En tiedä mitä on tapahtunut...... mutta joka ikinen kerta kun tapaamme siskoa perheineen, ärsytyskynnykseni nousee. Olemme aina puhuneet toisillemme suoraan, mutta tätä en pysty sanomaan: "En enää viihdy sun seurassa". Esitän, että kaikki on ok, mutta sisällä kuohuu. Vielä pari vuotta sitten suunnittelin yhteistä muuttoa kotipaikkakunnalle -en enää. Pahinta on se, että viihdyn hyvin heidän lapsiensa seurassa, mutta vanhempia en välitä nähdä enää.
Siskoni on ollut aina perheemme lellikki, ja häntä sekä saavutuksiaan on muistettu viivata joka hetki. Hän on perheemme kaunotar ja kuin taikaiskusta löysi vielä itselleen elättäjän, joka rakentaa kiiltokuvaelämää hänelle. No, kuulostan katkerammalta kuin olen. Mutta.... kyllähän sitä miettii mistä yksi kahmoaa kaiken, ja on silti aina yhtä onneton ja marisee joka asiasta.
Olemme ennen olleet tiivis paketti ja samonneet reissuja yhdessä.
Olen jo näihin aikoihin pannut merkille sen, että he eivät ole mitenkään anteliaita. Varovat ikänään antamasta mitään ilmaiseksi tai muuten vain lahjaksi. Nyt kun lapset on tullut mukaan kuvioihin, tuntuu että tällekin piirteelle on tullut vielä suuremmat mittasuhteet. Oma ja perheen etu menee kaiken edelle. Muut arvot on tiessään.
Heillä on omaisuutta ja varoja käytössään, mutta maksattavat mielellään muilla kaikki mitä vaan voivat. Rahan kinuaminen yhteisiin lahjoihin on niin nöyryyttävää, että olen jo päättänyt hankkia lahjani ihan itse. Ja jostain kumman syystä he tarvitsevat palveluksia koko ajan. Siis ihan non stoppina. Aivan kuin ottaisivat tehtäväkseen hyötyä toisista niin paljon kuin vaan elämässään ehtivät. Äitimme pesee heidän pyykkejään, siivoaa kotia ja kustantaa koko ajan heille jotain. Onhan se mukavaa kun ei ole oikeudentajua, saati omaatuntoa.
Muistan muutaman vuoden takaa ensimmäisen herätykseni siskoni sairaiden arvojen suhteen, kun oli puhetta siitä, että vanhemmat rahoittaa jotain. "Kaikki irti mitä vain saa" oli systerin kommentti. Ja samassa ketjussa vielä kehtasi sanoa, että hän ei ainakaan ota hoitovastuuta vanhemmista sitten kun nämä vanhenevat. Tämä oli ensimmäinen pysäyttävä muutos suhteessamme.
Minun on todella vaikea päästä eroon tästä ekasta uudesta mielikuvasta siskoni suhteen. Nyt kun näemme heitä, jatkuvat puheenaiheet on raha ja työ, mitä tenttaavat meiltäkin ihan koko ajan. Miten paljon sulla töitä, mitä ne maksaa. Todella väsyttävää.. ja jotenkin niin junttia.
Mitä ihmettä on enää tehtävissä. Pelkään ottaa asiaa suoraan puheeksi, koska tiedän että siskoni loukkaantuu esitinpä asiani miten tahansa. Tuntuu hölmöltä silti vältellä heitä, kun nyt kerta pakosta olemme perhettä.
Siskoni on ollut aina perheemme lellikki, ja häntä sekä saavutuksiaan on muistettu viivata joka hetki. Hän on perheemme kaunotar ja kuin taikaiskusta löysi vielä itselleen elättäjän, joka rakentaa kiiltokuvaelämää hänelle. No, kuulostan katkerammalta kuin olen. Mutta.... kyllähän sitä miettii mistä yksi kahmoaa kaiken, ja on silti aina yhtä onneton ja marisee joka asiasta.
Olemme ennen olleet tiivis paketti ja samonneet reissuja yhdessä.
Olen jo näihin aikoihin pannut merkille sen, että he eivät ole mitenkään anteliaita. Varovat ikänään antamasta mitään ilmaiseksi tai muuten vain lahjaksi. Nyt kun lapset on tullut mukaan kuvioihin, tuntuu että tällekin piirteelle on tullut vielä suuremmat mittasuhteet. Oma ja perheen etu menee kaiken edelle. Muut arvot on tiessään.
Heillä on omaisuutta ja varoja käytössään, mutta maksattavat mielellään muilla kaikki mitä vaan voivat. Rahan kinuaminen yhteisiin lahjoihin on niin nöyryyttävää, että olen jo päättänyt hankkia lahjani ihan itse. Ja jostain kumman syystä he tarvitsevat palveluksia koko ajan. Siis ihan non stoppina. Aivan kuin ottaisivat tehtäväkseen hyötyä toisista niin paljon kuin vaan elämässään ehtivät. Äitimme pesee heidän pyykkejään, siivoaa kotia ja kustantaa koko ajan heille jotain. Onhan se mukavaa kun ei ole oikeudentajua, saati omaatuntoa.
Muistan muutaman vuoden takaa ensimmäisen herätykseni siskoni sairaiden arvojen suhteen, kun oli puhetta siitä, että vanhemmat rahoittaa jotain. "Kaikki irti mitä vain saa" oli systerin kommentti. Ja samassa ketjussa vielä kehtasi sanoa, että hän ei ainakaan ota hoitovastuuta vanhemmista sitten kun nämä vanhenevat. Tämä oli ensimmäinen pysäyttävä muutos suhteessamme.
Minun on todella vaikea päästä eroon tästä ekasta uudesta mielikuvasta siskoni suhteen. Nyt kun näemme heitä, jatkuvat puheenaiheet on raha ja työ, mitä tenttaavat meiltäkin ihan koko ajan. Miten paljon sulla töitä, mitä ne maksaa. Todella väsyttävää.. ja jotenkin niin junttia.
Mitä ihmettä on enää tehtävissä. Pelkään ottaa asiaa suoraan puheeksi, koska tiedän että siskoni loukkaantuu esitinpä asiani miten tahansa. Tuntuu hölmöltä silti vältellä heitä, kun nyt kerta pakosta olemme perhettä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei millään pahalla, mutta kuulostaa siltä, että olet kateellinen siskollesi. Jos olisit minun siskoni, toivoisin, ettet olisi tekemisissä ollenkaan myöskään lasteni kanssa. Parempi pysyä erossa, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa toisesta, hänen perheestään ja elämästään. Se, että siskolla menee hyvin, on sinun eikä hänen ongelmansa.
"Mitä ihmettä on enää tehtävissä. Pelkään ottaa asiaa suoraan puheeksi, koska tiedän että siskoni loukkaantuu esitinpä asiani miten tahansa. Tuntuu hölmöltä silti vältellä heitä, kun nyt kerta pakosta olemme perhettä."
Siskosi ei vaikuta mukavalta ihmiseltä. Mitä sillä on väliä vaikka hän loukkaantuisi jos sanot että et halua pitää yhteyttä? Kun kuitenkin kärsit siitä, niin kerranhan se vain kirpaisee kun sanot kuinka asiat on. Pyytäkööt palveluksensa muualta, nyt loppui orjana oleminen! Älä suotta syyllistä itseäsi. Laita oma elämäsi kuntoon, ilman tuota verenimijää.
Kateellisuudelta vaikuttaa, puhut sisaresi olelen lellikki, nyt hänellä mielstäsi on elämä liian hyvin.
Sinun pitäisi itsesi käsitellä mistä tuo kade on saanut alkunsa, onko ehkä vanhempasi olleet tahdittomia ja aina maininneet sisaresi aikaansannokset ja kehuneet hänen ulkonäköään. Tuskin olet yhtään sen huomonpi kuin sisaresi, on vain niin että elämä vie jokaista omaa polkuaan, sisaresi on nyt ulkoisesti näyttävästi saanut omaisuutta, mutta onko hän sen onnellisempi kuin sinäkään.
Luultavasti sisaresi kärsii tuosta sinun kateudestasi hyvin paljon, halauaisi olla kuten olette ennenkin olleet, eli ystävää sinusta.
Kerron tämän vain siksi, että itse jouduin myös sisarusteni hampaisiin ja hyljeksimäksi. Kuulin asiasta kerrotvan, että ovat kateellisia minulle, kun sain hyvän työpaikan, miehen joka ei renttuile, pitää perheestään huolta. Olemme monista asioista luopumalla saaneet omakotitalon ja kesäasunnon, sekä lapsemme ovat menstyneet kouluelämässä hyvin.
Niinhän toivon sisaruksillenikin ja heidän lapsilleen, mutta kun kaikki ei vain mene niin.
Olemme tehneet kovasti työtä ja myös näitä rakennuksia olemme rakentaneet itse.
Silti meilläkin on murheemme ja surumme, raha-asiat eivät kiikasta, mutta terveys ei ole kunnossa, vaikka hyvin terveellistä olemme eläneet.
Toisen lapsemme elämä ei ihmissuhteissa oikein ole lähtenyt hyvään, hänellä on paha olla, vaikka onkin hyvin ansaitseva ja työtä pelkäämätön.
Toivoisin teidän kaikki sisarukset muistavan, että kateeseen ei ole aihetta, mutta kun minullakaan ei ole kuitenkaan sitä omaisuutta niin, että voisin teidätkin elättää, varmasti ei monella muullakaan. Älkää ottako noita mittareita aina rahasta ja omaisuudesta jos ne nyt eivät ole tavanomaista suuremmat ja toinen ylimielinen teitä kohtaan.
Se sattuu, että hylätään aiheettomasti.
Luovuta!
Et voi mitään sisaresi arvomaailmalle.
Miksi otat siitä vastuuta, että hänen pitäisi olla toisenlainen.
Olkoon sellainen kuin on.
Saat olla ihan rauhassa sen suhteen, etteikö maailma jossain vaiheessa maksattaisi takaisin tavalla tai toisella hänen tekemänsä vääryydet.
Tärkeämpää on se, mitä itse olet ja kuinka suhtaudut itseesi.
Se, että siskosi on alusta asti ollut perheen lellikki, ei ole hänen syytään. Paljonko sille lapsi voi, mihin rooliin hänet laitetaan? Roolinsa mukaan hän sitten kasvaa. Ei hänkään ole oikeudenmukaisuutta kokenut, kuka nyt haluaisi olla kadehdittu lellikki?
Siskon marina kertoo, että jokin tyhjyys siellä ihmisen sisällä möllöttää.
Ilmeisesti tyhjyyden tunne projisoidaan konkreettisempiin muotoihin eli raha ja työ ja sen kautta tulevat aineelliset hyödykkeet.
Jos sinä olet jäänyt ilman rakkautta ja hyväsyntää, niin on jäänyt siskosikin. Äitisi nöyristelevä palvonta tyttären opportunistiperhettä kohtaan kertoo olennaisen äitisi kyvystä rakastaa eli kyvyttömyydestä.
Äitisi kompensoi omia puutteitaan tyttäreensä.
Kiitä Luojaasi, että olet tavallaan armoitettu tässä kaikessa sivustakatsojan rooliin. Yksi sinulla on, mikä sisareltasi ja äidiltäsi puuttuu. Sinä olet vapaa.
Joten ei sinun tarvitse sisarellesi ottaa mitään puheeksi. Ei se auta yhtään, hän muuttuu vasta, kun elämä kolauttaa jossain vaiheessa.
Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. Pidä sopivaa ja kohtuullista välimatkaa. Raha -ja työasioiden tenttaamiseen voit vastata ylimalkaisesti. Kaikkea ei tarvitse kertoa.
Ei ole hölmöä vältelläkään heitä, kun teet sen sopivassa mittakaavassa itseäsi suojellen.
Toisaalta, älä unohda huumoria! Viljele sitä silloin keskenäsi, kun he eivät ole kuulolla. Lämmin huumori auttaa pahimman yli.
Kiitos kaikille pohdituista, hyvistä ja osuvistakin kommenteista. Ja kyllä tunnistan kateellisen ja katkeran itsessäni, mutta myös sen pettymyksen siitä, kuinka toisen arvomaailma on muuttunut niin kieroon. Kaipaan sitä siskoa, mitä hän oli ennen. Ja väillä luulen, että hänen paha olonsa saattaa olla kipuilua samasta. Luulen, että siskorukka on vaan eksynyt vääriin, henkisesti hänelle toimimattomiin piireihin.
Turhaa asiaa on purkaa, tiedän sen. Turha kai aiheuttaa pahaa mieltä avaamalla asioita heille. Ja jos eivät itse tajua hyväksikäyttävää luonnettaan, tuskin ottavat hyvällä sitäkään että siitä mainitsee. Ei voi muuta kuin toivoa, että elämä opettaa kaikkia yhtä lailla :)
Ehkä itsekin pääsen kateellisuudestani, kun nyt kerran jo tajuan mitä arvoja oikein kadehdin.
Vain hyvin harvoin ihmiset myöntävät olevansa kateellisia, vaikka lähes kaikki tuntevat kateutta jossain elämänsä vaiheessa. Kun myöntää ja ymmärtää tuon ihan luonnollisen tunteensa, on siitä helppo luopua ja nähdä toinen ihminen realistisemmin. Erittelet hienosti tilannetta, kateutta, katkeruutta ja pettymystä.Siitä päättelen, että kateutesi on hallinnassa etkä vahingoittaisi sisartasi. Ehkä myös sisaresi on sinulle kateellinen, koska hänellä on niin kova tarve korostaa omaisuutta ja työtä, ehkä hän ajattelee, että sinulla on jotakin arvokkaampaa, jota hänellä ei ole?
Erilaiset arvot voivat tosiaan erottaa sukulaisia ja ystäviä, kasvetaan eri suuntiin. Ja sisaruskateus kaikkine ilmenemismuotoineen on aika tavallista. Ehkä siitä kateudesta syntyvät juuri roolit, toinen on se ahkera, toinen älykäs eli omia ominaisuuksia korostetaan liiallisesti, vaikka jokaisessa on älykkyyttä ja ahkeruutta, kukaan ei ole stereotypia niin kuin saduissa. Vanhempien ei pitäisi ruokkia tuollaista rooliajattelua kasvatuksissa, koska siitä syntyy helposti elämänpituisia surullisia tarinoita sisarusten välille.
Jep. Olet ehkä kateellinenkin, mutta tajuan myös toisen puolen.
On kurja katsoa miten nuo ennen niin rohkeat, erilaiset, yhteiskuntakriittiset, vihreät ja humanitäärisesti aatteelliset ikätoverit taantuvat omaan pikku perhekuplaan, maksamaan sitä ok-taloa sieltä muiden postimerkkitonttien välistä, velkaantumaan ja tekemään rahaa, kasvattaen materialistin omaisuuttaan, henkisen omaisuuden huvetessa, suunnaten ajatukset vain oman pesän jatkuvuuteen ja siihen missä lentokohteessa vietetään seuraava loma.
Ja huvittavaa, sanovat vielä, että sinkut lapsettomat ovat itsekkäitä.