Surullista, mutta sitä se ihminen, joka on satuttanut minua, pettänyt minua, valehdellut minulle, on vieläkin minulle se elämäni suurin rakkaus. Hänelle minä olen vain enää se, tätä sanaa minä inhoan, "exä".
15-vuotta olimme yhdessä joista 9-vuotta naimisissa. Pari-kolme viimeisintä vuotta liitossa oli hankalampaa aikaa. Lapsi syntyi, työpaikoilla yt-neuvotteluita, taloudellisesti tiukkaa, mutta kuitenkin kaikesta selvittiin kunnialla. Ajattelin, että näistä kaikista asioista selvitään yhdessä ja saadaan asiat taas toimimaan paremmin. Sitten vaimoni löysikin sen "hyvän ystävän" työpaikaltaan. Alkuun naureskelimme yhdessä sille, kun tämä vanhempi herra lähetteli viestejä, joiden tarkoitusperästä ei nyt voinut erehtyä. Mutta kuitenkin hänen kanssaan vaimoni piti yhteyttä yllä, kävi paljon työpaikan juhlissa, viestitteli paljon "ei kellekään" ja muutenkin menoja vaan tuli yhtäkkiä paljon enemmän.
Itselle tuo oli suhteellisen rankkaa aikaa. En ole, enkä halua olla mustasukkainen, mutta tuossa tilanteessa, kun selvästi huomaa toisen suhtautumisen muuttuneen täysin minuun, kaiken läheisyyden katoaneen, niin ei vain voi olla ajattelematta, että heidän välillään ei olisi yhtään mitään. Kun halusin vähän selvyyttä asiaan, niin sitten se olikin niin, että minä tukahdutan hänet ja ahdistan, kun kyselen tuollaisia. Asiasta ei voinut ikinä puhua ilman, että se sai aikaiseksi todella nopean hermojen menettämisen ja riidan. Tietysti, kun selvää vastausta en saanut ja kuitenkin asiat olivat muuttuneet sen verran paljon, en vain voinut enää olla ajattelematta sitä, että hänellä oikeasti on toinen mies.
Huomasin hyvin miten sitä itsekin oli muuttunut tuona aikana. Hermot olivat todella kireät koko ajan. Ajatukset pyörivät tuon asian ympärillä. En saanut enää nukuttua ja tottakai tuosta kärsivät kaikki asiat. Työni meni aivan päin peetä, suhteeni ystäviini jäi täysin hoitamatta, onneksi kuitenkin pienen, rakkaan tyttöni kanssa asiat sujuivat hyvin. Jotenkin se vilpitön lapsen rakkaus jota häneltä sain piti minut pinnalla. Ilman häntä en vain olisi pysynyt kasassa. Leikkiessä hänen kanssaan kaikki kurjat asiat joita elämäni muuten tuntui olevan täynnä unohtui.
4 kuukautta sitten vaimoni sitten sanoi, että minun pitää muuttaa. Tämä ei tästä muuten kuulemma parane mihinkään. Parane mikä? Hänen ja toisen miehen suhde? Yritin puhua, että onko mitään millä tätä tilannetta voisimme yhdessä yrittää parantaa? Mikään mitä ehdotin ei ollut hyvä idea. Lopulta, pari kuukautta sitten muutin pois kodistamme. En olisi ikinä uskonut, että tämä tulee vielä eteen, naivia edes ajatella niin. Jotenkin aina olin ajatellut, että hänen kanssa vietän elämäni, vanhenen yhdessä ja näemme lapsemme kasvavan, menevän kouluun, naimisiin...
Vaikka tuntuu, että hän on loukannut minua paljon, ei välitä enää minusta eikä näe enää mitään yhteistä meidän välillä tulevaisuudessa, en vain pysty ajattelemaan samoin. Kaikkien asioiden jälkeen rakastan häntä vieläkin, vaikka en haluaisi. En halua roikkua tässä ja odottaa, että jotain tapahtuisikin. En vain pysty ajattelemaan elämää ilman häntä. Se ajatus, että hän viettää sen toisen miehen kanssa on vain niin raastava. Olen yrittänyt miettiä kaikkia mahdollisia huonoja asioita viime vuosilta, kaikkea paskaa mitä on ollut. Olen yrittänyt saada itselleni päähän sen, että minulla ei ole enää syytä rakastaa häntä. En vain halua, että tämä olotila jatkuu enää yhtään pidempään. Miksi en vain pääse hänestä millään yli? Tuntuu, että olen vain säälittävä vässykkä, kun yritän väkisin pitää hänestä kiinni, vaikka vain omissa ajatuksissani.
En halua, mutta rakastan sinua.
15-vuotta olimme yhdessä joista 9-vuotta naimisissa. Pari-kolme viimeisintä vuotta liitossa oli hankalampaa aikaa. Lapsi syntyi, työpaikoilla yt-neuvotteluita, taloudellisesti tiukkaa, mutta kuitenkin kaikesta selvittiin kunnialla. Ajattelin, että näistä kaikista asioista selvitään yhdessä ja saadaan asiat taas toimimaan paremmin. Sitten vaimoni löysikin sen "hyvän ystävän" työpaikaltaan. Alkuun naureskelimme yhdessä sille, kun tämä vanhempi herra lähetteli viestejä, joiden tarkoitusperästä ei nyt voinut erehtyä. Mutta kuitenkin hänen kanssaan vaimoni piti yhteyttä yllä, kävi paljon työpaikan juhlissa, viestitteli paljon "ei kellekään" ja muutenkin menoja vaan tuli yhtäkkiä paljon enemmän.
Itselle tuo oli suhteellisen rankkaa aikaa. En ole, enkä halua olla mustasukkainen, mutta tuossa tilanteessa, kun selvästi huomaa toisen suhtautumisen muuttuneen täysin minuun, kaiken läheisyyden katoaneen, niin ei vain voi olla ajattelematta, että heidän välillään ei olisi yhtään mitään. Kun halusin vähän selvyyttä asiaan, niin sitten se olikin niin, että minä tukahdutan hänet ja ahdistan, kun kyselen tuollaisia. Asiasta ei voinut ikinä puhua ilman, että se sai aikaiseksi todella nopean hermojen menettämisen ja riidan. Tietysti, kun selvää vastausta en saanut ja kuitenkin asiat olivat muuttuneet sen verran paljon, en vain voinut enää olla ajattelematta sitä, että hänellä oikeasti on toinen mies.
Huomasin hyvin miten sitä itsekin oli muuttunut tuona aikana. Hermot olivat todella kireät koko ajan. Ajatukset pyörivät tuon asian ympärillä. En saanut enää nukuttua ja tottakai tuosta kärsivät kaikki asiat. Työni meni aivan päin peetä, suhteeni ystäviini jäi täysin hoitamatta, onneksi kuitenkin pienen, rakkaan tyttöni kanssa asiat sujuivat hyvin. Jotenkin se vilpitön lapsen rakkaus jota häneltä sain piti minut pinnalla. Ilman häntä en vain olisi pysynyt kasassa. Leikkiessä hänen kanssaan kaikki kurjat asiat joita elämäni muuten tuntui olevan täynnä unohtui.
4 kuukautta sitten vaimoni sitten sanoi, että minun pitää muuttaa. Tämä ei tästä muuten kuulemma parane mihinkään. Parane mikä? Hänen ja toisen miehen suhde? Yritin puhua, että onko mitään millä tätä tilannetta voisimme yhdessä yrittää parantaa? Mikään mitä ehdotin ei ollut hyvä idea. Lopulta, pari kuukautta sitten muutin pois kodistamme. En olisi ikinä uskonut, että tämä tulee vielä eteen, naivia edes ajatella niin. Jotenkin aina olin ajatellut, että hänen kanssa vietän elämäni, vanhenen yhdessä ja näemme lapsemme kasvavan, menevän kouluun, naimisiin...
Vaikka tuntuu, että hän on loukannut minua paljon, ei välitä enää minusta eikä näe enää mitään yhteistä meidän välillä tulevaisuudessa, en vain pysty ajattelemaan samoin. Kaikkien asioiden jälkeen rakastan häntä vieläkin, vaikka en haluaisi. En halua roikkua tässä ja odottaa, että jotain tapahtuisikin. En vain pysty ajattelemaan elämää ilman häntä. Se ajatus, että hän viettää sen toisen miehen kanssa on vain niin raastava. Olen yrittänyt miettiä kaikkia mahdollisia huonoja asioita viime vuosilta, kaikkea paskaa mitä on ollut. Olen yrittänyt saada itselleni päähän sen, että minulla ei ole enää syytä rakastaa häntä. En vain halua, että tämä olotila jatkuu enää yhtään pidempään. Miksi en vain pääse hänestä millään yli? Tuntuu, että olen vain säälittävä vässykkä, kun yritän väkisin pitää hänestä kiinni, vaikka vain omissa ajatuksissani.
En halua, mutta rakastan sinua.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen puhelimella ja tekis mieli kirjoittaa enemmän, mutta hankala tällä. Olen käynyt saman tässä nyt läpi, tosin lapsia ei tosin ole. Se, että rakastaa toista ja mielessä pyörii vain se että toinen on toisen jätkän kainalossa, sattuu älyttömästi. Itsekin aikani toivoin ihmettä että palaisi takaisin, mutta onko pettäjä kuitenkaan sen arvoinen? Eihän se oli. Lapsellanne on joka tapauksessa aina äiti ja isä, muista se
Ja vielä, itsellä meni monta kuukautta sen ahdistuksen kanssa, ajattelin jo että sanonta aika auttaa ei pidä paikkaansa. Mutta nyt 4kk mennyt aikaa, ja elämä alkaa voittaa! Aika on lääke. Tsemppiä!
Kiitos Janikkkk viestistäsi. Sen olen pystynyt takomaan päähäni, että lapsemme ei mihinkään katoa, vaikka äitinsä luona asuukin. En myöskään halua katkeroitua vaimoani kohtaan niin, etten häntä pystyisi näkemään ja olemaan väleissä hänen kanssaan.
Tuo mitä kirjoitit, että pettäjä ei ole sen arvoinen, että hänen mielensä muuttumista odottaisin. Olen aina ajatellut, että jos minua pettää, niin se on siinä. Kaikki on ohi. Mutta tässä sen huomaa, että kuinka paljon asioita on valmis unohtamaan ja antamaan anteeksi, kun toista rakastaa tarpeeksi.
Vaikeaa tämä tulee minulle olemaan. Työtä tämä vaatii ja paljon. Mutta kaitpa se joskus helpottaa. Pitää vain yrittää keskittyä niihin hyviin asioihin mitä elämässä on.
Yritä rakastua uudestaan, yritä etsiä joku jonka kanssa on hauskaa, vaikket pystyisi rakastumaan. Se helpottaa oloa. Itselleni on käynyt myös huonosti aikaisemmassa ihmissuhteessani, mutta ystävät pakottivat menemään ulos ja tapasin mukavan miehen, johon kykenin jossain vaiheessa ihastumaankin. alussa tietty kaikki ajatukset on siinä toisessa ihmisessä eikä mikään kiinnosta. Voimia!
Minä en millään voi käsittää, miten joku voi jättää toisen noin vain. Kun on melko pitkä yhteiselämä takana ja lapsia, miksi ei voi pitää vain kiinni? Minua niin suututtaa tuota naista kohtaan. Hän ei osannut ajatella oikein. Tyhmähän kun sortui lähtemään toisen miehen matkaan. Olisi edes ajatellut lapsienkin kannalta...Tsemppiä sinulle!!
Kiitos viesteistänne!
Eihän se helppoa ole unohtaa toista näin pitkän ajan jälkeen, mutta minun on vain pakko. En nyt ole kuitenkaan mikään täysin ikäloppu mies vaan 35-vuotiaana tässä on vielä kuitenkin taivalta edessä, enkä halua, että jään jumittamaan tämän suhteen raunioille. Viikko sitten kirjoitin tuon ensimmäisen viestini ja kaitpa tässä joitakin vaiheita käy läpi. Ensin oli se suunnaton suru ja ikävä toista kohtaan. Nyt kun asioita on saanut puitua päässä läpi ja jollain tavalla järkeiltyä, niin nyt sitten taas on tullut viha ja ketututus. Niin älyttömästi suututtaa se, että hän on sen toisen matkaan lähtenyt ja aika kauan meni kun tuo asia selvisi. Jotenkin on sellainen niin kusetettu olo. Luulin tuntevani sen ihmisen, mutta kovin kirkkainsilmin pystyi minulle suoltamaan sitä huttua.
Mutta, mitä vähemmän uhraan ajatuksia häneen, sen nopeammin, toivottavasti pääsen hänestä yli ja saan tuon vihankin sivuun.
Itse olen saman ikäinen kuin sinä(nainen) ja sama tapahtui minulle 6 vuotta sitten. Hajosin täysin.. aikalailla vuosi meni itsellä siihen että asiasta pääsi "yli", siihen vaadittiin ystäviä, perhettä, puhumista, puhumista, puhumista.. Ja onneksi en, kiitos em.henkilöiden, jäänyt makaamaan kotiin vaan voimieni mukaan menin ja harrastin. Tiedän mitä käyt läpi, tiedän myös sen että selviät siitä!! Ajauduin keskusteluun koska olen taas jätetty, v't'ttaa ankarasti mutta elämä kantaa, on pakko! VOIMIA
Minutkin on taas jätetty. Mutta eteenpäin on pakko mennä... Ehkä joskus löytyy se joka myös pitää kiinni... Tsemppiä teille kaikille!