Olen kohta puoli vuotta asunut erilläni ex-miehestäni . Samassa rytäkässä myös kotini myytiin ja perhe hajosi. Lapset/ nuoret muuttivat eri osoitteisiin. Minulla uusi
" koti", jossa asuu yksi lapsi kanssani. En koe tätä vielä kodikseni ja kaipaan toisinaan perhe-elämää kovasti. Silloin haluaisin kovasti " olla yhteydessä" entiseen mieheeni. Tiedän, ettei se ole järkevää, mutta halu yhteydenottoon on kova. Olen onneksi useimmiten pystynyt välttämään yhteydenoton.
Toivoisin kovasti vinkkejä, miten tuosta hetkittäin tulevasta ikävästä/ kaipuusta pääsisi yli ilman yhteydenottoa.
" koti", jossa asuu yksi lapsi kanssani. En koe tätä vielä kodikseni ja kaipaan toisinaan perhe-elämää kovasti. Silloin haluaisin kovasti " olla yhteydessä" entiseen mieheeni. Tiedän, ettei se ole järkevää, mutta halu yhteydenottoon on kova. Olen onneksi useimmiten pystynyt välttämään yhteydenoton.
Toivoisin kovasti vinkkejä, miten tuosta hetkittäin tulevasta ikävästä/ kaipuusta pääsisi yli ilman yhteydenottoa.
Vastaukset 61
Vanhimmat
Ei muuta kuin puhelin kouraan. Voihan olla että molemmat on erossa ollessa jotain oppineet? Vaikka monesti ylpeys käy lankeemuksen edelle?
Mies tietää kyllä tunteeni. Olen ne hänelle kertonut. Siksi en haluakaan olla yhteydessä, koska ymmärrän, jos hän haluaa etäisyyttä.
Vielä kuukausi sitten hän viestitteli päivittäin, nyt tilanne on muuttunut ja viestejä ei ole juurikaan tullut. Muutaman kerran on puhuttu, lähinnä lasten asioista vaan. Hän oli se, joka eron halusi. En haluaisi roikkua hänessä, vaan antaa hänen rakentaa uutta elämää tai ainakin huomata, oliko ero oikea ratkaisu.
Minulla ei ole koskaan ollut ikävä entistä miestäni/elämääni, vaan aivan päinvastoin. Ihanaa olla eronnut.
Piilota puhelin, kun haluaisit soittaa/viestittää. Keksi itsellesi jotain kivaa, älä roiku menneessä. Aloita siitä, että myönnät tosiasiat ja kirjoitat kunnolla ruutupaperille: minulla on uusi oma koti. Ei näin: minulla uusi "koti".
Mun mielestä on jo lähtökohdaltaan aikamoisen eri tilanne se että ap ei itse halunnut erota ja sinä rakastat sitä että erosit.
Ap.n pitää surunsa surra ja tunteensa läpi käydä ennenkun näkeevtaas valoa elämässä. Ei noin isoja asioita vaan lakasta piiloon.
Ei muutakun tsemppiä ap.lle ajan mittaan se helpottaa, mutta sure rauhassa. Etene asioissa omaan tahtisi, älä anna kenenkään hoputtaa
-Kodin sisustaminen kodiksi
-Paljon liikettä kodin ulkopuolella, menoja
-Ulkoilua, kuntoilua
-Ruuanlaitto, leipominen
-Marjastus, sienestys
-Elokuvat (kirjastosta, jos rahat ei riitä oikeisiin elokuviin)
-Katsele itsellesi uutta miestä (ei sen tarvitse johtaa haaveilua pitemmälle)
-Runsasta hemmottelua itselle, osta vartalovoiteita, voitele itseäsi niillä, hoida kauneuttasi ja hiuksiasi, siivoa vaatekomero rumista vaatteista ja osta parempia tilalle
-Aloita vanha harrastuksesi uudelleen tai keksi uusia
Tärkein: katsele itseäsi rakastavin silmin, koska olet paras tukijasi, rakastettusi ja ystäväsi, jota kukaan ei voi korvata. Moni katoaa avioliittoon, erossa täytyy löytää itsensä uudelleen.
Kovin suuret investoinnit kannattaa jättää, koska juuri eronneena ei oikein tuo laskupääkään toimi.
Voi tuntua ihanalta, että nythän se toinen ei niuhota rahan käytöstä, mutta totuus voi olla karu jos päästää nyt itsenäs irralleen tässä suhteessa.
Kuten eräs eronnut totesi , kun oli ottanut velkaa ja hienoutta oli ostettu. Niitä unelmia oli nyt täytetty, mutta valan maksu onkin rankempaa ja rahat ovat nyt niin tiukassa, että aina ei tiedä, miten saisi ostettua edes ruokaa.
Eli rahan käytöstä puolsion nalkutus ei oel aina aiheetonta, jokaisen tulisi tietää, että kaikki aunelmia ei voi saada ja monesti niitä on hyvinkin paljon karsittava, ei ole puolison vika jos tuloja ei riitä luxuselämään.
Asioilla kun tahtoo olla monenlaisia puolia, joten ei pidä tuomita ennskuin tietää todellisen totuuden.
Tarvitaan aika paljon vastoinkäymisiä ihmiselle, ennekuin on valmis tunnustamaan imiksi vierheitään, todellakin erotaan jopa ennkuin voidaan antaa periksi, vaikka olisli kuinka väärässä. Se on vain niin, että erossa menetetty on usein menetty kokonaan ja takaisin ei saa, vaikka huomaisi tehneensä suurimmaan mokan elämässään, on menettänyt todellisen rakkautensa.
oletko tosiaan anatamassa vinkkejä eroa elävälle ap:lle
vai jollekin haarukassa 63-68 eläkkeelle jäävälle henkilölle?
Mikä top 10 rytmilistassasi on tärkeysjärjestys ja mikä listassa
ensisijaisesti auttaa eron jälkeen itsensä uudelleen löytämisessä?
Kiitos etukäteen vastauksesta.
Sii26 vastaa, siis AP. Listassa olevat asiat olivat mielestäni ihan hyviä. Ikkunanpesu mm. auttoi Mieli virkistyi kummasti. Kun pakottaa itsensä pois
" junnaavista ajatuksista" ja alkaa tehdä jotain konkreettia ( ruoanlaitto, siivous, )
Myös ulos, toisten seuraan lähteminen auttoi, vaikka perusalavirettä se ei aina täysin poistanutkaan. Olen myös ostanut joitain uusia vaatteita ja antanut itselleni luvan tehdä asioita, joista itse nautin.
Ainoa asia, joka listassa ei vielä sopinut minulle oli " katsele itsellesi uutta miestä". sitä asiaa en koe omakseni.
Loppujen lopuksi erosta selviää varmaankin ajan kanssa. Siihen auttavat ihan tavalliset arkiset asiat, joita myös listassa oli. Suru on surtava, mutta siihen ei kannata jäädä " oleilemaan".
Ajan kanssa. Pidä mielessä ne syyt miksi erositte. Vanhakoti ja mies tietenkin ovat vielä mielessä tuttuina ja turvallisina. Mutta olet nyt itsenäinen ja uudesta kodistasi tulee ajan mittaan Sinun kotisi. Sinulla on nyt toisenlainen "perhe-elämä", se on sinä ja tämä kotona asuva lapsi, ja käyväthän kai ne muutkin luonanne joskus? Siitä tulee muodostumaan sinun uusi rutiinielämäsi.
Voi mennä vuosikin että ikävöit vanhaan. Se menee ohi. Joka päivä elämässäsi tapahtuu uusia asioita (tai vanhaa rutiinia) ja tukipylvääsi on uusi kotisi. Tutustut uusiin ihmisiin jne.
Puhuitteko miehesi kanssa eron syyt selviksi ja käsittelitte asiat ennen kuin muutitte erillenne? Ja siis ennen kuin lakkasitte pitämästä yhteyttä? Vaikka sinulla sellainen tunne olisi, muista ettei miehellä ehkä ole (voi ehkä ollakin?) ja yhteydenottosi voi saada hänet vain ärtymään. Toisaalta jos teet sen kerran, ehkä käsität ettet enää tee sitä jatkossa?
Oletteko lainkaan misään tekemisissä esim. lasten takia? Jos näin joskus käy ja olette asiallisissa väleissä ja hän hyvällä tuulella voit ohimennen häneltä kahden kesken kysyä kokeeko hän että asiat on selvitetty eikä mikään jäänyt häntä kaivelemaan. Muista kuitenkin että jos jotain jäi, se ei välttämättä ole mieluisaa kuunneltavaa, mutta kuuntele silti äläkä ala väittelemään jos kyse on jostain näkemyseroista tms. Jos ette kykene asioista siivosti keskustelemaan, siinä ehkä vastaus miksi eronne on niinkin välttämätön. Toivot tietysti että mies olisi toisenlainen ja vastaisi kaipuuseesi mutta jos ei ole niin ei ole.
Ehkä vain kaipaat ylipäätään toista ihmistä rinnallesi, olithan sellaiseen tottunut ilmeisesti lähemmäs parin vuosikymmenen ajan (lasten poismuutosta päättelen jo aikuistuneen). Siksi et ehkä kaipaa juuri tätä miestä vaan ylipäätään toista ihmistä. Kannattaa kuitenkin itsenäistyä ja käsitellä tuo suhde pois elämästäsi ennen seuraavaa, ettet kanna vanhan suhteen haamuja uuteen.
Erosimme, koska mies niin halusi. Itse en olisi halunnut, koska olen sitä mieltä, että vaikeudet on tehty voitettaviksi ja ettei elämä vaihtamalla parane. Jokaisella ihmisellä on oma elämänjana, jolla on erilaisia asioita, jotka pitää tavalla tai toisella selvittää. Silloin, kun fyysistä väkivaltaa tms. ei esiinny, tämä on mahdollista, jos kumpikin sitä haluaa. Tässä tapauksessa mieheni ( ex) ei sillä hetkellä sitä halunnut.
Vaikka erosta oli tavallaan puhuttu jo useamman vuoden ajan koin, että se on vain yksi asia impulsiivisen mieheni vaihtuvien asioiden ketjussa. Kaikki mieleen tulevat asiat piti saada toteuttaa ja useimmat kai saikin. Siksi en ajatellut, että ero oikeasti koskaan tulee. Meillä oli ihan mukava arki, nautimme yhteisistä kauppareissuista (myös mieheni, tämä ei ole kuvitelmaa ), ja muusta yhdessä tekemisestä. Meillä oli hyvä, molempia tyydyttävä seksi ( tosin miehelläni varmaan vielä omat seksiaddiktin tarpeet ). Tiesin niistä ja tavallaan ne hyväksyin, jos tätä sanaa voi käyttää.
Emme varsinaisesti puhuneet eron syitä selville. Koen, että se oli vain yksi impulsiivisuuden piikki, joka nyt sattui tähän aikaan ja päätin , etten vastusta.
Olemme kyllä yhteydessä, tosin viime kuukauden aikana vähemmän. Tämä sen jälkeen, kun ihmettelin, miksi viestittää minulle niin paljon. Ehkä " otti opikseen". Jos kerran erota halusi, ei voi pitää minua varalla, jos eisopivampaa löydä.
Olimme yhdessä lähes 27 vuotta. Kaipaan juuri tätä miestä rinnalleni. Koen, että ero oli väärä ratkaisu. Siksi tämä irtipäästäminen on niin vaikeaa. Uskon
( tai ainakin luulen ) että mies hetken päästä huomaa myös tämän, kun ei löydäkään etsimäänsä naista. On nimittäin varma, että löytää samanlaisen, joka ei ole niin kiukkuinen.
Mitä tuo viimeinen lause tarkoittaa?
Tunnet miehesi varmasti paremmin kuin kukaan muu, omasta näkökulmastasi. Ehkä se onkin syy, jonka vuoksi miehesi tahtoi erota? Tarkoitan, että rakastaminen ja hyväksyminenkin voi tulla suhteeseen taakaksi ja estää kasvun sekä muutoksen.
On mielestäni hyvä, että olet asettanut rajoja yhteydenpidolle ja siihen, mihin suostut. Sekä etsit keinoja, joilla hallita ikävää. Uusi elämä ei voi alkaa koskaan, jos uusia asioita ei tule vanhan tilalle. Siis uutta elämää pitää rakentaa ihan tietoisestikin.
Moni rakentaaa itsetuntoaan sen varaan, että on entiselle miehelleen korvaamaton. On totta, ettei samanlaista löydy. Mutta erilaisuus voi olla juuri se tekijä, mitä erolla haetaan. Jos jokainen parisuhde on alitajuista puoliskon hakemista, täydentävän puoliskon hakemista, joka vie omaa kehitystä eteenpäin, ei voi ajatella toisesta, että hän vain ikuisesti toistaa samaa kaavaa. Toisen ajatuksista ja tunteista ei voi tietää, ellei hän niistä kerro. Ja jos ollaan jo erottu, eivät ne asiat edes toiselle kuulu. Voi rakentaa tapahtuneesta oman kertomuksen.
Riippumatta siitä, palaatteko yhteen, sinun tosiaan kannattaa keskittyä siihen, mitä itse toivot ja haluat elämältäsi ja rakentaa siitä tietoisesti parempaa. Periaatteesi sitoutumisesta ovat hienoja. Mutta ota miehesi teko (eron haluaminen) vakavasti. Tekstistäsi tulee mieleen hieman "äitimäinen" asenne mieheesi, että tiedät paremmin mitä hän on ja ajattelee. Varmasti näin onkin, että tiedät hänestä paljon, mutta tiedätkö mitä itse haluat tulevalta? Keskity itseesi.
Älä vaan jää siihen uskoon roikkumaan, että mies katuu ja päättää palata takaisin sun luo. Sulla jää elämä elämättä, jos sitä vaan toivot ja odotat. Mun on vaikeaa uskoa, että eroa enemmän haluava palaisi takaisin. Mä itse olin se, joka halusin erota. Yhteisymmärryksessä asiat kuitenkin hoidettiin ja mies sano, kun muutin pois, että oli oikea ratkaisu. Hän kuitenkin piti minuun yhteyttä hyvinkin paljon ja mua ahdisti, kun hän ei tuntunut päästävän musta irti millään.
Sitten piti sanoa kovat sanat ja nykyisin pidetään yhteyttä vain lasten asioissa. Kertaakaan en ole eroa katunut ja uusi kotinikin tuntui heti omalta kodilta. Se on kuule vaan asenteesta kiinni! Mutta älä oikeasti uskottele itsellesi, että mies vielä palaa. Ei se palaa.
Siis se lause " on nimittäin varma, että löytää samanlaisen, joka ei ole niin kiukkuinen" ?
Se on suoraan mieheni suusta kuultu lause. Hän ei nimittäin kestä mitään negatiivisia asioita tai niiden ilmaisemista suhteessa. Viha on ihan mahdoton tunne hänelle ja jo tiukan äänensävynkin kokee huutamisena. Eroaa siis omien sanojensa vuoksi siksi, että haluaa seuraavaksi ottaa samanlaisen kuin minä, joka ei koskaa ilmaise mitään kielteistä tunnetta tai vihaa ja jolla ei ole mitään omia traumoja.
En osaa ottaa mieheni tekoa vakavasti. On nimittäin elämässään tehnyt näitä impulsiivisia tekoja ( ei tosin ihmissuhteisiin liittyen ) aiemminkin ja monesti joutunut itsekin ihmettelemään jälkikäteen, miksi teki kuten teki.
Puhuimme paljon, rehellisesti avioliittomme aikana, varsinkin mieheni tunteista ja ajatuksista. Hän oli/on erittäin hyvä analysoija ja lähes kaikki kirjoittamani asiat ovat hänen minulle kertomiani. Hän nautti puhua itsestään. On totta, että minulla varmaankin on " äitimäinen" asenne ja roolikin hänen elämässään, koska hänellä ei ole äitisuhdetta koskaan ollutkaan omaan äitiinsä. Olen hänen pitkäaikaisin ja läheisin ihmissuhde. Hänellä ei juurikaan ole ystäviä ja suhteet sisaruksiin ovat pinnalliset.
En kuitenkaan aktiivisesti halua ajatella, että hän palaa takaisin elämääni, koska niin ei varmaankaan käy. Haluan toki oppia elämään omaa elämääni. Tällä hetkellä vain se tuntuu niin vaikealta, koska kaikki asiat, joita omassa historiassa on voi jakaa vain itsensä kanssa. Siis, ei ole ketään, jonka kanssa puhua omista menneistä vuosista. Kukaan ei ole kokenut niitä minun kanssani. Minulla ei ole lapsuutta, jonka voisin jakaa vanhempieni kanssa, koska ei ole sellaisia vanhempia, joiden kanssa sen voi jakaa. Nyt minulla ei ole tätä " perhe-elämävaiheen " jakajaakaan. Tuntuu siis, ettei ole historiaa olemassa kuin itselle. Tulevaisuuskin on siis nyt vain itselle ja itsen varassa. Aika ikävältä ja merkityksettömältä kuullostaa.
Kiitos kuitenkin kannustavista sanoistasi.
Luulen ymmärtäväni mitä kerrot muistoista. 27 vuotta on jo joidenkin ihmisten koko ikä. Te, kaksi yksinäistä olitte löytäneet toisenne.
Puoli vuotta on tosi lyhyt aika toipua erosta ja tottua uuteen, jota ei halunnut. Ajatuksia entisestä tulee väkisinkin, ikävää, ehkä sitä voisi verrata puolison kuolemaan sillä erotuksella, että ihmettelen, missä on sinun kiukkusi miestäsi kohtaan? Siinäkö vain, kun kuvailet häntä vastuuttomaksi, impusiivinen jne.? Hän on kuitenkin aikuinen mies, joka kantaa vastuutaan nyt, ottamalla eron sinusta. Jos itse olisin vastaavassa tilanteessa, olisin miehelle vihainen ja se viha auttaisi eteenpäin rakentamaan uutta elämää ja repäisemään irti vanhasta.
Ihmiset, jotka eivät siedä riitaa, ovat oman kokemukseni perusteella niitä, jotka eivät uskalla kertoa mitään todellisia ajatuksia muille ihmisille. Olen oppinut varomaan tuolla tavalla kilttejä ihmisiä, koska he ovat täysin arvaamattomia ja epäluotettavia. MIehesi ei ehkä ole kertonut eron syytä, koska ei uskalla, koska pelkää loukkaavansa jne. ja näin sinulle jää tilanne, josta on vaikea päästä eteenpäin. Jos miehesi kertoisi sinulle rehellisesti mitä ajattelee sinusta ja liitosta, miksi haluaa erota, olisi se varmasti sinulle asia, joka auttaisi jättämään hänet taakseen rakastettuna.
Yhteisiä vuosia ei mikään pyyhi pois kuolemaa lukuunottamatta, joten mikään ei estä teitä joskus muistelemasta vanhoja, vaikkette olekaan enää naimisissa. Kuitenkaan yhteiset muistot eivät ole syy jatkaa avioliittoa sinullekaan, eikö niin? Kaipaus entiseen elämäntyyliin saa kysymään, mitä siinä oikein kaipaat, vaaditaanko siihen juuri tuota miestä? Kuka kuuntelee sinun ajatuksiasi ja analysointejasi itsestäsi? Nautitko sinäkin itsestäsi puhumisesta ja jos et, voisiko sitä opetella? Eihän juuri sitä ihmistä voi korvata, jota edelleen rakastaa (?), mutta riippumatta siitä, onko naimisissa vai ei, kannattaa opetella olemaan myös yksin. Rakkaus ja riippuvuus, tarrautuminen ovat pelottavan lähellä toisiaan.
Ihmettelet, missä on kiukkuni ja vihani miestäni kohtaan.
Olet oikeassa siinä, että en osaa tuntea tai ainakaan ilmaista vihaa ja kiukkua. Lapsuudenperheessäni niitä tunteita ei saanut ilmaista. Jos joku ilmaisi , siitä seurasi isän tulo surulliseksi joka johti pitkään alkoholikauteen ja väkivaltaan. Olen jo pienestä pitäen siis oppinut tukahduttamaan omat vihan tunteeni niin, että olen tarkkaillut toisten tunnetiloja ja pyrkinyt vaikuttamaan asioihin niin, ettei " huonoa aikaa" tulisi. Isäni oli ( ja on vieläkin ) alkoholisti, varmaan mielenterveysongelmainen narsistikin, joka sekä henkisesti ja fyysisesti satuttaa äitiäni, joka ei osaa lähteä siitä elämästä pois. Itse en heidän kanssaa juurikaan enää ole tekemisissä.
Omassa liitossani ilmaisin hyvin vähän vihan tai edes kiukun tunteita. Mieheni kyllä ilmaisi omia tunteitaan ja tavallaan kai jatkoin kotoa oppimaani kaavaa. Halusin mahdollistaa mieheni jokaisen impulssin ja haaveet, ettei hänelle " tulisi huono aika", joka hänen kohdallaan tarkoitti yleistä tyytymättömyyttä ja vetäytymistä. Ei kuitenkaan alkoholia tai fyysistä väkivaltaa.
Mieheni kyllä varmaan kertoi eron syyn rehellisesti. Hän ei varmaankaan pelännyt loukkaavansa minua, koska hän kyllä usein loukkasi monilla eri tavoilla. Hän ei tuntenut empatiaa minua tai muitakaan ihmisiä kohtaan. Hänelläkin oli paljon persoonallisuuspiirteitä, joita voi ajatella epäsosiaalisiksi tai jopa narsistisiksi.Niitä ajatellessani saan kyllä itseni " vakuuttuneeksi" että ero on hyvä asia ja se auttaa vähän eteenpäin. Sitten toisaalta taas toisessa vaakakupissa on ne hyvät asiat, joita meillä oli.
Ajattelen, että mieheni on hyvin " kaksosluonne": toisaalta aivan ilkeä, itsekeskeinen, tunteeton mutta sitten taas toisaalta yhtä rehellisesti mukava, nauttii seurastani, välittää minusta,on ylpeä minusta.Hän ei esitä mitään eikä osaa yhtään pelata sosiaalisesti. Tästä syystä hänellä ei juurikaan ole läheisiä ihmissuhteita ympärillään.
Olen kyllä tämän kesän aikana opetellut olemaan yksin. Minulla on paljon ystäviä, joita olen tavannut. Se ei kuitenkaan voi korvata läheistä ihmistä, jota minulla ei enää ole. Jos joskus vielä löydän jonkun ihmissuhteen, voi mennä kyllä todella kauan, ennenkuin opin luottamaan häneen ja tunnen hänet läheiseksi. Sen verran paljon nämä tähänastisen elämäni läheiset ihmissuhteet ovat minun luottamustani horjuttaneet.
Puolustuskeinoni on aina ollut näennäinen vahvuus. Sillä olen pärjännyt(?) kohta 50 vuotta. Olisin toivonut, että olisin voinut elämäni loppupuolella pehmentyä ja joskus heittäytyä kontrollin ulkopuolelle, mutta tällä hetkellä se tuntuu vain kaukaiselta haaveelta.
Miehesi mielestä olit kiukkuinen, mutta omasta mielestäsi et osaa ilmaista kiukkuasi? Tarkoittaako tuo sitä, että kiukkusi ilmenee epäsuorasti?
Se, miten olemme oppineet ilmaisemaan tunteitamme, sallitut/kielletyt, on asia, jota kannattaa miettiä koko elämän ajan. Elämä opettaa eli uudet tilanteet. Tunnen useita ihmisiä, jotka eivät ole havahtuneet miettimään mallejaan 70-vuotiainakaan, olet mielestäni tuossa miettimisessä pitkällä. Viestisi ovat syvällisiä ja punnittuja.
Vanhempiesi elämä kanssasi on kaukaista menneisyyttä, nykyisyys on paljon enemmmn kuin pärjäämistä, olet oppinut paljon avioliitossakin. Monesti avioliitossa roolit jakautuvat, mutta kun nuo roolit alkavat väsyttää, seuraa muutoksia. Kun kerrot miehestäsi, minulle tulee mieleen jotakin lapsekasta. Toisaalta tulee mieleen, että katsotko häntä jotenkin kauempaa tai etäältä kuin verhon takaa, ehkä suojataksesi itseäsi, "tuollainen se on"? Ehkä ylempääkin? En epäile, ettetkö tuntisi miestäsi, mietin vain asennettasi, mistä se kertoo?
Vaakakuppi on sikäli hyvä vertauskuva, että painoa voi lisätä ja vähentää itse. Tarkoitan, että asioita voi nähdä eri näkökulmista. Mikset yhtä hyvin voisi nähdä ominaisuuksiasi vahvuuksina, koska tuollaisia ominaisuuksia voi pitää myös vahvuuksina? Ja se, mitä kerrot arvoistasi, on mielestäni hyvä pohja rakentaa. Ei se ole sinun vikasi, jos toinen on käyttänyt näitä sinussa olevia persoonallisuudenpiirteitä hyväkseen. Toisenlaisessa ihmissuhteessa niin ei olisi käynyt eikä niin tarvitse käydä jatkossa.
Noilla analysointikyvyillä voit nähdä jo äkkiä, millaisia ihmisiä ympärilläsi on. Sellaista kontrollia ihminen juuri tarvitseekin. Kaikenlaisten ihmisten ja asioiden edessä ei pidä pehmentyä, vaan luottamuksen syntyminen vie aikaa, varsinkin karvaiden kokemusten opettamana. Olet tavannut miehesi hyvin nuorena, silloin et voinut millään tietää mitä on luvassa.
Mutta akuuttiin asiaan en osaa antaa mitään enempiä vinkkejä kuin jo kirjoitin. Mitä olet kokeillut? En oikeastaan usko, että ajatuksia ja tunteita voi hallita tahdonvoimalla. Parempi vain antaa niiden tulla, kirjoittaa paperille, puhua ystävälle tietty aika. Aikaa, jonka ajatuksille antaa, voi kyllä rajata ainakin päivisin. Kotiin jääminen yksin lisää junnaavia ajatuksia, tekeminen vähentää niitä.
"Isäni oli ( ja on vieläkin ) alkoholisti, varmaan mielenterveysongelmainen narsistikin, joka sekä henkisesti ja fyysisesti satuttaa äitiäni, joka ei osaa lähteä siitä elämästä pois."
Oletko huomannut, että sinä teet aivan samoin kuin äitisi, lievemmässä mittakaavassa, mutta kuitenkin? Et olisi jättänyt ex-miestäsi, mutta ex jätti sinut. Jätti siitä huolimatta, ettet saanut ilmaista suhteessanne negatiivisia tunteita, vihaa ja kiukkua, ja jätit ne - totuttuun tapaasi - ilmaisematta. Mies oli ilkeä, itsekeskeinen, tunteeton. Loukkasi sinua. Silti sinä haikailet miehen perään ja tunnet olevasi yksinäinen. Sanoisin, että sekä sinä että äitisi olette läheisriippuvaisia. Äitisi todella vakavasti, hengenvaarallisesti. Sinun onnesi on, ettei ex-mies ollut väkivaltainen alkoholisti. Läheisriippuvuutta se ei kuitenkaan poista.
Kysyit "Mitä teette, kun ikävä entiseen elämään koettelee kovasti?"
Tähän minulla ei ole vastausta, sillä minä erosin exästä, olen siitä ihan jäjettömän onnellinen. Tiedän silti, mitä sinun pitäisi tehdä: löytää oma itsesi, löytää vihasi ja muut "negatiiviset" tunteet, opetella käsittelemään niitä. Ymmärtämään myös niiden hyödyt elämässä. On erittäin helpottavaa löytää kiukku, viha. On erittäin haitallista sinulle itsellesi, että olet jo lapsuudesta joutunut tukahduttamaan ne. Suosittelen, että otat yhteyttä ammattiauttajaan. Se kannattaa.
Ilona kirjoittaa hyvin. Täytyy sanoa, että samastun sii26 ajatuksiin kovasti, koska olen itsekin ollut lapsuudenperheen ja myös avioliittoni ilmapuntari. Ajatus terapiasta on hyvä, olen hyötynyt valtavasti useiden vuosien terapiasta. Oikeastaan merkittävin hyöty ei mielestäni ole kiukun tunteiden löytäminen niinkään, vaan sen lapsen löytäminen, joka joskus olen ollut. Se lapsi on pelokas, ei vihainen.
Mitä on läheisriippuvuus? Pelkoa hylätyksi tulemisesta ja yksinjäämisestä, aivan pienen lapsen pelkoja. Kun ihminen ymmärtää olevansa aikuinen, jolla on aikuisen järki, taidot ja kyvyt, hän osaa kysyä itseltään: kuka puhuu? Onko se pelokas lapsi vai aikuinen nainen. Tuota kysyn edelleen joskus itseltäni, vaikka olen rakastavassa ja hyvässä suhteessa nykyään.
Kiukku, jota mieheni ei kestänyt oli lähinnä yhteiskunnallisista asioista ( työstäni) kiihkeätä puhetta tai erilaisten ihmisten toimintaan liittyvää ihmettelyä. Se ei ollut kiukkua, joka oli osoitettua miehelleni tai oliko se edes kiukkua vaan vaan sitä, etten voi sietää työyhteisössä esimerkiksi työntekijöiden hyväksikäyttämistä.
Mieheni koki tämänkaltaisen puheen " huutamisena". . Vai oliko se epäsuoraa kiukkua?
Vanhempieni elämä ei ole kaukaista menneisyyttä vaan kyllä he tavalla tai toisella vaikuttavat minun toimintaani lähes joka päivä. Asuvat lähellä. Näen heitä usein, eikä se aina ole niin mieltäylentävää. Vanhempani ovat myös yksi syy avioerooni. Mieheni on myös saanut kokea julkistakin haukkumista heiltä, jota eisitten voinut koskaan saada mielestään. Ei halunnut enää asettaa itseään alttiiksi sellaiselle, vaikka asiasta on jo pitkä aika. Siksi katkeruus lapsuuttani kohtaan on minulla suuri.
Lapsekas oli hyvä sana kuvaamaan miestäni. Näen ja näinkin hänet varmaan koko ajan autettavana ihmisenä ja ajattelin, että minä voin auttaa. Hän oli tavallaan tietyissä asioissa lapsen roolissa ja minä kannoin/ kannan liikaa vastuuta aikuisten asioista. Asiat, joita hän sai toteuttaa yhteiselämämme aikana olivat tavallaan mielihaluja, joita en osannut/ voinut häneltä kieltää. Olen aina elämässäni halunnut auttaa ihmisiä, ehkä sitten itseni kustannuksella. Olenkin jo usean vuoden ajan yrittänyt asettaa rajoja niin kotona kuin työelämässäkin, koska en osaa sanoa ihmisille ei vaan haalin tehtäviä ja teen asioita toisten puolesta.
Antamistasi vinkeistä ole kokeillut jo useampia. En kuitenkaan uuden miehen katselua. Siihen en tunne olevani valmis vielä pitkään aikaan, ehkä en koskaan. Koko asia tuntuu todella vastenmieliseltä.Tämä kirjoittelu on taas auttanut ajatuksiani selkiytymään. Sinun vastauksesija kommenttisi ovat olleet avuksi. Kiitos, että olet jaksanut käydä kanssani tätä ajatustenvaihtoa.
Olen kyllä huomannut, että teen samoin kuin äitini, vaikka todella lievemmässä mittäkaavassa.
Tunnistan kyllä itsessäni läheisriippuvaisen ihmisen ja olen tätä asiaa työstänyt jo useamman vuoden ajan erilaisissa vertaisryhmissä sekä myös henkilökohtaisilla ammattiauttajakäynneillä.
Poimit tekstistäni sen, että mies oli ilkeä, itsekeskeinen, tunteeton.Hän oli kuitenkin paljon muutakin. Jos hän olisi todella ollut vain edellä mainittua, olisin kyllä lähtenyt suhteesta. Kuten aiemmin kirjoitin arki oli kuitenkin pääsääntöisesti hyvää. Siksi varmaan toisinaan haikailen niitä aikoja. Toki muistan ikävätkin asiat ja niistä saan taas voimia mennä eteenpäin.
Edellä oleva teksti oli lähinnä vastausta Ilonalle.
Ei, tuo ei ole mielestäni epäsuoraa kiukkua. Oletko niin kuin minä, että on vaikea olla vihainen ihmisille, koska koen, että he eivät voi itselleen mitään? En koe, että sitä tarvitsisi muuttaa (päinvastoin, se on voimavara ymmärtää ihmisiä heidän omista lähtökohdistaan), mutta rajojen asettaminen on ihan eri juttu. Vihaa on tietysti sekin, että pitää ihmisen kaukana itsestään ja valmiiksi määriteltynä.
Koska näen kirjoituksissani itseäni, voi olla, että sijoitan omia ajatuskulkujasi sinun tilanteeseesi, suhtaudu siis varauksella.
Vanhemmistasi tulee mieleen, että voit muuttaa paikkaan, jossa et näe heitä. En usko, että he ovat syynä avioeroosi, se on vain yksi typerä tekosyy, joita miehesi näköjään on viljellyt, mutta se mitä vanhempasi tänä päivänä sinulle ovat, voi muuttua todella paljon terapiassa. Sen olen itse kokenut. He eivät ole muuttuneet juurikaan, mutta itse olen muuttunut suhteessa heihin. Toisin sanoen, heidän valtansa (päänsisäinen) on poissa. Olet aikuinen nyt, sitä tarkoitin, että et enää elä lapsuutesi todellisuudessa enää. Tai sinulla on valtaa siihen, missä osassa he ovat nyt elämässäsi.
Piti siis kirjoittaa: näen kirjoituksissasi itseni.
Varmaan mainitsemasi viha asian kanssa on juuri niin kuin kirjoitit. En voi olla vihainen tässä tapauksessa miehelleni, koska ajattelin, ettei hän voi itselleen mitään tai ei osaa muuten toimia. Ehkä näin myös suojaan itseäni siltä ajatukselta, ettei hän välitä minusta tai siitä, että asia loukkaa minua.
Suhtaudun kaikkiin kirjoituksiin kyllä varauksella, mutta kirjoitat monia asioita juuri vähän niinkuin minäkin asian ajattelin. Nautin tällaisista pohdiskelevista ajatustenvaihdoista ja tavallaan kai koen, että jotenkin voit edes osittain ymmärtää minua. Luulen, ettei kovin moni voi.
Paikka, jossa asun ja olen asunut lähes koko elämäni on mielestäni ainoa kiinnekohtani ja pysyvyyteni. Siksi koen, etten voi muuttaa kauemmaksi vanhemmistani. Tavallaan myös koen, ettäsilloin he tavallaan määräisivät toimiani edelleenkin. He ovat jo aika vanhoja ja elävät niin rankkaa ja vaarallista elämää, että on todellinen ihme, että vielä elävät. Koen myös, että olen osannut asettaa rajat sille, mitä heiltä kestän tai missä väleissä olen. Toki koen, että tietyt asiat luonteessani on lapsuuteni vaikutusta ja täytyy tehdä paljon työtä( ja olen jo tehnytkin), etteivät asiat häiritsisi elämääni.
Tänään vietin oikein mukavan päivän ystäväni kanssa. Piristi kummasti, eivätkä ajatukset paljon harhailleet menneessä.
Mukava kuulla, että päivä ystävän kanssa virkisti, ja että näistä viesteistäkin saat ajatuksia uusille urille. Omien kokemusteni perusteella kannattaa huolehtia ennen kaikkea siitä, että ulkoisesti tekee hyödyllisiä asioita, vaikka vähän väkisinkin, tavata muita ihmisiä, pysyä liikkeessä, lukea kirjoja erosta, selailla keskustelupalstoja, katsoa elokuvia jne. Kävin myös pahimpina päivinä kaukana metsässä huutamassa ja karjumassa, kuulostaa hullulta, mutta se todella auttoi purkamaan negatiivista energiaa.
Mielestäni on vaikeampi tehdä rajaa ihmisiin, joita koko ajan näkee. Poissa silmistä, poissa mielestä. Jos olet rajan osannut tehdä, hyvä, mutta koska teksteissäsi puhut heistä paljon, haava ei ehkä vielä ole umpeutunut? Se voi umpeutua kokonaan niin, ettet enää koe heidän vaikutustaan negatiivisesti nykyiseen elämääsi. Mukana on vain surua menetetyistä asioista, joita ei lapsena saanut. Kun tuon surun saa terapiassa kokea, katoaa myös katkeruus ja viha. Olet jo lähes 50-vuotias aikuinen nainen, ja vaikka meistä kukaan ei kadota sisällämme elävää lasta ja nuorta, nuorta naista sisältään, heille voi ryhtyä aikuiseksi ja äidiksi. Lapsuudentraumojen kantamiselle voi myös tietoisesti panna pisteen eli ottaa vastuun ja samalla myös kunnian elämästään elämästä ja sen sisältämistä valinnoista. Vanhempien syyttäminen on raskasta eniten itsellesi.
Vihaisuuden torjuminen ymmärtämisellä on omaa keskeistä problematiikkaani, siksi on vaikea sanoa siitä mitään sinulle. Paitsi se, että ymmärtäminenkin on vallankäyttöä ja siinä voi näkyä vihaisuutta, koska emme oikeastaan tiedä, mitä toiset ovat ja ajattelevat sijoitusten takia. Oman kiukun voi sijoittaa toiseen jne. Avioliitossa käy monesti juuri niin eli roolit eivät ole tasapainoisia, vaan jakautuneita. Toinen on impulsiivinene, toinen järkevä jne. Osa tuosta on sijoituksia. Mitä olet sijoittanut mieheesi ja mitä hän sinuun? Se voisi olla pohtimisen arvoista terapiassa sinulle. Oletko sijoittanut häneen monia "taiteellisia" ominaisuuksiasi ja hyviäkin puoliasi: se tulee viesteistäsi mieleen.
"ettei hän voi itselleen mitään tai ei osaa muuten toimia"
Tottakai ihminen voi aina itselleen jotain, ja osaa muuttaa toimintatapojaan - JOS haluaa. Teilläkin se kyllä ilmeisesti on mennyt niin, ettei ex-mies halua muuttaa mitään, koska toimit hänet puolestaan/edukseen ja pidät hänen puoltaan enemmän kuin omaasi. Näin juuri riippuvuussuhteet muodostuvat.
Vaikka vastaus oli edelliselle, en malta olla kommentoimatta:
"Poimit tekstistäni sen, että mies oli ilkeä, itsekeskeinen, tunteeton.Hän oli kuitenkin paljon muutakin. Jos hän olisi todella ollut vain edellä mainittua, olisin kyllä lähtenyt suhteesta."
Eikö ole ollut itseäsi kohtaan todella väärin olla yhdessä miehen kanssa, joka on ilkeä, itsekeskeinen ja tunteeton? En ymmärrä mitkä paremmat asiat miehessä voisi korvata nämä puutteet. Sanoisinkin, että juuri se läheisriippuvuus sinussa saa nostamaan miehessä "jalustalle" nuo positiiviset asiat ja viis veisaat negatiivisista, vaikka ne ovat varmasti sinulle itsellesi haitallisia.
Juuri näin se asia on. Koska mulla on sama ongelma, olin totuttanut ihmiset siihen, ettei minusta tarvitse välittää, enhän itsekään välitä itsestäni. Sittemmin olen karsinut elämästäni kaikki ne ihmiset, joiden kanssa oleminen oli hyötymistä tuosta heikkoudestani. Ei käy ja en halua, ne opin sanomaan ja myös katkaisemaan suhteen, jossa toinen osapuoli olettaa minun mukautuvan itsekkyyteensä.
Tuokin on ihan tuttua, että pidin puolta jopa "ylikin" enemmän kuin edes ihminen itse eli ymmärrän liikaa. Hyvin kirjoitettu nainen vm69.
Perheessä saattaa olla ilkeästi käyttäytyviä, itsekeskeisiä ja tunteettomiakin perheenjäseniä. Noista perheyksikön edustajan/edustajien puutteista huolimatta jokaisella perheenjäsenellä on yleensä tarve pitää perhe koossa. Kutsuttakoon tuota koossapitävää voimaa läheisriippuvuudeksi, rakkaudeksi tai miksi vaan sairaudeksi niin on sillä oma aikansa ja paikkansa meidän jokaisen elämässä. Kaiken se kestää ja kärsii ja niin etiäppäin. Mutta aikansa kutakin.
"puutteista huolimatta jokaisella perheenjäsenellä on yleensä tarve pitää perhe koossa"
Niin varmaan, jos puutteet ovat siedettäviä, niitä ei ole monta eikä ketään loukata jatkuvasti tai käytetä hyväksi. Perheyksikön johtajat ovat vanhemmat. He tai jompikumpi heistä päättää jatketaanko yhdessä vai ei. Lapset ovat hyvin usein tekosyy jatkaa liittoa. Hyvin usein liittoa jatketaan niin kauan, että lapsia kuullaan erotilanteessa, ovat kyllin vanhoja. Niin hullua kuin se onkin, erossa vanhemmista tulee tasaveroiset huoltajat, vaikkei toinen olisi lasten elinikänä osallistunut heidän huoltoonsa mitenkään.
En ole aivan varma tuosta huoltajien tasavertaisuudesta eron jälkeen. Teoriassa ja pykälien valossa näin tietenkin on, mutta varsin usein kuulee puhuttavan ns. etäännyttämisestä jossa etävanhempi saadaan vieraannutettua lopullisesti lapsistaan. Tai toisaalta etävanhempaa ei välttämättä kauheasti velvoita murrosikäisten lastensa tapaaminen kun on uusi elämä jossa lapset ovat tiellä. Olen lasten lähihuoltajana monesti kokenut olevani enempikin yksinhuoltaja, yhteishuoltajuus on lievä kirosana jos se ei toimi. Mutta parempi laiha sopu kuin lihava riita. Eksän sietämättömien puutteiden kanssa on tultava toimeen vielä eron jälkeenkin.
Teoriat ja pykälät näyttelevät aina suurempaa osaa huoltajuusasiassa kuin käytäntö. Varmasti noita "vieraannuttajiakin" on.
Meillä meni niin, että lastenvalvojan luona ex-mies esitti hyvää isää, joka on aina vastannut kaikesta ja halusi vastata tulevaisuudessakin. Halusi yksinhuoltajuutta tai 50/50 huoltoa. Siitä huolimatta, ettei IKINÄ ollut tikkua ristiin pistänyt lasten asioista, ei hoitanut, ei maksanut mitään. Siispä vastustin kumpaankin. 50/50 huoltolla hän vain yritti pienentää elatusmaksuja ja tiesi varsin hyvin, että lapset olisivat aina luonani.
Saimme viidellä lastenvalvojan käynnillä (lapset tulivat mukaan) sovittua, että olen lähihuoltaja, ja hän tapaa lapsiaan joka toinen viikonloppu. lastenvalvojalla hän esitti mitä eriskummallisempia ehtoja lähihuoltajuudelleni. Käytännössä lapset eivät ole olleet hänen luonaan ikinä viikonloppuna eikä muulloinkaan. Heidän valinta, en moiti. Exän koti muistuttaa melko pahasti tv-sarjan "himohamstraajat" -koteja. Eli lähihuoltajana olen kuin yksinhuoltaja. Mutta yksinhuoltaja olin liitossakin. Ex eleli siinä siivellä vanhempana" lapsena", joka vei huomion oikeilta lapsilta.
Erottiin 18 vuoden jälkeen ja palattiin muutaman kuukauden eron jälkeen. Suhde parempi kuin koskaan. Mieti elämääsi ja nöyrry! Anna periksi! Älä tuhlaa elämääsi odottamalla vaan tee aloite! Älä välitä mitä muut ajattelevat, mikäli sinä ja lähimmäisesi (lapset, ex-puoliso) haluatte yrittää uudelleen, suosittelen soittamaan ja juttelemaan asiasta.
En usko, että aika on vielä oikea sille. Mieheni tietää kyllä tunteistani, mutta vielä hän ei ole saanut seikkailla riittävästi. Hän ei koe vielä tarvitsevansa ketään. Se on ennemminkin ollut tyypillistä hänelle.
En kuitenkaan laske elämääni sen varaan, että hän tulee katumapäälle. Voi olla, että tässä asiassa hän ei voi/ kehtaa koskaan myöntää tehneensä virhettä. Monessa aiemmassa asiassa niin on joutunut tekemään.
Sun miehelläsi on varmaan toinen, siksi ei viestitä enää...
Niin onkin ja moniakin varmaan hakusessa tällä hetkellä.
27 vuotta kestäneen parisuhteen päättymisen vatvominen täällä tuntuu jotenkin älyttömältä. Samaten kuin viittaukset impulsiivisuuteen. Suhde ei voi kestää kolmasosaa ihmisen elämästä, jos impulsiivisuus ulottuu aina eroamiseen asti. Lähdetään reissuun huomenna ja haluan erota eivät ole sama asia.
Sitten se, että puolessa vuodessa ei toivu noin huikean pitkän suhteen päättymisestä, on varmasti täysin normaalia. En usko, että tuossa suhteessa kaikkea kokemaansa tai mitään siihen verrattavaa voi elää toistamiseen kenenkään muun kanssa. Elämä on yksinkertaisesti valtaosalle siihen aivan liian lyhyt. Lisäksi noin pitkää suhdetta ei kukaan voi ennustaa, ei varsinkaan aikana jolloin erotaan paljon ja helposti.
On varsin ymmärrettävää että tuon eron jälkeen tuntuu oudolta ja tyhjältä, jo pelkästään epätavallisen asumisjärjestelyn vuoksi. Jos eroon olisi liittynyt sairaita syitä, kuten väkivaltaa tai alistamista, olisi varmasti helpompaa irtautua.
Voihan se myös olla, ellei miehellä ole uutta naista, että tarina vielä jatkuukin. Tuskin on miehellekään helppoa, ei vaan näytä ulospäin mitä pään sisällä liikkuu.
Eikö se vatvominen tai ajatusten vauhtaminen ja uusien näkökulmien saaminen ole tämän keskustelupalstan tarkoitus???
Minä ainakin koen saaneeni paljon uusia näkökulmia, voimia ja apua näistä aloittamistani keskusteluista. Samoin myös toisten kirjoittamien asioiden tai kysymysten lukeminen toimii lähinnä vertaistyhmän tavoin. Olen kyllä syksyllä menossa eroeryhmään vatvomaan näitä asioita. Tämän kesän ajattelin " pärjätä" näin ja ystävien avulla.
Tämän minun tarinani vain on niin outo, koska meillä " Tänään lähdetään reissuun ( ei huomenna ) ja eroaminen näköjään oli sama asia. Siksi sitä on vaikeaa jakaa sellaisten ystävien kanssa , jotka ovat myös mieheni ystäviä. Tämä siksi, etten halua kertoa miehestäni sellaisia asioita " julkisuuteen" , joita ei itse halua. On aina hyvin tarkka siitä, mitä kenellekin kertoo ( ammatin, koulutuksen, ym. , hänellä kun on mistä valita, niitä on niin monia. ).
Olet oikeassa siinä, ettei kovin intiimejä asioita ex-puolisosta voi kertoa, esimerkiksi yksityiskohtia seksuaalisuudesta, mutta kyllä mielestäni voit jättää jo miehesi näkökulman pois siitä mitä kerrot tai et kerro. Viesteistäsi tulee sellainen vaikutelma, että koetat ajatella miehesikin puolesta ja noudatat hänen toiveitaan edelleen, mikä ei ole oman toipumisesi kannalta ollenkaan hyvä asia. Voit kertoa aivan hyvin eron syyt menemättä aivan tarkkoihin yksityiskohtiin, onhan kyse myös sinun asioistasi ja sinun näkökulmasi ei voi rikastua, ellet puhumalla käsittele sitä. Ei kukaan ole eroa käsitellessään lojaali eikä kukaan kuuntelija (paitsi pahantahtoinen) edes sitä odota.
---- nimimerkki kirjoittaa mielestäni hyvin siitä, että realiteetti on kumminkin se, että noin pitkä suhde on mahdoton kenenkään kanssa enää. Ja sellaisella asenteella, millä itse kukin nuorena solmittuun liittoon lähtee, ei enää luojan kiitos tarvitsekaan toivoa lähtevänsä. Kirjoitin elämänjanastasi. Nyt se on lähtenyt kokonaan uudelle uralle. Koeta panna koko energiasi sen miettimiseen, mitä haluat tulevaisuudessa elämältäsi. Peruutuspeilissä näkyvät vanhemmat, lasten saaminen ja perhe-elämä. Vaikka et edes olisi eronnut, olisivat edessä olleet lapsista luopuminen (samalla omanlaisestaan perhe-elämästä luopuminen), vanhempien kuolema ja se tosiasia, että elämää ei ole loputtomasti enää jäljellä. Olemme samanikäisiä. Muutama ystäväni on jo kuollut. Mutta hyvällä onnella elämää on vielä 20-25 vuotta jäljellä, ehkä enemmänkin. Nyt on aika rakentaa perustus sille, mistä nautitaan loppuvuodet. Sen perusteella mitä olet kertonut, miehesi ei olisi voinut tarjota sinulle kumppanuutta, jonka ansaitset. Minusta tuntuu, että olet jotenkin tarrautunut omaan ajatukseesi tästä miehestä kohtalonomaisesti? Ja mitä on kohtalo? Se on asioita, joista ei itse ole tietoinen. Ne ohjaavat meitä niin kauan kuin on mahdollista tulla tietoiseksi realiteeteista. Rakkaus on paljolti harhaa, sijoituksia. Erossa sijoitukset on purettava, jotta pääsee eteenpäin - tai tämä on tietysti vain oma mielipiteeni. Kun kultareuna tai pirun sarvet katoavat puolisolta, hän näyttää aika tavanomaiselta ja ehkä lievästi inhottavalta tai rasittavalta ihmiseltä... sellaiselta, johon ei halua niin kovin paljon enää aikaansa käyttää. Niin kuin ystävä, jonka huonot puolet tuntee liian hyvin ystävyyden viilennyttyä.
"Viesteistäsi tulee sellainen vaikutelma, että koetat ajatella miehesikin puolesta ja noudatat hänen toiveitaan edelleen, mikä ei ole oman toipumisesi kannalta ollenkaan hyvä asia"
Juuri tämän vaikutelman sain itsekin.
Ex-liitossani mieheni puuttui kovin tarkkaankin siihen mitä saan kullekin vieraalle sanoa ja etenkin mitä en. Välillä tuntuikin, etten saanut puhua tuttaville (yhteisille) mistään muusta kuin säästä tai jostain yleisistä asioista, jotka eivät ole mitenkään henkilökohtaisia. Kun yhteiset tuttavat olivat läsnä, tuntui kuin olisin ollut estradilla ja lausuin etukäteen opeteltuja vuorosanojani. Ihan näyttelemistä, turhaa kanssakäymistä. Ihmisten kanssa seurustellessa on tärkeää jakaminen ja että voi olla sellainen kuin on.
Myöhemmin, jo erottuani ymmärsinkin, että toisen puheen ym rajoittaminen on henkistä väkivaltaa.
" Minusta tuntuu, että olet jotenkin tarrautunut omaan ajatukseesi tästä miehestä kohtalonomaisesti? Ja mitä on kohtalo? "
Olipa juuri se ajatus, joka minulla todellakin päässäni on. Olen aina uskonut kohtaloon, vaikken taikauskoinen olekaan. Nyt olen todellakin tarrautunut siihen, että tämä mies oli kohtaloni. En ole kuitenkaan jatkanut ajatusta siten, että myös tämä ero oli kohtaloni. Niinhän se jatko tavallaan menisi, jos siis " uskoo kohtaloon".
Irtipäästäminen on todella vaikeaa, vaikka tiedänkin, että se on ihan pakollista, jotta voi mennä eteenpäin. Se vain tuntuu niin peruuttamattomalta ja tuntuu, etten uskalla ottaa sitä askelta vielä. Lähinnä vain kai tunnustelen tulevaisuutta.
En osaa nähdä siinä mahdollisuutta vielä, vaikka uskonkin tavallaan, että siinä on Uskon myös , nyt vähän etäältä katsottuna, ettei ex-mieheni olisi voinut tarjota minulle sellaista kumppanuutta, jonka ansaitsen. Olisin kuitenkin ehkä toisissa olosuhteissa tyytynyt vähempään ja ollut ihan onnellinen. Nythän voi käydä niin, etten saa minkäänlaista kumppanuutta. Uskallanko ottaa sen riskin?
Sanoit olevasi samanikäinen kuin minä. Montako vuotta kävit terapiassa? Yksilöterapiassa? Tuntuu todella, että siitä on ollut hyötyä. Osaat niin hyvin analysoida ja sanoittaa tunteita ja asioita.
Minä olen esimerkiksi nyt kuluneen vuoden ajan käynyt noin kuukauden välein psykoterapeutin luona keskustelemassa mm. eroasioista. Hän oli sitä mieltä, etten tarvitse käyntejä enää. Oli sitä mieltä, että selviän kyllä. Olen myös käynyt viimeisinä vuosina neljässä eri vertaisryhmässä työstämässä lapsuuttani ja läheisriippuvuuttani. Sielläkin on oltu sitä mieltä, että pärjään. Toisaalta ymmärrän pitkän psykoterapian hyösyt mutta tuntuu, ettei kukaan koskaan ole suositellut minulle sitä, vaikka olisin toivonut.
Kiitos mukavasta palautteesta. Itsestänikin todella tuntuu, että elän elämäni parasta aikaa. Menneisyys on menneisyyttä, tulevaisuudesta ei tiedä, mutta olen nyt onnellinen.
Olen käynyt noin pari vuotta ilmaisessa yksilöterapiassa. Ihmissuhdeasioihin oli kuitenkin suurin merkitys itse kustannetulla vuoden mittaisella ryhmäpsykoterapiaryhmällä (ryhmäpsykoanalyytikon ohjaama) ja käynnit kokeneen paripsykologin luona, jotka myös itse maksoin. Kävimme parinakin kolmella terapeutilla, silloin huomasin, että terapeutin valintaan kannattaa panostaa. Hyvän terapeutin tunnistaa jo ensikäynnillä. Ratkaisevaa ei kai ole, selviääkö (voiko terapeutti edes arvioida sellaista?), sillä selviäähän ihminen mistä tahansa. Minun mielestäni terapiassa ei tarvitse tulla onnelliseksi, vaan hyötyä on sellaisesta terapiasta, jossa kysytään yllättäviä ja uusia kysymyksiä. Olo saattaa jopa hetkellisesti pahentua, kun itsetuntemus lisääntyy. Tuo yksilöterapia oli omalla tavallaan ihan hyvä, mutta kuitenkaan se ei ollut kovin tehokas, koska terapeutti keskittyi vain kuuntelemiseen ja myötäilemiseen.
Tämä kaikki tuli tietysti aika kalliiksi. Mutta nipistin sitten kaikesta muusta. Voi olla, että jäin jopa koukkuun ryhmäterapiaan, menisin heti vaikka uudelleen, jos olisi varaa. Työmuoto voi tuntua aluksi oudolta, mutta se on todella mielenkiintoista ja avartavaa, koska siinä ihmissuhteet ovat ikään kuin näyttämöllä ryhmän toimiessa ja ohjaajan avulla pääsee analysoimaan omaa toimintaansa. Ja parisuhdepsykoterapeutti osaa katsoa asioita parisuhteen kannalta. Tärkeää oli se, että vapauduin menneisyydestä havaitsemaan itseäni tällaisena ihmisenä nyt, en vain lapsuuden, vaan monen muunkin asian muovaamana.
Itsekin olen eronnut pitkästä parisuhteesta. Siitä toipuminen vei pitkään. Ensimmäinen vuosi oli vaikea ja koin tunteita laidasta laitaan. Toinen vuosi eron jälkeen oli jo helpompi. Olisin tarvinnut ammattiapua, mutta siihen työssäkäyvänä yksinhuoltajana ollut oikein varaa, joten kirjastosta lainasin kirjoja, joiden avulla sain uusia ajatuksia.
Minusta sinun kannattaa antaa erilaisten tunteiden tulla. Yritä analysoida niitä, mutta älä jää niiden tunteiden valtaan. Anna itsellesi vaikka pieni hetki päivässä aikaa, jolloin pohdit parisuhdettanne. Yritä kuitenkin rakentaa omaa elämääsi: pidä yhteyttä kavereihin, jos kavereita on vähän yritä hankkia uusia harrastustuttuja, nauti kesästä, harrasta liikuntaa, tue lapsiasi jne.
Uskoakseni moni pitkässä parisuhteessa tulee enemmän tai vähemmän läheisriippuvaiseksi ja on vaikeaa olla yksin. Usko minua, mutta itsetunnolle tekee tosi hyvää, kun näkee, että miten sitä selviää, kun on päättänyt selvitä. Itse jouduin opettelemaan seinien maalaamiset, polkupyörän kumin paikkaamiset ym. ihan itse. Muuttoapuakaan ei juuri ollut, joten lasten kanssa muutin uuteen kotiin. Ehkä vaikeinta oli taloudellinen itsenäisyys, koska parisuhteessa rahaa oli sen verran, että se ei tuottanut koskaan ongelmaa, mutta eron jälkeen raha ei tahtonut millään riittää.
Voi olla, että päädyt vielä joskus yhteen miehesi kanssa, mutta mitä enemmän kuvailet parisuhdettanne, niin sitä hankalammalta tilanne kuulostaa. Sinähän olet suhteessa ollut kiukkuinen miehelle (aiheesta) ja jos saisit itsetuntoasi kohotettua, tajuaisit ehkä itsekin, että ansaitsisit parempaa. Ehdotan, että keskityt kohentamaan omaa oloasi ja tietysti tarjoa tukea kotona asuvalle lapsellesi.
P.S. Sitä uutta kotiasi voit tehdä mieluisammaksi samalla tavalla kuten minä tein: opettelin työväenopiston naisten puutyökursseilla entisöimään vanhoja huonekaluja. Ostin käytettynä vanhoja romuja ja tein niistä itselleni mieleisiä. Nykyinen kotini on viihtyisämpi kuin avioliiton aikainen koti, vaikka ennen oli enemmän rahaa käytössä kuin nyt.
itsetunto menee huonossa parisuhteessa. Nyt kun erosta vuosia, huomaan sen. Ollessani parisuhteessa, en koskaan yksin käynyt missään ja aristelin ihmisiä, sillä mies määräsi kaiken jopa mitä sanon muille, kuten aiempikin täällä viesti.
Nyt luotan itseeni ja vaikka välillä yksinäisyys vaivaa, silloin muistan, mitä elämä oli parisuhteessa, olin kuin palvelija joka totteli isäntää kaikessa.
Koiraan ei voi verrata, sillä koiraa usein silitetään ja sen kanssa leikitäänkin, se jäi minun osalta pois itsekeskeisen miehen kanssa eläessä.
Itse hän piti muitakin naisia, ja rahojani myös käytti hyödykseen, hienoon autoon, vaikka kävin työssä, en saanut vaatteita ostaa silloin kun halusin.
Mitäs tämä muuta oli kuin orjuutta.
Henkistä ja fyysistä väkivaltaa oli jatkuvasti.
Kävin heti eron tultua Fisherin 10 viikkoisen Jälleenrakennus- eli eroseminaarin. Mies oli löytänyt työpaikaltaan uuden rakkaan ja kiirehti tuota pikaa armaansa kanssa saman katon alle. Seminaarista tuli käännekohta silloiseen surulliseen elämäntilanteeseeni, jolloin yritin vain päivä kerrallaan selviytyä arjesta kahden (4- ja 8-v) lapseni kanssa. Seminaarissa sain vertaistukea saman kokeneilta aidoilta ihmisiltä. Jälleenrakennus kirja toi uusia näkökulmia ja seminaarin aikana oli mahdollista oppia uusia rakentavia tapoja olla ihmissuhteissa. Oli mahdollisuus käydä läpi suru ja viha, yksinäisyys ja epätoivo. Sopeutuva käyttäytyminen oli mielenkiintoinen aihe, siinä sain pohtia miten olin muuttanut omaa käyttäytymistäni kumppanin odotuksia vastaavaksi ja lyönyt laimin omat tarpeeni ja toiveeni. Itsetuntoni kohosi seminaarin aikana merkittävästi (mahdollisuus tehdä persoonallisuustesti seminaarin alussa ja lopussa). Seminaarin jälkeen koin olevani valmis päästämään menneestä irti ja kyllin rohkea avatakseni uusia ovia tulevaisuudessa. Tänä päivänä ajattelen että olimme väärät ihmiset olemaan yhdessä, aika on osaltaan auttanut näkemään itsenikin uusin silmin ja mahdollistanut hyvän, tasapainoisen parisuhteen.
Olen kyllä ajatellut mennä eroseminaariin heti syksyllä, kun uudet ryhmät alkavat. Uskon kyllä , että siitä on apua.
Tämä kesäaika vaan on ollut niin erilaista kuin entiset kesät ,siksi varmaan ikävä toisinaan koettelee kovemmin kuin arjen keskellä. Nyt kesäloman aikana on ehtinyt miettiä asioita. Se on toisaalta hyvä, mutta se on myös vaatinut itseltäni sen, että olen lähtenyt ulos ja ihmisten ilmoille enkä ole jäänyt ajatusteni kanssa liian pitkäksi aikaa " junnaamaan". Tämä keskustelu on antanut minulle paljon uusia näkemyksiä ja vahvistusta sille, ettei " entinen elämäni" todellakaan koskaan enää palaa.Se asia on surtava rauhassa, koska kaikesta huolimatta se oli useimmiten ihan mukavaa.
Siitä, kun aloitin tämän viestiketjun on kulunut kolmisen viikkoa. On mielenkiintoista huomata, miten ikävä entiseen elämään on helpottanut. Tässä siis toivonkipinä niille, jotka samaa asiaa tällä hetkellä pohtivat. Voisi jopa sanoa, että tällä hetkellä odotan syksyä.Pitkän kesäloman jälkeen on taas mukava palata arjen rutiineihin.
Olo ei tunnu enää niin epätoivoiselta kuin vielä kesän alussa. Loma oli hyvä kokemus. Opettelin yksinoloa, mutta tapasin myös paljon ystäviäni, kutsuin heitä kylään ja laitoin heille ruokaa. Oli myös mukava huomata, että tämän kesän lomalla todella koin virkistyneeni, kun sain itse keksiä itselleni juuri sen verran tekemistä ja menemistä , kun halusin. Ei tarvinnut ottaa huomioon toisen erilaista rytmiä ja kokoaikaista menemisen ja tekemisen tarvetta.
Varmaan myös se, ettei oltu mieheni kanssa kesän aikana juurikaan puhelin tms. yhteydessä loppujen lopuksi helpotti asiaoita. Nyt viime aikoina hän on taas alkanut olla yhteydessä. Se ei aiheuta minussa enää ikävän ja surun tunteita. Toisinaan ärsytystä, mutta pääsääntöisesti yhteydenottojen jälkeen olen tuntenut itseni ihan levolliseksi. Toivottavasti ymmärtää itse vähentää yhteydenottoja. ( turhia). En haluaisi siitä hänelle sanoa. Juuri nyt olen tyytyväinen elämääni.
Toiveajattelua, suru voi kestää lähes 10 vuotta...
Tiedän kyllä, että suru kestää monta vuotta. En tarkoittanutkaan sitä, ettei sitä olisi. Halusin vain kertoa, että tällä hetkellä olen tyytyväinen elämääni ja suhde entiseen mieheeni on lähestulkoon sellainen kuin sen haluaisinkin olevan.
Vielä muutama viikko sitten olin koko ajan alavireinen eikä mikään innostanut. Nyt jo aika ajoin innostun jostakin. Jokin aika sitten elättelin toivoa, että kaikki " palaa vielä ennalleen" , vaikka tiesinkin sen olevan mahdotonta. Nyt tiedostan,etten haluaisikaan palata " takaisin entiseen elämääni". Haluaisin kuitenkin pystyä olemaan ex-mieheeni sellaisissa väleissä, ettei kohtaaminen
( puhelimessa tai muuten ) aiheuttaisi pitkää surua ja että voisimme jutella lastemme asioista ( aikuistemme ) sekä muistakin asioista, joista muille ei voi samalla tavalla jutella.Tällä hetkellä tuntuu siis siltä, että tilanne on kutakuinkin sellainen.
Miksi pitäisi surra? Ei millään pahalla, mutta siinä menee elämä hukkaan.
Avioero on menetys, jota pitääkin surra. Jos rakkaussuhteen päättyminen ei aiheuta mitään tunnereaktioita, taitaa olla kyseessä jonkinlainen psyykkinen häiriö. Yskä lähtee yskimällä ja suru lähtee suremalla.
Jos on eronnut " vasten omaa tahtoaan" asiasta kyllä tulee suru. Jos ei tule, se on tunteiden patoamista tai sitten ei ole koskaan rakastanutkaan toista osapuolta. Kun menettää jotain, josta pitää, siitä yleensä seuraa pahaa mieltä ja surua.Jos surun jättää surematta se seuraa mukana tavalla tai toisella loppuelämän ja sitten vasta se elämä hukkaan meneekin.
Surra voi, tietysti, mutta ei montaa vuotta. Jos suree eroa vuosia, on kysymyksessä psykkinen häiriö :). Loppuviimein suruun auttaa aina todellisuuden, tässä eron kohtaaminen. Kun on eronnut, niin on eronnut. Ei se siitä suremalla miksikään muutu.
Varmasti ero ilman omaa tahtoa aiheuttaa enemmän surua, kuin ero pikkuhiljalleen oman tahdon kanssa. Liika suru on kuitenkin aina liikaa. Aivan kuten kirjoitit "Suru on surtava, mutta siihen ei kannata jäädä " oleilemaan". "
Piti vielä sanoa, että rakkauttakin on niin monenlaista. Ikävä kyllä (vai onko?) kohdalleni on osunut monta rakkautta, jotka eivät - etupäässä omasta tahdostani - ole päätyneet liittoon asti. Rakastun todella luonnostaan renttuihin :D, ja tiedän, etten jaksaisi elää yhdenkään sellaisen kanssa.
Hyvä ja tsemppiä, kyllä erosta selviää.Nämä lauantai-illat meinaa välillä ahdistaa, mutta kun kysyn itseltäni, mitä minä nyt pelkään? Tulee rauhallinen olo ja tulen siihen tulokseen, en mitään.
Olin pitkässä parisuhteessa, jossa sai pelätä ja kärsiä paljon, mutta nyt on oma koti jossa saa olla rauhassa.
ei ero koskaan unohdu, mutta se vuoristorata jossa tunteet jyllää helpottuu kyllä, minulla erosta jo yli kymmenen vuotta....
En haluakaan koskaan unohtaa sitä. Tiedän, että se tulee aina seuraamaan minua, mutta on kuitenkin mukavaa, kun jo joskus voi nauttia jostakin ilman, että kokajan tuntee olevansa ikäänkuin " väärässä elämässä tai puolikas".
.....noin minäkin tunsin heti alussa eron jälkeen, olin kuin puolikas, ja ihmettelin miten kaikki muut vaan elää täysillä..
nyt tunnen itseni kokonaiseksi ja tuntuu hyvältä kun ei ole riippuvainen kenestäkään enää..
Elämä on taas tasapainossa ja nukun yöni hyvin.
Minulla tulee erosta tänä syksynä 9 vuotta, olin silloin 54-vuotias ja suhde kesti 33 vuotta, mistä oltiin naimisissa 30 vuotta. Eron hetkellä nuorin kolmesta lapsestamme oli 21-vuotias ja muuttanut jo kotoa muualle opiskelemaan. 60-vuotiaana avioiduin uudelleen ihan onnellisesti. Nykyisessä parisuhteessani saan sitä, mitä ilman jäin ensimmäisen avioliittoni aikana: myös henkistä läheisyyttä.
Ex-miehelläni oli jo ollut pari salarakasta, mutta jatkoimme avioliittoa. Kun sitten tämä viimeinen paljastui annoin exälleni kaksi vaihtoehtoa, joko minä tai se uusi. Exäni valitsi sen uuden ja muutti mökille asumaan. Asiasta ei sen jälkeen paljon keskusteltu. Halusin muuttaa omaan asuntoon, mikä sitten puolen vuoden kuluttua onnistuikin, mukaani otin vain henkilökohtaiset tavarani. Ositukset ja muut sjuivat sovussa, mutta minä jouduin olemaan aloitteellinen kaikissa käytännön asioissa.
Vaikeinta oli alussa se, että mieheni ei suostunut/pystynyt puhumaan/kirjoittamaan mitään tapahtuneesta. Jouduin tavallaan itse muodostamaan mielessäni käsityksen siitä, mitä oli tapahtunut ja miksi. Tuntui pahalta, että 30 vuotta ja kolme lasta ei ollut edes sen arvoinen, että kanssani olisi voinut keskustella. Kirjoitin sähköposteja, osan lähetin, osaa en. Päiväkirjan kirjoittaminen teki hyvää ja auttoi jäsentämään asioita mielessäni. Heti ensimmäisenä syksynä olin Fisherin erokurssilla, mikä auttoin asioiden jäsentämisessä.
Alkuvuosina elämä oli melkoista vuoristorataa. Luulin jo selvinneeni, mutta sitten tuli takapakkia. Asuimme edelleen samalla paikkakunnalla ja exäni tai hänen autonsa, saati hänen uuden kumppaninsa, näkeminen saivat aikaan suuren tunnemyrskyn. Exäni asui vanhassa kodissamme ja vei sinne viikonloppuisin ja loma-aikoina tietenkin uuden kumppaninsa. Opiskelevat lapset yöpyivät loma-aikoinaan minun luonani, mutta kutsu isän ja hönen uutensa luokse entiseen kotiini sai itkemään monet itkut. Exälläni ja hänen uudellaan on kovin vähän tunneälyä ja sattui ja tapahtui kaikenlaista, mistä pahoitin mieleni kun kuulin asioista lapsilta tai sukulaisilta.
Jossain vaiheessa päätin lopettaa yhteydenpidon exääni. Veikka se oli vaikeaa niin etäisyys helpotti. Työni takia en kuitenkaan voinut vaihtaa paikkakuntaa. Todella vaikeaa oli se kun exäni meni uudelleen naimisiin noin kolmen vuoden kuluttua erostamme ja piti hääjuhlansa entisessä kodissamme. Tyttäremme ei halunnut edes mennä häihin, pojat menivät. Vaikka itkettikin, niin joillekin asioille osasin jo nauraa.
Eläkkeelle jäätyäni ja avioiduttani muutin uudelle paikkakunnalle. Se on ollut kaikkein parasta! Mennyttä ei voi koskaan unohtaa, mutta koen nyt kaiken tapahtuneen jonkinlaiseksi elämän rikkaudeksi. Ilman kaikkea kokemaani en olisi sellainen ihminen kuin olen. Exääni ja hänen uuttaan tapaan lasten ja lastenlasten juhlissa muutaman kerran vuodessa. Hän ei ole enää vuosiin nostattanut minussa mitään tunnekuohuja. Uudesta puolisostani olen kiitollinen. Hän on myös eronnut ja ymmärtää hyvin eroon liittyviä ajatuksia.
Vuosien kuluttua olen kiitollinen siitä, että todella rakastin exääni - muuten ero hänestä ei olisi tuntunut niin vaikealta ja kipeältä. Olen voinut myös todeta, että rakkaus on ikuista. Olen ollut hänelle äärettömän vihainen, katkerakin. En kuitenkaan vieläkään toivo hänelle mitään pahaa ja toivon, että hän on tyytyväinen uuteen elämäänsä. Olen huomannut, että surussa oli paljon kadotetun unelman suremista. Surin sitä, että kaikki ei perheeni ja lasteni elämässä mennyt niin kuin olin kuvitellut. Tosiasioiden tunnustaminen on kuitenkin kaiken viisauden alku: menneet hyvät vuodet eivät olisi aviliittoomme koskaan palanneet vaikka olisimme jatkaneet yhdessä, niin paljon ehti mennä rikki. Toisanaan vieläkin ajattelen, että haluaisin joskus muistella menneitä ja jutella oikein kunnolla kaisesta exäni kanssa. Senkin haaveen olen hyvännyt. Miten se voisi onnistua nyt vuosien jälkeen kun exäni ei suostunut keskustelemaan asioista edes avioliitossa ollessamme. Yhteinen isovanhemmuus olisi ollut hienoa kokea, sillä olen aviomieheni kanssa todennut, että kyllä veri on vettä sakeampaa. Meillä vaan on tosiasia se, että kummallakin on omia lapsenlapsia ja annamme sen tilan toisillemme.
Heti eron jälkeen ryhdyin työn ohella opiskelemaan, se teki minulle todella hyvää. Huomasin pystyväni ja kykeneväni moneen sellaiseen asiaan, joita en entisen puolisoni kanssa voinut tehdä. Kun nyt mietin, on elämäni monessa suhteessa hienommalla mallilla kuin se voisi exäni kanssa olla. Voin täysin allekirjoittaa, että erokriisi ei ole pelkkä kriisi, se on uusi mahdollisuus!
Ihana, uskoa antava kirjoitus. Kiitos siitä. Toivottavasti minäkin voin joskus nähdä erokriisin uutena mahdollisuutena.