Haluaako naiset miehestä myös ystävän?

no kyllä mun aviomies on minun paras ystäväni ja toisinpäin. totta kai kerrotaan toisillemme kaikki ja tuetaan toisiamme. mikäs ihmeen suhde se sitten on, jos ei ole mitään puhumista ja ainoa asia mikä yhdistää on seksi?
koko kysymys on ihan hassu!!!

on mulla naispuolisiakin ystäviä, höpötellään niitä näitä ja puhutaan naistenjuttuja ja naistenvaivoista. kyllä ystävistäni tykkään, mutta en mä niiden kanssa kaikkea henk koht. juttuja jaa, en halua asua yhdessä enkä edes lomia viettää.

tottakai ainakin mun parisuhteen pitää olla sellainen, että voi puuhata ja mennä naisen kanssa myös kahdestaan, ihan samallalailla kuin kavereittenkin kanssa

lisää mielipiteitä? Kiitos tähän asti vastanneille.

Minulle on tosi tärkeää, että seurustelukumppani (tuleva avo- tai aviomies) on myös hyvä kaverini, jopa ystävä. Naispuolisten ystävien ja kavereiden kanssa juttelen ns. naisten juttuja esim. sisustus-, vaate- ja meikkijuttuja, mutta myös parisuhdejuoruilua. Kuitenkin puoliso on se, jonka kanssa tulee jaettua päivittäin yhteistä aikaa. Osa ajasta menee miehen kanssa tietenkin pakolliseen (työ, ruoka, kodinhoito, lapset), mutta aina jää aikaa muuhunkin jutteluun kuin kotiin, lapsiin ja työhön liittyvään jutusteluun.

Mitä isommaksi lapset kasvavat, niin sitä enemmän jää aikaa kahdenkeskiseen puuhasteluun. Olisi ihan kamalaa, jos ei olisi yhteistä jutun juurta. Jos olen miehen kanssa vaikkapa kahdestaan viikon mökillä, niin ihan hirveää olisi, jos se yhteinen aika pitäisi täyttää telkkarilla, netillä, Facebookilla ym., jotta saa tarvittavaa ihmiskontaktia.

Mulla on takana jo yksi kariutunut parisuhde. Kummassakin suhteessa ollut tosi tärkeää, että on samantyyppiset elämänarvot. Kummallakin ollut omia harrastuksia ja kavereita, mutta silti yhdessä myös harrastettu. Aika paljon vietetään aikaa myös pariskuntina esim. vaput, juhannukset ja uudet vuodet.

Sanoisin siis niin, että parasta olisi, jos mies olisi paras kaveri. Silti se ei poista tarvetta siltä, että on myös muita tärkeitä ihmissuhteita. Haluan pitää tietyt asiat minun ja naispuolisten ystävättärieni välisinä asioina, jotka on sellaisia, jotka ei miestä kiinnosta tippaakaan.

Jos mietin omia vanhempiani, niin kyllä heilläkin parisuhde on myös ystävyyssuhde. Näin taitaa olla kaikissa pitkissä parisuhteissa. Pelkkä seksi tai raha harvemmin lienee pitää yhdessä vuosikymmeniä.

Ainakin meillä on näin puolin ja toisin. Pitäähän kumppanin seurassa viihtyä.

Jos on ihmissuhde, jossa luotetaan toinen toiseen, jaetaan aikaa toisen kanssa, avaudutaan elämän kivuista ja haaveista, ja rakastetaan toista, niin millä perusteella sana "ystävä" ei siihen soveltuisi?

Millainen on parisuhde missä ei ole noita asioita? Ei ainakaan kenenkään toive, ellei halua seksisuhdetta. Tosin seksisuhteeseenkin syntyy melkein väistämättä jonkinlainen ystävyys, koska on oltava luottamusta, uskalletaan jakaa intiimiyttä, ja ne asiat sitovat ihmisiä toisiinsa.

Se on ihan eri asia, onko kumppanin kanssa samoja harrastuksia tai kiinnostuksenkohteita. Ystävyys ei perustu asioihin, vaan ihmisiin. Hyvin erilaisten ihmistenkin välillä voi olla ystävyys.

Mulla on kumppani myös ollut aina paras kaverini. Eikä sitä oikein voi olla huomaamatta kun äärimmäisen harvoinb vähiä kavereitani edes tapaan tai kutsun käymään niin naisen kanssa enimmäkseen yhdessä puksaillaan kaikenlaista. Riittää mulle, ei mun mielenterveys tarvitse sen ihmeemmin miespuolisia kavereita, tosin ehkä pari kertaa vuodessa on ihan virkistävää tehdä miesporukassa jotain ihan vapaa-ajallakin mutta kaljanjuomiseksihan se urheilukin lopuksi aina menee :D Mutta siitä ei riitaa saada aikaiseksi kun hyvissä ajoin olen ilmottanut että mulla on menoa ja tuun takasin ehkä tuhannen seipäässä :D

Toivon, että mieheni pitäisi minua ystävänään. Hän on ystäväni, luotettuni ja rakkaani. Hän on ulkomaalainen ja viettää paljon aikaa maanmiestensä seurassa eikä varmaan kerro minulle kuin pienen osan ajatuksistaan. Mutta toivoisin, että ajan kanssa hän oppisi enemmänkin olemaan ystäväni, ei vain aviomieheni.

Minusta tuo ystävyysnäkökulma on aina tuntunut jotenkin oudolta parisuhteessa. Eihän hän ole ystäväni, vaan rakkaani, eli jotain suurempaa. Ehkä tämä on vain semantiikkaa, koska kaikki asiat jotka lasketaan kuuluvaksi ystävyyteen, löytyvät mielestäni terveestä seurustelusuhteesta itsestäänselvästi. Eli mielessäni en erota ystävyyttä erillisenä osana siitä kokonaispaketista, joka rakkaani on. Vai onko minussa sittenkin jotain vikaa jos en osaa ajatella kumppania ystävänä?

Naiseni on mun tyttöystävä ja seksikumppani mut ei mun ystävä tai kaveri. En tee mitään juttuja tyttöystäväni kanssa. Ja se ei halua tehdä mun kanssa mitään. Jos ehdotan johonkin tapahtumaan tai konserttiin lähtemistä niin se soittaa sen muita kavereita mukaan.

Jos haluan lähteä espanjaan lomalle niin sen kaverit on pakko päästä mukaan. Jos haluan mökille niin se soittaa heti kaverilleen et tulee kans mökille. Siksi käyn mökillä yksin. Olenkin kyl aikonut jättää sen kohta.

Ainakin minä ja mieheni olemme toistemme parhaat ystävät. Eihän toisen kanssa voi olla, jos ei viihdy hänen seurassaan. Parisuhteeksi ystävyytemme tekee tietysti seksi ja läheisyys sekä yhtenevät tulevaisuuden suunnilmat. Minulla on myös mies- ja naispuolisia kavereita, joiden kanssa tykkään viettää aikaa, mutta he ovat vain ystäviä, mieheni on enemmän, mutta ystävä myös siinä missä muutkin. Teemme paljon asioita yhdessä, mutta meillä molemmilla on myös oma elämä ja omat ystävät, joiden kanssa vietämme aikaa.