En ymmärrä miksi edes aloitin tämän viestin kirjoittamisen. Ehkä tarvitsen vain vertaistukea, tai jotain mine purkaa ajatuksia. Tällä hetkellä minun on vain niin paha olla, jokainen hengenveto tuntuu niin raskaalta, oksettaa ja ajatukset pyörivät vain yhden henkilön ympärillä. Minut on jätetty.
Parisuhteeni ei ole ollut helppo missään vaiheessa alkumetrejä lukuunottamatta. Tapasin mieheni reilu pari vuotta sitten netin kautta. Kilometrejä meillä oli välissä parisen sataa, mutta se ei meitä estänyt ja päädyimme etäsuhteeseen. Tapailumme jatkui useamman kuukauden ajan siten, että näimme noin kaksi kertaa kuukaudessa hänen luonaan. Kaikki oli täydellistä, hän vastasi kaikinpuolin unelmiani, lisäksi hän oli ensimmäinen ihminen jonka kanssa todella olin kunnolla seurustellut. Kaverimme tiesivät meistä, toisinkuin vanhempamme. Tässä vaiheessa on varmaankin hyvä sanoa että olemme molemmat miehiä. Vanhempani eivät siis suoranaisesti tietäneet homoudestani, vaikka syvällä sisimmissään sen olivat varmasti jo kauan tiedostaneet. Lopulta tieto parisuhteestani kantautui vanhemmilleni ja tästä eteenpäin heillä ei kuulema olisi poikaa. "Hinttiä he eivät talossaan katselisi". Tilanne tuntui tukalalta ja kerroin että kyseessä oli vain kokeilu ja etsin itseäni. Minun vapauteni oltiin riistetty, olin riippuvainen vanhemmistani, sillä asuin tuolloin vielä heidän kattonsa alla. Asia painettiin villaisella tietyin ehdoin, mutta se selkeästi vaikutti perhesuhteeseeni. Siitä alkoi myös parisuhteeni alamäki. Olin salasuhteessa. Elin suoranaisesti kaksoiselämää, eristäydyin muista ja valehtelin lähes kaiken tekemäni jokaiselle, vain sen takia että saisin viettää aikaa puhelimessa ja netissä rakkauteni kanssa. Pahinta olivat reissut hänen luo jolloin minun tuli vain hävitä. Kaikella oli seurauksensa. Huomasin pian että minulla ei ole ympärilläni ketään muita kuin hänet. Hänen mukaansa olin välillä raskas, sillä vaadin paljon huomiota, mutta se lienee ymmärrettävää tilanteessani? Suhteemme alkoikin arkiintua ja riitelyt etenkin mustasukkaisuudesta alkoivat lisääntyä. Samalla myös tapaamisemme saattoi venyä jopa kuukauden päähän. Silti sinnittelimme koska rakastimme toisiamme. Tai ainakin minä rakastin. Hän ei vain ehkä "osannut" aina ilmaista sitä samalla tavalla. Aikaa kului tähän tapaan aina näihin päiviin saakka jolloin tappelimme puhelimitse mustasukkaisuudesta, harvoin näkemisestä yms ja suutuspäissämme tulimme tulokseen, että ehkä on hyvä jatkaa vain kavereina. Älysin samantien yksinäisyyden ja kaiken sen pahan olon joka minulla oli. Minulla ei ole enää kalliota joka piti minut pinnalla tässä elämässä. Tällä hetkellä tahtoisin vain lipua pois.. Pahinta on etten voi puhua kenellekkään, sillä ne vähäiset kaverit jotka olen saanut pidettyä lähelläni eivät tiedä elämästäni mitään. Kukaan ei voi käsittää sitä miten sairasta elämää olen viettänyt pari viimeistä vuotta.
Onneksi exäni on hyvin ymmärtäväinen ja välittää minusta vieläkin paljon. Mietin häntä kokoajan ja tahtoisin jutella puhelimessa kokoajan. En vain kehtaa häiriköidä jatkuvasti pahoilla ajatuksillani. Tavallaan tiedostan että ehkä näin oli parempi molemmille osapuolille ja etenkin minulle. Hänen sanojensa mukaan: "Rakas, sinun on vain aika saada elämääsi uusia tuulia ja jotain muuta mikä sinut tekee oikeasti onnelliseksi". Mutta silti minun oli tavallaan hyvä olla hänen kanssaan. Ehkä se oli tavallaan vain jonkinsortin tottumista? Jokatapauksessa koen kaipuuta häntä kohtaan jokaisella tavalla. Tilannettani pahensi äskeinen vierailuni hänen luonaan. Tunteeni ovat niin sekaisin, enkä tiedä mitä minun tulisi tehdä. Rakastan häntä niin perhanan paljon. Pahimmalle minusta tuntuu hänen käytöksensä ja ns. kylmä olemus, ihankuin hän olisi tehnyt päätöksensä jo ajat sitten suhteeni ja uskalsi paljastaa ajatuksensa vasta nyt.
Helpotti hieman. Kiitos hei!
Parisuhteeni ei ole ollut helppo missään vaiheessa alkumetrejä lukuunottamatta. Tapasin mieheni reilu pari vuotta sitten netin kautta. Kilometrejä meillä oli välissä parisen sataa, mutta se ei meitä estänyt ja päädyimme etäsuhteeseen. Tapailumme jatkui useamman kuukauden ajan siten, että näimme noin kaksi kertaa kuukaudessa hänen luonaan. Kaikki oli täydellistä, hän vastasi kaikinpuolin unelmiani, lisäksi hän oli ensimmäinen ihminen jonka kanssa todella olin kunnolla seurustellut. Kaverimme tiesivät meistä, toisinkuin vanhempamme. Tässä vaiheessa on varmaankin hyvä sanoa että olemme molemmat miehiä. Vanhempani eivät siis suoranaisesti tietäneet homoudestani, vaikka syvällä sisimmissään sen olivat varmasti jo kauan tiedostaneet. Lopulta tieto parisuhteestani kantautui vanhemmilleni ja tästä eteenpäin heillä ei kuulema olisi poikaa. "Hinttiä he eivät talossaan katselisi". Tilanne tuntui tukalalta ja kerroin että kyseessä oli vain kokeilu ja etsin itseäni. Minun vapauteni oltiin riistetty, olin riippuvainen vanhemmistani, sillä asuin tuolloin vielä heidän kattonsa alla. Asia painettiin villaisella tietyin ehdoin, mutta se selkeästi vaikutti perhesuhteeseeni. Siitä alkoi myös parisuhteeni alamäki. Olin salasuhteessa. Elin suoranaisesti kaksoiselämää, eristäydyin muista ja valehtelin lähes kaiken tekemäni jokaiselle, vain sen takia että saisin viettää aikaa puhelimessa ja netissä rakkauteni kanssa. Pahinta olivat reissut hänen luo jolloin minun tuli vain hävitä. Kaikella oli seurauksensa. Huomasin pian että minulla ei ole ympärilläni ketään muita kuin hänet. Hänen mukaansa olin välillä raskas, sillä vaadin paljon huomiota, mutta se lienee ymmärrettävää tilanteessani? Suhteemme alkoikin arkiintua ja riitelyt etenkin mustasukkaisuudesta alkoivat lisääntyä. Samalla myös tapaamisemme saattoi venyä jopa kuukauden päähän. Silti sinnittelimme koska rakastimme toisiamme. Tai ainakin minä rakastin. Hän ei vain ehkä "osannut" aina ilmaista sitä samalla tavalla. Aikaa kului tähän tapaan aina näihin päiviin saakka jolloin tappelimme puhelimitse mustasukkaisuudesta, harvoin näkemisestä yms ja suutuspäissämme tulimme tulokseen, että ehkä on hyvä jatkaa vain kavereina. Älysin samantien yksinäisyyden ja kaiken sen pahan olon joka minulla oli. Minulla ei ole enää kalliota joka piti minut pinnalla tässä elämässä. Tällä hetkellä tahtoisin vain lipua pois.. Pahinta on etten voi puhua kenellekkään, sillä ne vähäiset kaverit jotka olen saanut pidettyä lähelläni eivät tiedä elämästäni mitään. Kukaan ei voi käsittää sitä miten sairasta elämää olen viettänyt pari viimeistä vuotta.
Onneksi exäni on hyvin ymmärtäväinen ja välittää minusta vieläkin paljon. Mietin häntä kokoajan ja tahtoisin jutella puhelimessa kokoajan. En vain kehtaa häiriköidä jatkuvasti pahoilla ajatuksillani. Tavallaan tiedostan että ehkä näin oli parempi molemmille osapuolille ja etenkin minulle. Hänen sanojensa mukaan: "Rakas, sinun on vain aika saada elämääsi uusia tuulia ja jotain muuta mikä sinut tekee oikeasti onnelliseksi". Mutta silti minun oli tavallaan hyvä olla hänen kanssaan. Ehkä se oli tavallaan vain jonkinsortin tottumista? Jokatapauksessa koen kaipuuta häntä kohtaan jokaisella tavalla. Tilannettani pahensi äskeinen vierailuni hänen luonaan. Tunteeni ovat niin sekaisin, enkä tiedä mitä minun tulisi tehdä. Rakastan häntä niin perhanan paljon. Pahimmalle minusta tuntuu hänen käytöksensä ja ns. kylmä olemus, ihankuin hän olisi tehnyt päätöksensä jo ajat sitten suhteeni ja uskalsi paljastaa ajatuksensa vasta nyt.
Helpotti hieman. Kiitos hei!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olet ihan pimeä.
Lopeta muiden herjaus netissä.
Törkeää vanhemmiltasi sanoa noin. Moni ei jättäisi lastaan missään tapauksessa. Sinä löydät ihmisiä vielä joihin voit paremmin luottaa, kun aiemmat ovat pettäneet. Muillekin käy samalla tavalla, että vanhempi tai vanhemmat hylkäävät jostain syystä. Tai eivät tue, lapsi ja vanhempi on eri mieltä. Se ei ole harvinaista ikävä kyllä. Sinun kuuluu olla juuri sellainen kuin olet, olet hyvä ihminen. Ei ole ollut väärin elää kaksoiselämä siinä tilanteessa.
"Suhteemme alkoikin arkiintua ja riitelyt etenkin mustasukkaisuudesta alkoivat lisääntyä."
Kumpi oli mustasukkainen? Oliko aiheellista? Olisiko parineuvoja voinut auttaa?
"Samalla myös tapaamisemme saattoi venyä jopa kuukauden päähän."
Kummasta se johtui? Ja mikä oli syynä?
"suutuspäissämme tulimme tulokseen, että ehkä on hyvä jatkaa vain kavereina"
Kumpi niin sanoi ensin? Ja miksi sinä sanoit jos et sitä halua, voiko sen perua sanoina. Vaikka ei palaisi yhteen.
"Minulla ei ole enää kalliota joka piti minut pinnalla tässä elämässä. Tällä hetkellä tahtoisin vain lipua pois.."
Olisiko tekemistä mihin saat ajatukset. Tuttua tuo, koska itsekin elän yksin, ettei ole kalliota. Ellei tee itsestään sellaisen, se voi kannattaa. Älä livu nyt pois, kaikki voi kääntyä parempaan ennemmin tai myöhemmin. Anna aikaa.
"Pahinta on etten voi puhua kenellekkään, sillä ne vähäiset kaverit jotka olen saanut pidettyä lähelläni eivät tiedä elämästäni mitään."
Voit keskustella nimettömänä kriisipuhelimeen tai kriisikeskuksessa. Saat uusia näkökantoja ehkä tilanteeseen. Sinne voi soittaa tai mennä uudelleenkin aina.
"Kukaan ei voi käsittää sitä miten sairasta elämää olen viettänyt pari viimeistä vuotta."
Ei elämäsi ole ollut sairasta. Miten muka? Olet parhaasi yrittänyt. Toki vaikea suhde on voinut tehdä hallaa.
"Onneksi exäni on hyvin ymmärtäväinen ja välittää minusta vieläkin paljon."
Vaikka ette palaisi yhteen, suosittelen jotain parineuvojaa, saisi asiat selväksi. Jos hänen tunne on sellainen, ettei voisi yhteen palata, yritetty on selvittää. Välimatka?
"Mietin häntä kokoajan ja tahtoisin jutella puhelimessa kokoajan."
Rakastuminen ja rakastaminen ei lopu. Vain aika voi auttaa näissä asioissa jossain määrin, hyvin pitkä aika.
"Tavallaan tiedostan että ehkä näin oli parempi molemmille osapuolille ja etenkin minulle."
Onko hän ollut aidosti rakastunut suhun? Sinä olet aidosti rakastunut.
"Hänen sanojensa mukaan: "Rakas, sinun on vain aika saada elämääsi uusia tuulia ja jotain muuta mikä sinut tekee oikeasti onnelliseksi"."
Miten rakastunut mies (hän) voisi sanoa tuollaista ^ Rakastaako todella jos noin sanoo? Vai pelaako jotain peliä että toinen roikkuisi vielä epätoivoisemmin. Itselleni tulisi sellainen reaktio että palataan äkkiä takas. Mutta se ei ole järkevää jos hän on kylmä, kuten nyt luin.
"Jokatapauksessa koen kaipuuta häntä kohtaan jokaisella tavalla."
Tuttu tunne, jokapäiväinen itselleni.
"Pahimmalle minusta tuntuu hänen käytöksensä ja ns. kylmä olemus, ihankuin hän olisi tehnyt päätöksensä jo ajat sitten suhteeni ja uskalsi paljastaa ajatuksensa vasta nyt."
Onko hän kylmä narsisti? Vai oliko niin, ettei hän ollut rakastunut ja rakastanut? :( Tai jos loppui, niin kertoi liian myöhään sulle? En minäkään ymmärrä miksei silloin aikoinaan ole ollut rehellinen heti. Silloin kun jo tuntui ettei. Kuinka pitkä aika se ajat sitten voisi olla?
Se ei tee rakkauttasi yhtään vähäarvoisemmaksi että toinen torjuu, se on arvokasta maailmassa. Sinä voit itse käsitellä asiaa muiden kanssa, jos hänen kanssaan ei voi. Tai jos hän ei puhuisi totta. Sun pitää antaa aikaa itselle ja odottaa päiviä jolloin selkiää.
Ja onko hän sellainen, miksi hänet ajattelit. Usein ihminen näkee kaikki hyvät puolet rakastamassaan ihmisessä, korostetusti. Huonoja ei näe kuin myöhemmin, jos silloinkaan. Entä jos hän kohtelee tuleviakin kumppaneita samalla tavalla? Mitä jos luonteessa on jotain kylmää? Onko keskustelu koskaan rauhassa onnistunut ilman riitaa? Kumpi riiteli? Jatkoi riitaa? Miten sen olisi saanut rauhalliseksi puheeksi?
Zemppiä. Onnistut elämässä ja olet hyvä. Tapaat vielä ihmisiä paljon, nuo eivät tule olemaan ainoita. Itsekin jää roikkumaan vanhaan, koska rakkaus jää. Mutta ehkä jonakin päivänä kohtaa myös uusia. Ei tilalle, vaan siksi kun vaan kohtaa. Rakenna kotiin pesä josta voi rauhassa tarkkailla maailmaa, lämpöisessä ja turvassa. Se että on joskus yksin ollut pitkiä aikoja, ei tarkoita että on ikuisesti.
Suhteet ja rakkaus ovat yhtä vaikeita monille. Itselleni varsinkin. Minut on useasti jätetty aiemmin elämässä. Nyt tunnistan kuka pitää minusta ja ei, nopeasti.
"Pahinta on etten voi puhua kenellekkään, sillä ne vähäiset kaverit jotka olen saanut pidettyä lähelläni eivät tiedä elämästäni mitään."
Kokeile temppua. Kysy mitä mieltä ovat homoseksuaalisuudesta, älä kysy kaikilta vaan muutamalta. Ja sano että luit jonkun kirjan vaikka aiheesta jossa on jotain isoa draamaa, etsi joku kirja. Sillä selviää vähän heidän kantansa asioihin. Entä onko heillä omia pahoja kokemuksia suhteiden päättymisestä? Tai vaikeista vanhemmista? Mitä he niistä ajattelevat. Älä suoraan täräytä mitään, jos ei tiedä heidän reaktioita. Ellei halua päästä eroon niistä jotka eivät ole suvaitsevia. Pahin väärinkäsitys on, että miehistä kiinnostunut voisi kiinnostua kaverista kun on mies, eihän se niin ole. Vain tietyt kiinnostaa muualla. Toinen on tautiriski mitä pelätään eli suojautumisasiat. Ne voi käydä läpi jos joskus kertookin jollekin.
Entä jos sä oletkin hyvä kirjoittamaan? Kirjan. Johon ei ole pakko laittaa omaa nimeä kanteen. Tilanne koskettaa monia takuulla. Ja auttaa muita. Moni sun jälkeen kokee samoja ja sua ennen on voinut olla. Mut nyt hoida itsees, lepää ja jaksamista paljon.
Sinulla on julmat ja ymmärtämättömät vanhemmat. Toivottavasti peruvat puheensa vielä joskus ja pyytävät anteeksi sinulta.
Sydänsuruihin en osaa muuta neuvoa antaa, kuin vanhan kliseen: aika parantaa haavat.
Yritä unohtaa hänet, älä uhraa voimiasi enää. Nyt sait kaipaamasi helpotuksen. Hetken se kirpasee, mutta jatkossa on hyvä olla!
Sammutin kännykkäni, en halua olla nyt yhteydessä ulkomaailmaan. En tiedä mikä sai minut katsomaan tätä kirjoittamaani viestiä uudelleen.. Ahdistavaa luettavaa. Elän tässä ja nyt onnelisena(ko). Jokatapauksessa ikinä en päässyt tuosta miehestä eroon, vaikka kuukaudet kuluivatkin. Huomaamattamme palauduimme yhteen. Kummankaan tunteet eivät olleet päässeet muuttumaan. Itseasiassa tämä niinkutsuttu ero vain vahvisti suhdettamme. Osaan arvostaa ja rakastaa niitä huonojakin päiviä parisuhteessa.
Valitettavasti elän vieläkin omassa kuplassani. En vain tiedä kuinka kauan jaksan hengittää tässä rajoitetussa ja niin hankalassa tilanteessa. Joskus se kupla puhkeaa. Ehkä silloin saan normaalin elämän. Elämän jossa ei ole salailua, valheita ja jatkuvaa hampaiden kiristelyä onnensa eteen. En tiedä onko vanhemmillani vielä silloinkin rakasta poikaa.. Rakkaus sattuu.
Tätä viestiä kirjoittaessa taas muistin että minulla on maailman ihanin ihminen rinnallani, joka lohduttaa ja keksii ratkaisun kaikkeen. Kuoreensa käpertyminen on tuttua ja turhaa. Iphone says on.