Lopetin juuri 7 vuoden avioliiton, olen hieman yli 30 vuotias mies. Erottiin ihan sovussa, vaikka parisuhde oli lievästikkin sanoen väkivaltainen ja narsistinen ex vaimoni puolelta. Niin, ajatella jopa nainen voi olla se väkivaltainen osapuoli..
Homman nimi on siinä, että vuosia sitten jouduin hylkäämään tyttöystäväni erään tosi veemäisen tapauksen johdosta, en itsekkäistä syistä vaan hänen parastaan lähinnä ajatellen. Sanotaan vaikka näin etten halunnut hänelle mitään pahaa vaan halusin hänen saavan mahdollisuuden jatkaa elämäänsä minun sitä millään tavalla sotkematta.
Nyt nykyisen eron jälkeen otin vuosien takaiseen tyttöystävääni yhteyttä josta erosin ja halusin näiden vuosien jälkeen kertoa hänelle ne syyt miksi jouduin tekemään tämän päätöksen ettei enää jatketa yhdessä.Halusin puhua hänelle asiat selväksi siksi että olin suunnitellut muuttavani ulkomaille, eikä minulla ollut mitään odotuksia hänen suhteensa,ainoastaan pyytää anteeksi ja sanoa kuinka pahoillani olen miksi kävi miten kävi.
Tapaaminen meni oikein hyvässä hengessä ja olimme lopuksi samaa mieltä että ratkaisuni oli ihan oikea ja että oli hyvä puhua asiat selväksi ja että joskus pitää tehdä kipeä ja väärä ratkaisu oikeista syistä, tuntukoon miten pahalle tahansa.
Noh, tuosta tapaamisesta on nyt kuukausi ja asiat menee hieman erilailla kuin odotin, myös hän erosi miehestään jonka kanssa hänellä on muutaman vuoden ikäinen lapsi, ja on muuttanut nyt erilleen.
Olemme tapailleet n 3 viikkoa hyvinkin läheisissä merkeissä, ja menty aikamoista vauhtia eteenpäin, niin nopeeta että ihan hirvittää ja joskus tahtoo mennä työpäivät ihan sekaisin, tosin hyvällä tavalla :)
Mutta se 7 vuoden avioliitto ongelmineen, siihen liittyi niin paljon paskaa ja väkivaltaa ja pettämisiä vaimon puolelta että oma luottamukseni on ihmisiin mennyt ihan totaalisesti.
Vaikka ollaan tämän uuden tuttavuuden kanssa puhuttu hyvinkin vakavista tulevasuuden suunnitelmista ja vannottu ikuista rakkautta ja että se tunne vuosien takaa ei ole loppujen lopuksi kadonnut mihinkään ja rakastamme toisiamme, alkaa tietty pelko hiipiä harva se päivä ajatuksiin, että petetäänkö minua taas, mitä tälle suhteelle käy sillä ollaan nyt niin korkeella että sieltä on niin pitkä matka alas jos jotain käy että se tulee sattumaan ihan tosi paljon, ja minä en henkilökohtaisesti kestäisi enää yhtään mitään mikä liittyi entiseen avioliittooni.
Tämä nykyinen on ihana, lämmin ja rakastava, ei huuda lyö eikä tee mitään mitä koin näiden 7 vuoden aikana, vaan tekee kaikkensa että minulla olisi hyvä olla.
Ja silti minä murehdin näitä asioita päässäni että miten käy, joko taas jne..
Tuntuu että minut repii palasiksi viha omaa itseä kohtaan kun en voi luottaaa edes tähän maailman ihanimpana naisena pitämääni henkilöön jota salaa rakastin kaikki nämä vuodet kun olimme kumpikin tahoillaan missä olimme.
Sydän ja tunteet sanoo että rauhoitu, anna aikaa olette olleet tekemisissä vasta kuukauden, mutta rakasta silti täysillä..!
Mutta sitten se pelko ja epätoivon piru vaanii jossain ja iskee joskus jopa kesken työpäivän ja sanoo että älä nyt ole hullu, saat kohta niin paljon paskaa niskaasi että eikö olis sama laittaa taas kerran peli poikki ja antaa hänen jatkaa elämäänsä ilman sinua,tuhoat vain kaiken luottamuksen puutteellasi..
Huh hui, ymmärrän että nämä tunteet on peruja paskasta suhteesta joka kesti 7 vuotta, mutta eikö minullakin pitäisi olla oikeus tuntea jotain hyvää ja ihanaa, tämä tuntuu niin kinkkiseltä tilanteelta etten tiedä mitä teen.Mennäkkö täysillä samaa rataa ja katsoa mitä tämä tuo tullessaan vai...?
En tiedä, näihin tunnelmiin taas kerran kesken työpäivän...
Homman nimi on siinä, että vuosia sitten jouduin hylkäämään tyttöystäväni erään tosi veemäisen tapauksen johdosta, en itsekkäistä syistä vaan hänen parastaan lähinnä ajatellen. Sanotaan vaikka näin etten halunnut hänelle mitään pahaa vaan halusin hänen saavan mahdollisuuden jatkaa elämäänsä minun sitä millään tavalla sotkematta.
Nyt nykyisen eron jälkeen otin vuosien takaiseen tyttöystävääni yhteyttä josta erosin ja halusin näiden vuosien jälkeen kertoa hänelle ne syyt miksi jouduin tekemään tämän päätöksen ettei enää jatketa yhdessä.Halusin puhua hänelle asiat selväksi siksi että olin suunnitellut muuttavani ulkomaille, eikä minulla ollut mitään odotuksia hänen suhteensa,ainoastaan pyytää anteeksi ja sanoa kuinka pahoillani olen miksi kävi miten kävi.
Tapaaminen meni oikein hyvässä hengessä ja olimme lopuksi samaa mieltä että ratkaisuni oli ihan oikea ja että oli hyvä puhua asiat selväksi ja että joskus pitää tehdä kipeä ja väärä ratkaisu oikeista syistä, tuntukoon miten pahalle tahansa.
Noh, tuosta tapaamisesta on nyt kuukausi ja asiat menee hieman erilailla kuin odotin, myös hän erosi miehestään jonka kanssa hänellä on muutaman vuoden ikäinen lapsi, ja on muuttanut nyt erilleen.
Olemme tapailleet n 3 viikkoa hyvinkin läheisissä merkeissä, ja menty aikamoista vauhtia eteenpäin, niin nopeeta että ihan hirvittää ja joskus tahtoo mennä työpäivät ihan sekaisin, tosin hyvällä tavalla :)
Mutta se 7 vuoden avioliitto ongelmineen, siihen liittyi niin paljon paskaa ja väkivaltaa ja pettämisiä vaimon puolelta että oma luottamukseni on ihmisiin mennyt ihan totaalisesti.
Vaikka ollaan tämän uuden tuttavuuden kanssa puhuttu hyvinkin vakavista tulevasuuden suunnitelmista ja vannottu ikuista rakkautta ja että se tunne vuosien takaa ei ole loppujen lopuksi kadonnut mihinkään ja rakastamme toisiamme, alkaa tietty pelko hiipiä harva se päivä ajatuksiin, että petetäänkö minua taas, mitä tälle suhteelle käy sillä ollaan nyt niin korkeella että sieltä on niin pitkä matka alas jos jotain käy että se tulee sattumaan ihan tosi paljon, ja minä en henkilökohtaisesti kestäisi enää yhtään mitään mikä liittyi entiseen avioliittooni.
Tämä nykyinen on ihana, lämmin ja rakastava, ei huuda lyö eikä tee mitään mitä koin näiden 7 vuoden aikana, vaan tekee kaikkensa että minulla olisi hyvä olla.
Ja silti minä murehdin näitä asioita päässäni että miten käy, joko taas jne..
Tuntuu että minut repii palasiksi viha omaa itseä kohtaan kun en voi luottaaa edes tähän maailman ihanimpana naisena pitämääni henkilöön jota salaa rakastin kaikki nämä vuodet kun olimme kumpikin tahoillaan missä olimme.
Sydän ja tunteet sanoo että rauhoitu, anna aikaa olette olleet tekemisissä vasta kuukauden, mutta rakasta silti täysillä..!
Mutta sitten se pelko ja epätoivon piru vaanii jossain ja iskee joskus jopa kesken työpäivän ja sanoo että älä nyt ole hullu, saat kohta niin paljon paskaa niskaasi että eikö olis sama laittaa taas kerran peli poikki ja antaa hänen jatkaa elämäänsä ilman sinua,tuhoat vain kaiken luottamuksen puutteellasi..
Huh hui, ymmärrän että nämä tunteet on peruja paskasta suhteesta joka kesti 7 vuotta, mutta eikö minullakin pitäisi olla oikeus tuntea jotain hyvää ja ihanaa, tämä tuntuu niin kinkkiseltä tilanteelta etten tiedä mitä teen.Mennäkkö täysillä samaa rataa ja katsoa mitä tämä tuo tullessaan vai...?
En tiedä, näihin tunnelmiin taas kerran kesken työpäivän...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Elä elämääsi!
Älä pilaa onneasi exäsi käyttäytymisen vuoksi. Nauti siitä mikä teillä nyt on ja katso mitä huominen tuo tullessaan.
Sen tosiasian että entinen rakkaasi ymmärtää miksi aikanaan päätit suhteenne ja on taas valmis luottamaan sinuun ja yhteiseen tulevaisuuteen pitäisi mielestäni riittää vakuuttamaan että kyseessä on aivan erilainen nainen kuin exäsi.
Keskustelkaa missä tahdissa haluat suhteenne etenevän ja kerro myös miksi epäröit ja pelkäät satuttavasi itseäsi. Muista kuitenkin että et aseta rakkaasi harteille omia ongelmiasi - ne sinun on selvitettävä itse.
Ihminen ei kuolinvuoteellaan kadu sitä mitä teki vaan sitä mitä ei uskaltanut tehdä.
Kaikkea hyvää!