Voi hyvä jumala! Tämä tuska on kestämätöntä!
Tänään hän lähti viimeisen kerran. Miten menen tästä eteenpäin? Tuntuu kuin vastassa olisi vain musta seinä.
Tänään hän lähti viimeisen kerran. Miten menen tästä eteenpäin? Tuntuu kuin vastassa olisi vain musta seinä.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Voimia! Tiedän tuskasi, olen kokenut saman.
Minuutti minuutilta, tunti tunnilta ja päivä päivältä...muuta ei voi tehdä kuin antaa ajan kulua. Minulla aikaa kulunut nyt puoli vuotta ja pikkuisen jo näkyy valoa tunnelin päässä.
Tuska on kova, mutta kyllä se siitä vaimenee, usko pois. Kun itse puoli vuotta sitten erosin, olin satavarma etten koskaan pääse yli siitä. Vielä nytkin tulee päiviä, jolloin itken silmät päästäni, mutta on myös päiviä, jolloin huomaan etten ole miettinyt exääni koko päivänä.. Tuollaiset päivät lisääntyy ja lisääntyy..
Yritä jaksaa!
Täällä tuntuu kanssa niin pahalta, ettei oo tosikaan. Rinnan päällä helevetin iso kivi, joka hakkaa ja naarmuttaa lujaa.
Tuntuu että henki lähtee. Ei jaksa nousta enää ylös. Ei jaksa enää taistella. Ei vaan jaksa enää.
Jos tästä enää selviä hengissä? Jos se loppu nyt tähän..
Itse olen kokenut eron ihan tässä hiljattain. Nuo lamaantumisen ja voimattomuuden tunteet ovat nyt väistymässä, mutta se suru pitää surra. Surua ei pidä haudata ja kyhätä siitä vihaa. Maailma ei lopu tähän ja mitään itsetuhoisia asioita ei kannata edes pohtia. Kannattaa antaa itselleen aikaa. Ottaa vähän lomaa jos mahdollista ja pitää itsestään huolta. Pitää hengittää, syödä, juoda ja liikkuakin. Jutella ystävien kanssa kun tuntuu sille. Maailma on hyvä paikka, vaikka se ei nyt siltä ehkä tunnu.
mutta sattuu jonkin aikaa niin s......sti. Minulla jo toinen ero tänä vuonna, tosin viimeisin melko lyhyt suhde, pari kk.Tosin luulin, että tämä kestää tällä kertaa. Itse ehdin laittaa tunteita peliin, mutta miehelle en merkinnyt mitään. Tuntuu vain niin pahalta... Kerta kerralta vain pahemmalta. Ei enää jaksaisi. Mutta eiköhän sitä taas jossain vaiheessa tästä nousta ja jatketa eteenpäin... Tsemppiä teille muille.
Kaikki mikä ei tapa, sattuu ihan saatanasti, mutta myös vahvistaa. Sydänsuruista kyllä selviää, vaikka koville se ottaakin. Näin haluan uskoa, vaikka tällä hetkellä itsestänikään ei siltä tunnu.... Olen lamaantunut ja surullinen, tulin jätetyksi ja petetyksi.
Tiedän, että ansaitsen paremman miehen, mutta silti ikävä on kova. Tunteitaan ei voi deletoida, niille on annettava aikaa....
Hitto, vaikka kuinka tässä muita yritän tsempata ja olevinaan fiksuna naisena tiedän miten pitäisi toimia, niin silti en osaa kun ero ja suru omalle kohdalle sattuu. Vaikeaa tämä on ja todellakin toivon,että joku päivä helpottaa... Mitenhän kauan siinä kestää?
Enpä kesälomaa aloittaessa tiennyt, että vietän sen suremalla eroa....
Voimat lopussa:
Kyllä voi "deletoida" taito siihen on osattava... melko helppo mental träning
Voisitko neuvoa miten se tapahtuu? Miten tunteet deletoidaan..? Olisin erittäin kiitollinen neuvosta!
Vaikka kuinka yritän olla ajattelematta häntä ja joka kerta kun tekee mieli esim. soittaa hänelle, soitankin kaverille tai äidille tai jollekin ihan muulle... Yhteydenpito välillämme on loppunut, silti tuo mies valtaa ajatukseni jatkuvasti.
Kiitosta vaan :)
Juu, olen tunneihminen, mutta mielikuvitukseni ei kovinkaan rikas ole. Osaan myös rentoutua ja keskittyä..
Ehkäpä tämä meni nyt hieman hakoteille. Ihan tällaista apua jota sinulta saa, en koe tarvitsevani. Juttelen kyllä ihan oikealle lääkärille asioistani jos siihen tunnen tarvetta. Lähinnä olisin ollut kiinnostunut kuulemaan jonkun toisen samassa tilanteessa olevan kokemuksia siitä miten tunteista pääsee eroon..
Juuri nyt näyttää niin hemmetin vaikialta. Tuntuu vaikialta lähtä töihin, syödä ja nukkua. Kaikki se vähäinenki mitä syön, meinaa tulla ylös.
Sitä vaan miettii, että miksi taas kävi näin. Mikä hemmetin kakkosnainen olen aina?!?
Päästän miehen lähelle. Annan luvan olla innoissaan ja onnellinen. Hetken päästä tyrmäys; löytykin parempi nainen.
Ensimmäistä kertaa suutuin niin, että läimäytin poskelle täysiä.En todella suosi väkivaltaa. Yleensä anon takaisin tai itken julkisesti perään. Nyt kuppi kaatui nurin.
Valvoin yön ja mietin missä vika?! Luonteessa vai ulkonäössä?! Millanen pitäs olla, että ei aina rikkois ihtiään. Ja montako kertaa, pitää nousta ja koota palasia.
Itkettää ja ahdistaa pirusti.
Järki sanoo toista kuin sydän.
Ei voi muuta sanoa kuin tsemppiä kaikille. Tää on kipu, joka sattuu aivan helvetisti. Tuskan määrä sanoinkuvaamaton. Ei jaksa mitään, vaikka pakko on. Pahinta on se fakta, että tää on vain läpikäytävä..
Niin totta... tää tuska on käytävä läpi, muuta keinoa ei ole. Joku päivä huomaamme, että vielä se aurinko näyttäytyy, vaikka siltä ei todellakaan tunnu tällä hetkellä.
Minä myös mietin mikä meni pieleen..olinko liian ruma, lihava ym, että mieheni halusi jättää ja lennossa vaihtaa toiseen.. Itsetunto koki kovan kolauksen. Olen pitänyt itseäni aina nättinä ja kuullutkin sen miesten suusta, mutta tällä hetkellä koen olevani maailman rumin ihminen. En ole nähnyt tuota uutta naista, enkä voi verrata häntä itseeni, mutta vakaasti uskon ettei kukaan huonompaan vaihda..
Olen anellut häntä takaisin, pyytänyt nätisti selitystä, viestitellyt, soitellut...en saa vastausta. Olen myös raivonnut ja nimitellyt, ei tehoa sekään. Pahimmalta tuntuu, että olen hänelle aivan ilmaa tällä hetkellä. Se loukkaa syvästi.
Olen valvonut ja miettinyt, itkenyt töissä ja vapaalla..Aikaa on nyt kulunut 5 kk erosta eikä helpotusta ole vielä näkyvissä. Olen miettinyt ammattiauttajan luo menemistäkin, ystäviä en viitsi enää rasittaa näillä murheillani.
Kiitos teille kaikille, jotka täällä jaksatte kuunnella avautumista. Olette kullan arvoisia ja teidän kokemuksistanne saa voimaa jatkaa eteenpäin!
Tsemppiä teille kaikille, jotka saman asian parissa aikaa vietätte! Kyllä tää vielä joku päivä iloksi muuttuu.....
Ei ollut eka kerta, kun kävi näin. En tiedä onko viisautta vai luovuttamista, mutta enää en jaksa kysellä perään.
En laita viestiä, en soittele. Annan vain olla, vaikka se on pirun vaikiaa. Hävitin kaikki yhteystiedot, koska pelkään sortuvanu vanhaan kaavaan. Itken perään, viestittelen ja soittelen.
Tää oli toinen kerta, kun kirpas pahasti. Ei vaan jaksa.
Ei Mua ole ikinä rumaksi haukuttu, mutta kun näin käy tarpeeksi usein, miettii mikä vikana. Olenko aina se ikuinen kakkonen.
Alkaa usko loppua, että onko olemassa miestä, jonka kanssa viettää pitkä elämä hyvine ja pahoine päivineen sekä hetkineen.
Saada lapsia ja olla onnellinen. Ei toinen ihminen sua onnelliseksi tee, mutta se täydentää sun onnea.
Olen jo hiukan alle 30-vuotias. Vähän aikaa sitte sain kuulla olevani vanha. Ja ihmettelivät suuresti, kun ei ole puolisoa ja lapsia. Helvetti, se loukkas. No en tosiaan tiedä, miksi kaikki suhteet on kaatuneet uskottomuuteen ja mies on löytänyt paremman.
En tiedä. Jos tietäsin mitä teen väärin. Vannotaan vaan, ettei mussa oo vikaa, että heillä on ongelma. Jep, palijo se auttaakin saatana.
Tuntuupa jotenkin hemmetin hyvältä huomata, että en todellakaan painiskele tuskan kanssa yksin. Meitähän on täällä vaikka miten monta. En tietenkään iloitse siitä, että muillakin on vaikeaa, mutta kummasti se lohduttaa.
Kävin lääkärissä. Sain rauhoittavia ja sairaslomaa. Lääkäri ei ole erityisen empaattista tyyppiä, vaikka nainen onkin, mutta oikeastaan nyt parasta ja eniten tarpeen olivatkin sotilaallisesti esitetyt toimintaohjeet ja -määräykset. Pystyn jopa uskomaan, että tämä tuska menee ohi, koska lääkäri niin sanoi erittäin suurella varmuudella ja auktoriteetilla. Tai sitten rauhallisempi olo johtuu siitä, että otin jo yhden Xanorin. Onneksi on lääketeollisuus.
Kiva kuulla, että sait apua. Mun on kanssa mentävä huomenna lääkäriin, ei tää ahdistus muuten helpota ollenkaan...Itse olen kesälomalla, joten sairaslomaa en tarvitse, mutta olisi kyllä kivempi kesäloma viettää muullakin tavalla.
Ehkä olisi kannattanut hakea apua jo silloin 5 kk sitten, kun ero tuli. Olen yrittänyt selvitä itse, mutta tuska ja paha olo vaan lisääntyy. Töissä esitän pirteää, mutta kaikki vapaa-aika menee kieriskellessä ja itkiessä..
Ei ole mukava kuulla, että sulla on edelleen noin suurta ahdistusta. Viisi kuukautta on pitkä aika, ja mulla se on vasta kaikki edessäpäin! Jos mulla ei olisi lasta, päättäisin päiväni. Eikä tää ole vaan puhetta. Oikeastaan jo ennen eroa mulla oli vakaa varmuus siitä, että tää elämä on niin nähty. Mutta omalle lapsellehan ei voi näin kamalaa asiaa tehdä eli joku järki mullakin vielä tallella on.
Onneksi sinä tajusit hakea apua ajoissa, olet fiksu! Sinulla ei kestä viittä kuukautta toipua, voin vannoa.. Äläkä edes mieti päivien päättämistä, ei kukaan mies ole sen arvoinen! Lapsesi on tärkeintä maailmassa, hänen vuokseen jaksat kyllä!
Minä olen vellonut liian kauan tässä surussa; olen sinnitellyt päivästä toiseen ja yrittänyt tsempata itseäni, että huomenna on parempi päivä. Aaltoliikettä tämä on ollut; välillä mieli on kirkkaampi, välillä päivät menevät aivan sumussa..
En tiedä olenko sairastunut masennukseen tässä samalla, en koe olevani masentunut, mutta ahdistus on valtava. Mietin, mitä exäni tekee uuden kanssa, miten on rakastunut ja miten tuo uusi nainen saa häneltä kaiken sen huomion jonka olisin itse halunnut.
Vaikka järki sanoo, että ero oli paras ratkaisu, riitelee tunne vielä vastaan. Joku päivä osaan suhtautua tähän järjellä, tiedän sen. Minä näköjään tarvitsen kunnon suruajan ennen kuin osaan päästää irti.
Voimia sinulle! Kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu.. :)
Ilmoittaudun myös joukkoon..Maaliskuussa tuli ero yllättäen, miehellä oli toinen nainen mielessä. Ensin harrastin ja juhlin, sitten näin miehen uuden kanssa. Romahdin ja olen ollut syvissä vesissä toukokuusta lähtien. Ei huvita liikkua kaupungilla siellä missä miestä ja uutta voisi nähdä. Tekee mieli piiloutua maailmalta. Itken, vihaan, ikävöin, rakastan,välillä parempia päiviä, sitten taas itken. Pelkään kuinka kauan joudun rajoittamaan elämääni miehen ja uuden vuoksi. Minullakin järki sanoo, että suhteemme ei olisi voinut kovin kauaa jatkua, mutta tunteet inttävät vastaan ja sydäntä hiertää.
Tsemppiä sinullekin!
Minä romahdin jo eron hetkellä..en käynyt missään, en yksinkertaisesti pystynyt. Välillä näytti jo siltä että toivun, mutta exäni uusi suhde vei taas maton altani. En mahda mitään sille, että olen mustasukkainen. Kidutan itseäni miettimällä heitä yhdessä. En minäkään pysty menemään kaupungille enkä paikkoihin joissa voisin vahingossa heihin törmätä.
Tää on sairasta, tiedostan sen itsekin ja huomenna menen lääkärin juttusille. On sanottu, että suru pitää surra rauhassa, mutta kai tässä joku aikaraja voisi olla. Ei tällaisessa ole mitään tolkkua! En pysty edes kuvittelemaan mitään laastarisuhdetta itselleni, ajatuskin jostain toisesta miehestä oksettaa.
Helpottavaa huomata, että meitä on täällä muitakin. Minä saan paljon voimaa näistä kirjoituksista ja lueskeltuani muiden kokemuksia tiedän kyllä että tästäkin selviää.
Sitä odotellessa....
Samanlaista välttelyä harrastan itsekin, tiedän että pulssi nousee ihan varmaan jos näen jossain mutta jos näen ukkoineenpäivineen en tiedä kuin käy? kuvat joita näkee voivat painua mieleen ja palata kummittelemaan aina uudestaan ja uudestaan, en halua enää lisää karmivia kuvia muistiini.
Kiitos ja voimia sinullekin, kyllähän näitä kohtaloita maailmassa riittää..Minä kuvittelin olevani vahva ja selviäväni alkuvaiheessa, ylpeyttä se oli ja asioiden kieltämistä, en tuossa vaiheessa olisi varmaan edes ollut valmis kohtaamaan todellisuutta karuudessaan..
Tuo onkin inhottavaa, että joutuu kokemaan uuden kolauksen johtuen miehen uudesta suhteesta. Eikä tosiaan halua nähdä, ei viitsi yrittää keskustellakaan asioista jotka jäivät vaivaamaan vaan niitä saa yksin pyöritellä. Ja se loukkaa, kun toista ei yhtään tunnu kiinnostavan kuinka minulla menee..Toinen sen kuin porskuttaa uuden kanssa. Kyllähän tulee mielikuvia siitä, mitä hän uuden kanssa tekee, miten kesästä nauttii. Oma kesäni on mennyt tietysti surressa ja synkkyydessä..En minäkään pysty kiinnostumaan muista miehistä, hyvä jos mistään, Tuntuu, että elän vammautuneena, ilman rakkautta, ilman sydäntä.
Niin tässä voi vaan yhtyä edellisiin kirjoituksiin. Helpottaa kuulla, että muilla on myös tuota, että miettii itseään satuttavia ajatusia mitä tekee uuden kanssa jne... Eli kuuluu siis varmaan prosessiin. Ja myös se, että ei halua kykene lähtemään itse mihinkään ja nauttimaan elämästä.
Aina, kun koen olevan vähänkään paremmalla mielellä ja kuulen miehestä jotain, niin minulta lähtee heti pohja pois. Enkä vaan voi näille ajatuksille yhtään mitään.
Haluaisin häneltä jotain sselityksiä syitä tai jotain ja toisaalta taas en, koska nekin satuttaisivat kuitenkin, koska tosi asia on, että hän ei halunnut kanssani elää ja se on se mikä tuntuu pahalta. Miksi ei riitä eikä kelpaa!
Voimia kaikille kohtalotovereille, kyllä se päisvä paistaa vielä meillekkin ja nämä tuskat ovat muistoja, jotka haalistuvat ja muuttuvat voimaksi.
Ryhdiastäytkää naiset, hakekaa apua terapiasta ja katsokaa eteenpäin!
Maailma on täynnä kusipäitä, ja heistä on meidän itselukunkin päästävä eroon.
Tehkää elämä itsenne ja arvojenne mukaiseksi!
Kirjoittelin heinäkuussa ketjuun. Mitenkähän muilla menee, jos täällä sattuvat olemaan?
Minulla on mennyt selkeästi paremmin nyt muutama viikko, tuskaisa ahdistus ja suru on laimentunut, niin myös positiiviset tunteet ja muistot. Tällä hetkellä lievä ärtymys on päällimmäisenä..Mietin, että ehkä on hyvä, että näin häntä uuden kanssa vaikka se tosiaan jätti "polttavia kuvia" mieleen. Mutta pidemmällä tähtäimellä se auttanee yli pääsemisessä, kun ei haikaile toisen perään, ei halua nähdä eikä oikein voikaan olla yhteyksissä. Kaupungilla kävelen jo ihan hyvillä mielin ja olen ystävien kanssa, vaikka tiettyjä paikkoja välttelenkin. Pitäkööt he ne (juntti)paikat, keksin parempaa ajanvietettä. :)
Huonosti menee. Roikun edelleen hänessä kiinni vaikka hän ei minua enää halua, eikä olla kanssani ja tunteet hänen puoleltaan on jo aivan kuolleet. En osaa päästää irti, kun en tiedä miten sen tyhjyyden tunteen kestän. Hänellä on ilmiselvästi uusi ajatuksissaan, jota miettii ja joka saa häneltä kaikki ne romanttiset tunteet, jotka hän aiemmin jakoi kanssani.
Nyt hän on vaan tyhjä kuori minun kanssani ja sanoo, että katsotaan nyt rauhassa ja odotellaan. Olen kysynyt, että mitä tässä odotellaan, niin ärtyneenä vastaa että katsotaan nyt vaan mitä tapahtuu. Luultavasti odottelee toisen osapuolen ratkaisua ja sieltä puolelta ratkaisujen tuloa.
Miten saan voimia lähteä tästä suhteesta pois, kun ahdistaa jos lähden ja ahdistaa jos jään. On kamalaa katsella sivusta, kun toisella ei ole enää mitään tunteita minua kohtaan ja on aivan välinpitämätön minua kohtaan. Silti roikun ja toivon vaikka tasan tarkaan tiedän, että ei hänen tunteensa minua kohtaan enää muutu, koska ei pysty enää sanomaan rakastavansa minua ja välillämme ei ole enää mitään.
Mistä voimia lähtöön, miten jaksan yksin ilman häntä, miten olette selvinneet, miten kauan ikävän ahdistus kestää ja miten ylipäätään selvitä. Haluan kuolettaa nämä tunteeni, mutta miten ihmeessä ne saa kuolemaan, kun ei pysty toista edes vihaamaan?
Haluaisin laastarisuhteen, sellaisen jonka kanssa voisi hengailla ja jonka kainaloon voisi ahdistuksissaan käpertyä, se voisi auttaa pääsemään yli.
Siis oletteko vielä jonkinlaisessa suhteessa ja tilanne on epäselvä? Tiedän, että sitä jää helposti roikkumaan, mutta ihan kamalaa sekin on ja vie voimat..On kyllä väärin toiselta osapuolelta, jos hän roikottaa sinua tai antaa jonkinlaista toivoa välillä, vaikka ei ilmeisesti enää rakasta tai jopa odottelee jonkun toisen ratkaisua? Hän pitää sinua varalla?
Se lopullinen ero pelottaa ja sattuu kamalasti, mutta parempi se on pidemmän päälle kuin roikkuminen ja toisen kylmyyden katseleminen..Eroista ja kuolemistakin ovat ihmiset päässeet yli, vaikka ne isoja menetyksiä ja tuskallisia prosesseja ovatkin. Riippuu varmaan suhteesta, ihmisestä, muusta elämäntilanteesta, historiasta ym. miten pitkään menee, että saa eron käsiteltyä. Surulle ja kaikenlaisille tunteille on vain annettava aikaa, puhua luotettaville ihmisille, elää päivä kerrallaan ja tehdä asioita joista saa iloa. Prosessi varmasti pitkittyy, jos tilanne on epäselvä ja jää kysymyksiä ilmaan. Varmasti olisi hyvä, jos saisit sanottua hänelle sen mitä haluat sanoa ja tietäisit myös hänen ajatuksensa ja syynsä erolle.
Heippa vaan! Kiva kuulla, että olet jo noin pitkällä toipumisessa!
Täällä menee vaihtelevasti. Välillä on päiviä, etten mieti häntä, välillä edelleenkin itken silmät päästäni ikävästä ja kaipuusta. Välillä olen ärtynyt, välillä on mukaviakin päiviä. Olen käynyt ulkona ja tapaillut muutamia miehiä netin kautta. En kuitenkaan ole vielä valmis mihinkään vakavampaan, sen olen huomannut.
Hakeuduin elokuussa psykologin juttusille ja hänen kanssaan olen käynyt läpi asioita. On auttanut tosi paljon! En halunnut lääkitystä, sitäkin mulle tarjottiin.
Ehkä en enää niin surullinen enkä ahdistunut ole, mutta kyllä nämä vuodenaikojen vaihtelut palauttavat mieleen niin paljon muistoja...
En ole törmännyt exääni enkä edelleenkään tiedä miltä hänen uusi naisensa näyttää.. mietin kyllä ajoittain, että miten heillä menee ja jokohan arki on suhteeseen astunut. Huomaan vieläkin vältteleväni tilanteita ja paikkoja joissa voisin heihin törmätä.
Olin niin vahvasti tunnetasolla mukana seurustelussamme, että vasta nyt olen tajunnut miten paljon suhteeseen panostin..saamatta minkäänlaista vastinetta itse. Psykologin mielestä meidän suhteemme oli eräänlainen hyväksikäyttösuhde ja senkin takia siitä on hitaampaa ja vaikeampaa irrottautua. On vaikea antaa itselleen anteeksi tiettyjä asioita.
Edelleenkin uskon, että hengissä tästä selviän. Ja monta kokemusta rikkaampana eteenpäin jatkan :) Jossain odottaa se oikea, siihen uskon vahvasti.