että selviäisin ihan mistä tahansa. Mutta, tämä henkinen kipu ajoi minut todella masennukseen. Käyn ammattiauttajan luona. Mies ei lähtenyt perheterapiaan...pelkään, että hän salaa muitakin asioita, kuin tämän, minkä pakon edessä joutui tunnustamaan.
Mies ei halua enää puhua asiasta. On syyllisen näköinen. Hän kuulemma inhoaa koko naista ja itseään.
Mieshän halusi eroa, ennenkuin tämä asia tuli tietooni. Tosin vihan vimmassa. Jälkikäteen sanoi, että syyllisyys painoi tuolloin. Hän oli herännyt tähän todellisuuteen jo tuolloin.
Miehellä oli todella vaikeaa: sairasloma kaksi kuukautta tuon ihmeellisen vauhtijakson jälkeen.
Hän yrittää nyt paljon...käytännön tasolla minua huomioiden.
Se, ettei hän pysty enää asiasta puhumaan lienee ymmärrettävää. Hän pelkää, että oma psyyke ei sitä enää kestä.
Meillä on monta lasta ja heillä hyvät elämät. Töitä, unelma-ammatit ja kaksi nuorta pääsi juuri opiskelemaan insinööriksi. Paljon hyviä asioita siis.
Olen aina ollut perheeni hyvinvoinnista huolta kantava. Miehen armoton työnteko (18h/vrk.) ennen tätä uskottomuusepisodia huolestutti. Yritin saada vauhtia pysähtymään. Hän ei kuunnellut minua. Jälkikäteen hän kertoi, ettei edes muista sitä, että olisin häntä uskottomuudesta epäillyt, vaikka monta kertaa siitä mainitsin. Hän eli kuin kahdessa ero maailmassa. Toi jopa hääpäiväkakun tuon naisen ehdotuksesta minulle??
Halusi myös viedä minut tuon naisen liikkeeseen, kun tekstailua ja soittelu vielä jatkui??
Minun lääkärini epäili kaksisuuntaista häiriötä mielenterveydessä miehellä. Stressi voi sen laukaista...toki mies on maanisen oloinen aina tekemisissään ollutkin.
Eletään nyt päivä kerrallaan, osittain eilisessä, mutta mies vahvasti tulevaisuutemme uskoen ja yhteistä elämää halututen.
Johtuuko se sitten yksinjäämisen pelosta, tai siitä, että syyllisyydentunto jättää sairasta vaimoa ovat suuria, vai ihan oikeasta rakkaudesta, niinkuin hän sanoo...Sitä en vielä varmuudella osaa sanoa omalta kannaltani ajatellen.

Mieheni selkeästi jatkaa touhuiluaan lähes maanisena...Hänen lääkärinsä oli käskenyt kuuntelemaan läheisiä sen suhteen, milloin oleminen ei enää tervettä. Mutta: tekeminen on pakenemiskeino. Mielestäni se kertoo syvemmistä psyykkeen ongelmista. Kyvyttömyys käsitellä/ottaa vastaan toisen surua.
Tätä elämä on meillä ollut aina.
Toki olen haavoiteta, vaikka kyseessä olisikin psyykkeen sairaus hänellä. Ei se tuskaani poista.
Tiedän, että omassa tilanteessani tarvitsen rinnalleni ihmisen, johon voin täysillä luottaa. Ihmisen, joka ottaa vastaan niin ilot kuin surutkin. Tämä uskottomuusepisodi tapahtui yli puoli vuotta sitten. On siitä tosiaan puhuttu. Ehkä hän ei enää vaan jaksa kuunnella.
On hyvä, että saa ammattiapua, silloin, kun omat voimavarat eivät enää riitä. Vaikka suurin osa lapsistamme on aikuisia, on minulla vastuu/velvollisuus, sekä rakkaus heitä kohtaan. Siksi on tärkeää, että saan itseni kasattua näistä sirpaleista ehjäksi ihmiseksi. En osaa pitää sitä vielä tärkeänä oman itseni vuoksi: niin maahan poljetulta ja arvottomalta oloni tuntuu. Usea uskottomuudesta kokenut varmaan tuntee samoja tunteita?
En olisi voinut vaikuttaa tähän tapahtumaan enempää ehkäisevästi. Olin sopeutuvainen, jaksamisen äärirajoilla hoidin kotihommat, en ole nalkuttavaa tyyppiä tai riidanhaluinen ihminen. Annoin miehelleni vapautta tehdä haluamiaan asioita...hän ei kulkenut baareissa, vaan tämä ikävä homma sujutettiin työpäiviin. Siksi nyt on luottamuksen saaminen vaikeaa: jos hän tekee saman uudelleen? Toisaalta: huomasin heti, että jotain on meneillään. Hän vaan käänsi asian minun hulluudekseni. Pahin ehtikin sitten jo tapahtua.
Tuttavaan ( ei todellakaan ystäväni) suhtaudun pettymyksellä. Miksi aviossa itsekin oleva tekee toiselle näin? Suhde oli alkanut siitä, että hän oli ollut empaattinen perhetilannettamme kohtaan ( minun sairaus). Eli koen, että käytti ikävää tapaa päästä toisen lähelle.
Samalla tavoin mieheni on syyllinen. Olisi voinut tunnustaa asian heti sitä epäillessäni.
Mutta...kaikki on jossittelua tässä tilanteessa. Näistä juttelen asiantuntijan kanssa ja muutenkin jaksamisestani.
Sen tämä opetti, ettei kannata jäädä kynnysmatoksi. Toiselta täytyy saada arvostusta arkipäivässä. Nythän sitä tulee, mutta onko tämä muutos pysyvä ja tuliko se liian myöhään? Sen aika näyttää...