Millainen liiton olisi pitänyt olla, että se olisi toiminut. Kaikilla tuntuu olleen kauhea puoliso ja asiat menneet koko ajan ihan toisella lailla kuin olisi halunnut. Miten sitten olisi pitänyt mennä? Kun eron jälkeen asuu yksin, ei voi kuin kiukutella itselleen kun raha ei riitä tai koti ei ole siisti tai televisiosta tulee väärää ohjelmaa. En nyt tässä siis väheksy todellisia tilanteita, joissa oikeita persoonallisuushäiriöisiä (joita on on kyllä keskuudessamme) tai vaimonhakkaajia on lähdetty pakoon, vaan normaalia kyllästymistä tai ahdistumista liitossa ja eroa sen vuoksi.
Minä olisin halunnut seurustella pitempään akoinaan, avoliitto tuli käytännön syistä liian aikaisin ja siksi tunsin puolisoni turhan huonosti. Pitkän liiton alku oli hätäinen, koska avoliitto jotenkin ilman kihlausta nolotti ja mentiin sitten kihloihin. Kihlaus oli kyllä pitkä, mutta häähomma vuorostaan juostiin kokoon suku-yms syistä vauhdilla, kun oli aika ostaa yhteinen asunto ja talous haluttiin turvata. Oikeastaan mitään harkintaa valtavan ihastusryöpyn lisäksi ei tapahtunut. vaan kaikki meni niin kuin oi tapana. Sukulaisilla ja pienillä vihjeillä oli merkityksensä. Tämä kai oli sitä, mitä kutsutaan "toisten elämän elämiseksi". Kun nyt kerron jo aikuistuville lapsille tästä, heitä naurattaa, mutten ole varma ettei heillekin tule samaa kokemusta perheenlisäykseen liittyen aikanaan. Vaikka olen siis varoittanut kuuntelemasta muita.
Minä olisin halunnut seurustella pitempään akoinaan, avoliitto tuli käytännön syistä liian aikaisin ja siksi tunsin puolisoni turhan huonosti. Pitkän liiton alku oli hätäinen, koska avoliitto jotenkin ilman kihlausta nolotti ja mentiin sitten kihloihin. Kihlaus oli kyllä pitkä, mutta häähomma vuorostaan juostiin kokoon suku-yms syistä vauhdilla, kun oli aika ostaa yhteinen asunto ja talous haluttiin turvata. Oikeastaan mitään harkintaa valtavan ihastusryöpyn lisäksi ei tapahtunut. vaan kaikki meni niin kuin oi tapana. Sukulaisilla ja pienillä vihjeillä oli merkityksensä. Tämä kai oli sitä, mitä kutsutaan "toisten elämän elämiseksi". Kun nyt kerron jo aikuistuville lapsille tästä, heitä naurattaa, mutten ole varma ettei heillekin tule samaa kokemusta perheenlisäykseen liittyen aikanaan. Vaikka olen siis varoittanut kuuntelemasta muita.
Vastaukset 28
Vanhimmat
mUlläkin meni kaikki alkuun jo vikaan. Ois pitänyt arvata. MIes ei koskaan puhunut mistään muusta kun autoista ja moottoripyöristä. Lopussa ei puhunut niistäkään. Kun piti ottaa kantaa mennäänkö jouluksi sukulaisiin. Se vaan sano päätä sää. Ja sitten se istu vaan siellä v------ autotallissa eikä tehny kotona mitään. Ei mitään. Ei siis pistänyt tikkua ristiin. Mut ero kyllä tuli kun se löi. Terapias sanoi että löi kun ei saanut puhua.
Siis tohon edelliseen. Miehen pitäisi ainakin puhua.
Olen samaa mieltä kuin sinä "puu6", puhumattomuus kaiketi on monen suhteen alamäen juuri. Mutta on niin jännittävää, kun näin eronneena sinkkuna miehet puhuvat minulle kaiken aikaa. Baareissa, harrastuksissa, rannalla ollaan kovin puheliaita näin eronneelle naiselle. Ja ilmeisesti samat miehet avoliitoisaan, avioliitoissaan olivat mykkiä. Puhuvan miehen nyt ainakin voisi alkuun valita. Voisi tehdä vaikka sopimuksen, että puhutaan viikoittain vaikka lasillisen ääressä syvemmistäkin kuin vain bensalaskusta, öljytilauksesta, lasten harrastuksista tai muusta kaikesta, mitä perhe-elämä tuo tullessaan.
Pelkkä puhuminen ei riitä, ainakaan minulle. Ex puhui kun tykkäsi kuunnella omaa ääntään. Eli vain puhui ja puhui, itseään kiinnostavasta aiheesta. Vaikka kymmeniä minuutteja putkeen. Jos keskeytti, hän suuttui. Jos vaihtoi huonetta, hän tuli esitelmänsä kanssa perässä tai sanoi "hei älä nyt mene, kun puhun sinulle". Vaikka olen hyvä kuuntelija, kaikella on rajansa.
Joo, tee sinä vain se sopimuksesi puhumisesta. Oletkos koskaan ollut parisuhteessa miehen kanssa, puhutaan vuosista, joka ei vastaa, kun kysyt jotain tärkeää? Kyllä minäkin aikani yritin, kun lapsellisuuttani kuvittelin, että vika oli minussa. Aikaa kului, ja mykkyyttä, mutta kokemustakin karttui ko ihmisestä. Mm että vastaus tulee selkeänä ja kuuluvana, jämäkkänäkin vielä, kun hän tiesi, että asia oli sellainen, että tulisin myöntymään hänen tahtoonsa. Demokraattisuutta, keskustelua tai edes sovittelua hän ei halunnut. Joko hänen tahtonsa mukaan toimimme yhdessä, tai hän toimii tahtonsa mukaan yksin, kertomatta minulle. Tulos on, että vuodet vierivät, eikä mitään yhteistä suuntaa.
Jos parisuhteessa ei voi tehdä sopimuksia, niin sitten erotaan. Ei siinä muu auta.
Mun kokemuksen mukaan ei uskalleta puhua ettei loukattais tai suututettais toista. Tämä pätee toisinpäin myös. Erehdyin tässä taannoin kertomaan miehelleni mikä mielestäni menee vikaan suhteessamme. Siitä tuli hirveä tappelu ja syyllistys. Parempi pitää suu kiinni. Suurin osa täälläkin mellakoivista puolisoista ei oikeasti kuitenkaan halua kuulla totuutta vaan vain sellaista mikä miellyttää itseä.
Jos suhteessa ei voi kertoa mikä menee vikaan ilman syyllistämistä tai rakentamatonta riitaa, ei asiaan auta taaskaan minkään muu kuin ero.
Usein ihmiset tosin loukkaantuvat enemmän siitä miten sanotaan kuin mitä sanotaan. Tai sanomaan klassiset sanat "miksi sinä et koskaan?" "miksi sinä aina noin?" "sinussa on tuollainen ikävä piirre.." jne. Asioita pitäisi lähestyä aina minä-muodossa "minusta tuntuu..." "minusta näyttää..."
Naimisissa 9v. Totta puhut ihmiset tahtovat kuulla vain hyviä asioita kehuja itsestään, kauneudestaan, haluavat naurua.
Mutta kun sen oman miehen kanssa keskustelun pitää olla kaiken kattavaa, teokonaurut , valheelliset kehuskeleut ovat väärin, pitää todella uskaltaa sanoa mitä tuntee, mitä toivoisi, ja pistää pystyä myös kompromiseihin , pittää osata joustaakin toisinaan.
Puolisot voivat keskustella lisäksi jops päivän lehden kirjoittamista asiosita, yleensäkin ihan kaikesta, silloin he varmasti osaavat nauraakin oikeille asioille ja löytää itsetuntonsa, jota toisen ei tarvitse yrittää sanoilla pöngittää.
Pitää yrittää olla loukkaantumatta jokaisesta pienstä erimielisyydestä, ja tärkeintä on nähdä toisen väsymys eli autttaa vastamäessäkin, eikä juosta pakoon tai alkaa moittia.
Jokaisen elämässä on päiviä, että kaikki ei miellytä, mutta jos aina vetää herneen nenään, pian kyllä huomaa olevansa aika yksinkin, kaikki katoavat jopa se elämisen arvoinen elämä.
"Kun eron jälkeen asuu yksin, ei voi kuin kiukutella itselleen kun raha ei riitä tai koti ei ole siisti tai televisiosta tulee väärää ohjelmaa"
Asun lasten kanssa, teinejä. Siitä huolimatta ei ole kertaakaan tarvinnut kiukutella, etteivät rahat riitä. Ne riittävät, koska ex ei ole tuhlaamassa ja näin ollen tiedän tulevat menoni. Lisäksi helpottaa, ettei ex enää voi käyttää taloudellisesti myöskään sukulaisiani hyväkseen. Koti on aina siisti, paljon pienemmällä panostuksella, koska ex ei ole sotkemassa ja levittelemässä tavaroitaan hujanhajan. Televisiostakin tulee ainoastaan hyvää ohjelmaa. Tv on myös usein kiinni. Ex istui olohuoneessa tv auki kaiket illat, kaukosäädin kädessä kanavia rämpsytellen yhdeltä toiselle. Hirveällä vaivalla sain kerran viikossa katsotuksi lempparisarjani ja siirretyksi exän katsomaan 2. tv:tä toiseen huoneeseen.
Liitossa pitää olla vuorovaikutusta, keskustelua (puhuminen kuunteleminen ymmärtäminen). Lisäksi tarvitaan ongelmanratkaisutaitoa ja -tahtoa.
"Kun eron jälkeen asuu yksin, ei voi kuin kiukutella itselleen kun raha ei riitä tai koti ei ole siisti tai televisiosta tulee väärää ohjelmaa"
Samat kokemukset kuin edellisellä tästä asiasta. Rahat riittää, kun mies ei ole elätettävänä ja hän joutuu nyt viimeinkin osallistumaan myös lasten kustannuksiin. Koti pysyy siistinä, kun mies ei ole "läjittämässä" joka nurkkaa romuineen ja esim. imurointi on huomattavan vaivatonta aiempaan verrattuna. TV:sta voi itse valita (yhteistyössä lasten kanssa) katsottavan ohjelman ja uutisten katsomisen voi jättää väliin, jos siltä tuntuu. Yleensä toosa on kuitenkin kiinni.
Oma pääkin tuntuu tässä vähitellen selviävän ja näkee eron aihauttavan hyviä muutoksia elämän eri saroilla.
"Samat kokemukset kuin edellisellä tästä asiasta. Rahat riittää, kun mies ei ole elätettävänä ja hän joutuu nyt viimeinkin osallistumaan myös lasten kustannuksiin. Koti pysyy siistinä, kun mies ei ole "läjittämässä" joka nurkkaa romuineen ja esim. imurointi on huomattavan vaivatonta aiempaan verrattuna. TV:sta voi itse valita (yhteistyössä lasten kanssa) katsottavan ohjelman ja uutisten katsomisen voi jättää väliin, jos siltä tuntuu. Yleensä toosa on kuitenkin kiinni."
Minulla myös samanlaiset kokemukset. Ihan kuin omalta näppäimistöltäni sinun ja edellisen kirjoitus. Hyvin monelle ero on yksinomaan hyvä, elämänlaatua parantava asia.
Olen ihan samaa mieltä keskustelijoiden kanssa siitä, että se puhuminen pitää olla vuorovaikutuksilista ja molempia kiinnostavaa. Minulla kyllä ei rahat aina yksinkään riitä, vaikka kuinka budjetoisi, koska yllätyksellisiä menoja tulee valitettavasti yksinkin. Dominoivasta ihmisestä eroon pääsy ilmeisesti antaa kyllä jonkinlaisen euforisen tilan. Sen ymmärrän.
"hyvänelämänmalli"
Ainahan jotain yllättäviä menoja tulee jokaiselle. Budjetissa täytyy ehdottomasti olla vararahasto yllätysmenoja varten.
Niin pitää, eli ostohulluus kuriin ja osa tulosta, pienikin säästöön, joku päivä tulet huomaamaan, kuinka hyvä juttu se on.
Millaista olisi pitänyt olla? Tuossa ne tärkeimmät taisi jo tullakin: vuorovaikutus, johon sisältyy toisen huomioiminen ja kuunteleminen, ongelmien selvittäminen. Ehdottomasti myös rakentava riitely. Riitojahan aina tulee, mutta ne pitäisi selvittää ja päästä aina jonkinmoiseen yhteisymmärrykseen.
mitä sellasella miehellä tekee joka koko ajan muita vilkuilee ja pettää..
Ap: Niin tuo rakentava riitely on hyvä. Kun aina tulee kuitenkin jotain konfliktejakin, niin se, ettei menisi mykkäkouluksi tai pihtaamiseksi tai ovesta ryntäämiseksi, vaan osattaisiin käsitellä riidat rakentavasti.
Muille, kiitos, yritän muistaa säästää!
"Kun aina tulee kuitenkin jotain konfliktejakin, niin se, ettei menisi mykkäkouluksi tai pihtaamiseksi tai ovesta ryntäämiseksi vaan osattaisiin käsitellä riidat rakentavasti."
Huomautan vain, ettei riitoja ja konflikteja useinkaan käsitellä rakentavasti, vaikkei menekään mykkäkouluksi, pihtaamiseksi tai ovesta ryntäämiseksi.
Mun suhde kariutui ikäviin appivanhempiin ja siitä seuranneeseen pahoinvointiin suhteessa. Olisi silloin 20 vuotta sitten pitänyt tajuta ettei se omena kauas puusta putoa.
Appiukko oli tuurijuoppo mallia "virtahepo" olohuoneessa ja anoppi aivan sietämätön suustaan. Ei ollut heidän kanssaan mitään yhteistä ja katkaisin heihin sitten välit ennen lapsen syntymää.
10 vuotta meni ihan ok. Vanhempani jeesailivat lapsenhoidossa ja appivanhemmat pysyi poissa aiheuttamasta ongelmia. Kävi kuitenkin niin että vaimosta tuli lapsen myötä äitinsä kaltainen marisija. Masennuin siihen jatkuvaan räksytykseen vaikka asiat oli muutoin erinomaisesti. Oli talot ja autot ja maat.
Lopputulemana "yllätysero" ja valtavan järjetön huoltoriita johon hassaantunut kymmeniä tuhansia euroja, koska exä ei kommunikoi muualla kuin käräjillä. Kävi loppujenlopuksi niin että minä sitten olin "kaiiken" pahan alku vaikka perheeni olin elättänyt.
Jatkossa seuraan tarkemmin appivanhempien toilailuja ennenkuin sitoudun.
Pitää olla puhumista, kuuntelemista, päivittäistä halaamista ja kädestä pitämistä (sen ei saa koskaan antaa loppua), toisen huomioimista, omien negatiivistenkin tunteiden kertomista, anteeksipyytämistä, anteeksiantamista, toisen haluamista, läheisyyttä ja seksiä, yhteisiä hetkiä, valvomista, vinkkupullo joskus huiviin yhdessä, yllättämistä, itselle nauramista, virheistä oppimista. JA omaa aikaa ja sitä, että joskus katsoo, että tuleehan se ikävä. Jos tuohon pystyt mutta toinen ei SINUN kanssasi, voit todeta, että et taida olla oikean kanssa.
Tosi hyvin kiteytetty!
Meidän parisuhde katosi jonnekin lasten syntymien ja muuttojen/uran rakentamisen sekaan. Aikaa ei käytetty yhdessä olemiseen ja tekemiseen, vaan kaikki tekeminen oli vain lasten ja perheen ympärillä. Lopuksi olimme vain ystäviä jotka jakoivat vanhemmuuden ja yhteisen asuntolainan. Ei läheisyyttä, ei seksiä - vuosikausiin... On järkyttävä ajatus että eroaisi sen takia ettei ole harrastanut seksiä moneen vuoteen (vaikka on ollut koko ajan parisuhteessa). Läheisyyden puute saa kuitenkin ihmisen epätoivoiseksi ja tunneköyhä liitto romuttaa uskon omaan itseen. On monella tavalla helpompaa asua edelleen saman katon alla, mutta todellinen onnellisuus on kaukana. Mietin pitkään kuinka onneton minun tulee olla jotta voin perustella eron lapsilleni. He ovat onnellisia ja tasapainoisia, mutta minä koen että oma elämäni valuu hukkaan. Jatkamalla yhdessä viemme toisiltamme mahdollisuuden olla onnellisia jonkun toisen kanssa. Eroamalla hajoitamme lasten kodin. En todellakaan tiedä mitä tehdä...
"On järkyttävä ajatus että eroaisi sen takia ettei ole harrastanut seksiä moneen vuoteen "
Miksi ajatus järkyttää sinua? Minusta puuttuva seksi kertoo sen, ettei liitossa ole läheisyyttä, yhteenkuuluvuutta, kumppanuutta, ei iloa, ei onnea ylipäänsä. Ei sinun pidä lapsillesi eroa perustella mitenkään! Ei oikeastaan edes puolisollesi. Jokainen haluaa silti jotain sanoa, vaikkei oikeaa syytä sanoisikaan, etenkin jos se on "julma".
"Miten sitten olisi pitänyt mennä? "
Kahdella sanalla "paljon paremmin". Olisi pitänyt olla rakkautta, läheisyyttä.
Exän olisi pitänyt ottaa osaa, huomioida muita, arvostaa perhettään. Ei vain asettua poikkiteloin kaikkien tielle, ja sanoa olevansa oikeassa. Piti itseään tietäjänä. Tiesi tietysti kaiken paremmin kuin minä, lapset, omat vanhempansa, sisarensa. Mutta myös tiesi paremmin kuin lääkärit, viranomaiset, poliitikot jne. asiasta riippumatta.
Eiköhän hyvän suhteen perusta ole molemminpuolinen kunnioittaminen ja arvostus...rakkaus ja läheisyys.
Yhteiset mielenkiinnonkohteet on tietysti plussaa mutta kyllä ajan myötä voi myös opetella kiinnostumaan asioista joista toinen pitää.
Nimimerkille "vain rakkaus", tosin en ole tuosta asiasta samaa mieltä, sillä mitähän se raukkaus todellisuudessa kenellekin on, onko se seksi, vai todella käsikynkää kulkeminen, onko jatkuvaa lääppimistä. Mutta kun se puolisolle on merkitykseltään olla aivan toisenlainen arvo, esim. hän arvostaa, että keskustelet hänen kanssaan, ja et vaadi tuohon käsikynkkään tai seksiin jatkuvasti.
Rakkaus on eräänlainen arvomaailma ja senhän pitäisi jotenkin mennä samaan suuntaan.
Minusta on enemmänkin jonkinlaista ulosnäyttämistä, nämä julkisella paikalla käsi kädessä kävelemiset, kiihkeät suudelmat, tekonaurut ja ja navan alapuolen jutut.
Seksi on iolmeisesti joillekin ihmisille jonkinlainen kiinnipitämisen väline, jonkinlainen huume siellä aivoissa, joka on addiktoinut liialliseksi ja tavallaan tuhoaa ihmistä enemmään kuin antaa yhtään mitään hyvää.
Mutta ihmiset, jotka todella ovat "kaiken tietäviä", kaiken tallaavat, lääkärit, viranomaiset, politiikot ym, ovat kyllä se ärsyttävin sakki.
Lause jonkin suusta, teen mitä haluan ja muut mitä osaavat, on sellainen, että jotenkin karvani nousevat pystyyn, en juuri näiden ihmisten seurassa viihdy.
Toinen ihmisluonne, joka sanoo että minä menen nyt, ilman että asiosita puhutaan ennakkoon tai suunnitellaan perhettä ajatellen nämä menot, olivat nyt mitä tahansa, kyllä ovat niitä itsekkäitä, että varon ja paras lienee muidenkin varoa, sillä kotona viihtyvää menijästä ei koskaan tule, sitten hän tarvitsee jo omaishoitajaa.
"Opi tuntemaan"
Jos puolisoiden käsitys rakkaudesta/arvoista on kovin erilainen, ei liitosta tule mitään. Mutta liitosta ei myöskään tule mitään, jos toinen ei huomioi kumppaniaan eikä lapsia missään asiassa, vaikka sanoisi rakastavansa. Ehdoton edellytys liiton jatkumiselle on molempien myönnytys "en voi tehdä kaikkea mitä haluan" ja "kysyn puolisoni mielipidettä".
Rakkaus on puolison kokonaisvaltaista huomioonottamista, aikaa. Siihen kuuluu parisuhteessa myös seksi, läheisyys.